Tuskin oli Rosa lausunut nuo lohdutuksen sanat Korneliukselle, kun
porraskäytävästä kuultiin jonkun tiedustelevan Gryphukselta mitä oli
tekeillä.
-- Isä, sanoi Rosa, -- ettekö kuule?
-- Mitä sitten?
-- Herra Jakob kutsuu teitä. Hän on levoton.
-- Onpa täällä ollutkin elämöimistä. Olisi luullut vangin aikovan
surmata minut! Nuo oppineet, ne ovat oikeana maanvaivana!
Viitaten sitten sormellaan porraskäytävään hän sanoi Rosalle:
-- Menkää edellä, neitiseni!
Ja sulkiessaan oven hän lausui:
-- Tulen heti, Jakob ystäväni!
Ja Gryphus poistui, vieden mukanaan Rosan ja jättäen yksinäisyyteen ja
surunsa valtaan Korneliuksen, joka mumisi:
-- Sinä olet surmannut minut, vanha teloittaja! Tästä en voi enää
toipua!
Ja vanki parka olisi varmasti sairastunut, ellei kaitselmus surujen
vastapainoksi olisi suonut hänelle tuota lohtua, joka oli nimeltään
Rosa.
Illan tultua tyttönen palasi.
Hän ilmoitti heti aluksi, ettei hänen isänsä vastedes estäisi
Korneliusta viljelemästä kukkia.
-- Ja mistä te sen tiedätte? kysyi vanki surumielisesti.
-- Hän sanoi sen itse.
-- Pettääkseen minut.
-- Ei, hän katuu tekoaan.
-- Mutta hänen katumuksensa on liian myöhäinen.
-- Tuo katumus ei tullut aivan itsestään.
-- Mistäs sitten?
-- Jospa tietäisitte, kuinka hänen ystävänsä häntä nuhteli!
-- Vai niin! Herra Jakob ei siis lähde lainkaan luotanne?
-- Hänellä ei näytä olevan pienintäkään aikomusta lähteä.
Ja Rosa hymyili tavalla, joka karkotti Korneliuksen otsalta tuon pienen
mustasukkaisuuden varjon, joka siinä oli näkynyt.
-- Mitä nyt sitten oikein on tapahtunut? kysyi vanki.
-- Ystävänsä kysymysten johdosta isäni kertoi illallispöydässä
tulpaanistanne -- tai oikeammin sanoen sipulistanne -- ja kerskaili
urotyöstä, jonka oli suorittanut murskatessaan sen mäsäksi.
Kornelius päästi huokauksen, joka melkein kuulosti vaikeroimiselta.
-- Jospa olisitte tuona hetkenä nähnyt herra Jakobin! jatkoi Rosa. --
Luulin että hän sytyttäisi linnan tuleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin
tulisoihdut, hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen kätensä puristuivat
nyrkkiin, ja luulin hetken aikaa että hän kuristaisi isäni kuoliaaksi.
»Olette murskannut sipulin?» huusi hän. »Oletteko todella tehnyt sen?»
-- »Olenpa niinkin», vastasi isäni. »Se on katalaa», ulvoi herra Jakob,
»se on inhottavaa, te olette tehnyt rikoksen!»
-- Isäni katsoi häntä tyrmistyneenä.
-- »Oletteko tekin hullu?» kysyi hän ystävältään.
-- Oi tuota kelpo Jakobia, mumisi Kornelius, -- hän on kunnon mies,
ylevämielinen olento!
-- Olisi mahdotonta kohdella ketään ihmistä ankarammin kuin hän kohteli
isääni, jatkoi Rosa. -- Hän oli aivan epätoivon vallassa ja toisti
lakkaamatta: »Tuhottu, sipuli on tuhottu! Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala,
tuhottu!»
-- Mutta sitten hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi: »Mutta eihän se
liene ollut ainoa, jonka hän omisti?»
-- Kysyikö hän niin? lausui Kornelius käyden tarkkaavaksi.
-- »Luuletteko että hänellä on useampiakin?» kysyi isäni. »Hyvä, haemme
toisetkin käsiimme!»
-- »Te aiotte hakea toisetkin käsiinne!» huusi Jakob, tarttuen isäni
kaulukseen, mutta hän päästi sen heti.
-- Sitten hän kysyi minulta:
-- »Mitä tuo mies parka oikein sanoi?»
-- En tiennyt mitä vastata, sillä te olitte kieltänyt minua antamasta
kenenkään aavistaa, kuinka tärkeä tuo sipuli teille oli. Onneksi isäni
päästi minut pulasta, vastaamalla puolestani:
-- »Mitäkö hän sanoi? Hän joutui vihan vimmoihin!»
-- Minä keskeytin häntä sanoen:
-- »Kuinka hän ei olisi suuttunut, kun te kohtelitte häntä niin tylysti
ja säälimättömästi.»
-- »Mutta oletteko te hulluja kaikki tyyni?» huudahti isäni vuoroonsa.
»Onhan tämä nyt koko onnettomuus, jos tulpaaninsipuli lyödään mäsäksi.
Saahan niitä Gorkumin torilta satoja yhdellä floriinilla.»
-- »Mutta kenties ei niin arvokkaita kuin tämä», tulin minä kovaksi
onneksi vastanneeksi.
-- Ja mitä sanoi Jakob tuon kuullessaan?
-- Hänen silmänsä välähtivät oudosti.
-- Mutta eikö hän myöskin sanonut jotakin?
-- Kyllä, -- hän lausui mitä suloisimmalla äänellä:
-- »Te luulette siis, ihana Rosa, että tuo sipuli oli kallisarvoinen?»
-- Huomasin tehneeni tyhmyyden.
-- »Mistäpä minä sen tietäisin?» lausuin minä välinpitämättömästi.
»Kuinka minä osaisin arvostella tulpaaneja? Tiedän vain sen, koska me
olemme tuomitut aina elämään vankien parissa, että vangeille on
arvokasta kaikki, mikä auttaa heitä aikaansa kuluttamaan. Herra van
Baerlelle tuotti tuon sipulin hoito huvia, ja minusta oli julmaa
riistää häneltä tuo huvike.»
-- »Mutta», lausui isäni, »miten hänen oikeastaan oli onnistunut saada
tuo sipuli? Olisi nähdäkseni tärkeätä tietää tuo seikka.»
-- Katsahdin toisaanne vältellen katsoa isääni, mutta silloin kohtasin
Jakobin katseen.
-- Minusta oli ikäänkuin hän olisi pyrkinyt tunkemaan ajatusteni
syvyyteen. Kärsimätön liike vapauttaa väliin vastauksesta. Kohautin
siis olkapäitäni, käänsin heille selkäni ja lähestyin ovea. Mutta
kuulin sanan, joka sai minut pysähtymään, niin hiljaa kuin se
lausuttiinkin. Jakob sanoi nimittäin isälleni:
-- »Siitä voi toden totta helposti päästä selville.»
-- »Jos hän on piilottanut vaatteisiinsa toisia sipuleita, niin on
tarpeen vain tarkastus niiden löytämiseksi», sanoi isäni.
-- »Sipuleita on tavallisesti kolme», sanoi Jakob.
-- Hän sanoi että minulla on kolme sipulia? huudahti Kornelius.
-- Voitte ymmärtää että hänen sanansa pelästyttivät minuakin kuten
teitä. Käännähdin heihin päin. He olivat niin kiintyneet
keskusteluunsa, etteivät huomanneet liikettäni.
-- »Mutta», sanoi isäni, »voi olla mahdollista että hän on piilottanut
sipulinsa jonnekin muuanne kuin vaatteisiinsa.»
-- »Keksikää jokin tekosyy, viedäksenne hänet pois hänen huoneestansa»,
sanoi Jakob, »ja sillä aikaa minä pidän siellä tarkastuksen.»
-- Oivallista, oivallista! sanoi Kornelius. -- Mutta tuo teidän Jakob
herrannehan on ilmeinen konna!
-- Samaa minäkin pelkään.
-- Kuulkaas, Rosa, ... sanoi Kornelius ajatuksiin vaipuneena.
-- Mitä sitten?
-- Ettekö te äsken kertonut minulle, että sinä päivänä, jolloin te
muokkailitte sarkaanne, tuo mies oli seurannut teitä puutarhaan?
-- Kerroin kyllä.
-- Että hän hiipi kuin haamu seljapensaitten taakse?
-- Niin hän teki.
-- Ja seurasi jokaista haravanne liikettä?
-- Niin kyllä.
-- Rosa..., lausui Kornelius kalveten.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Hän ei tullut sinne teidän tähtenne!
-- Kenenkäs tähden?
-- Hän ei ole teidän ihailijanne.
-- Vaan kenen?
-- Hän tuli minun tulpaanini tähden, -- hän on minun tulpaanini
ihailija.
-- Se voisi toden totta olla mahdollista, huudahti Rosa.
-- Tahdotteko päästä siitä selville?
-- Kuinka se voisi tapahtua?
-- Oi, se on varsin helppoa.
-- Sanokaa, miten.
-- Menkää huomenna puutarhaan. Pitäkää huolta siitä että Jakob siitä
tietää ja seuraa teitä sinne. Olkaa istuttavinanne sipuli ja lähtekää
sitten pois, mutta katsokaa salaa mitä hän tekee.
-- Entä sitten?
-- Nähtyämme mitä hän tekee, päätämme mitä meidän on tehtävä.
-- Oi, sanoi Rosa huoaten, -- te rakastatte kovin sipuleitanne!
-- Olen todella, sanoi vanki, huoaten hänkin, -- ollut aivan kuin
lamautunut siitä saakka kuin isänne tuhosi tuon onnettoman sipulin.
-- Mutta kuulkaa, sanoi Rosa. -- ettekö tahtoisi koettaa vielä erästä
keinoa?
-- Mitä keinoa?
-- Kuinka olisi, jos suostuisitte isäni ehdotukseen?
-- Mihin ehdotukseen?
-- Hän tarjoutui toimittamaan teille sadoittain tulpaaninsipuleja.
-- Niin kyllä.
-- Ottakaa niitä pari, kolme, ja kasvattakaa yhdessä näiden kanssa
kolmas sipulinne.
-- Se voisi kyllä onnistua, sanoi Kornelius kulmat rypyssä, -- jos
isänne olisi yksin. Mutta tuo toinen, tuo Jakob, joka pitää meitä
silmällä...
-- Olette oikeassa, -- mutta miettikää sentään vielä ehdotustani. Näen
että te kieltäytyessänne tuosta toimiskelusta kiellätte itseltänne
suuren huvin.
Ja hän lausui nuo sanat hymyillen tavalla, joka vaikutti hieman
ivalliselta.
Kornelius vaipuikin hetkeksi mietteisiin, ja voi nähdä hänen
taistelevan kiihkeitä mielihaluja vastaan.
-- Ei, ei, huudahti hän, osottaen muinaisaikaista järkähtämättömyyttä.
-- Ei, se olisi heikkoutta, mielettömyyttä, kunnottomuutta! Olisi
anteeksiantamatonta, jos saattaisin tämän viimeisen apuneuvomme
alttiiksi kaikille vihan ja kateuden puuskille. Ei, Rosa, ei! Huomenna
päätämme teidän tulpaaninne paikasta. Te hoidatte sitä minun
määräysteni mukaan. Ja mitä kolmanteen sipuliin tulee, -- Kornelius
huokasi syvään, -- mitä tuohon kolmanteen sipuliin tulee, niin
säilyttäkää sitä kaapissanne! Säilyttäkää sitä kuten saituri säilyttää
ensimäistä tai viimeistä kultarahaansa, kuten haavoittunut viimeistä
veripisaraansa! Minulla on mielessäni vakuutus, että tuo sipuli on
oleva pelastuksemme, rikkautemme! Pitäkää siitä hyvää huolta! Ja jos
salama iskisi Loewesteinin linnaan, niin luvatkaa minulle, Rosa, että
sormustenne ja korujenne asemesta, tuon kultakypärin asemesta, joka
niin kaunistaa kasvojanne, pelastatte tuon viimeisen sipulin, jossa
musta tulpaanini uinailee!
-- Olkaa levollinen, herra Kornelius, lausui Rosa samalla vienon
surullisesti ja juhlallisesti. -- Olkaa aivan levollinen, teidän
toivomuksenne ovat minuun nähden käskyn veroisia!
-- Ja jos te huomaatte, jatkoi Kornelius yhä kiihtyen, -- että
teitä vakoillaan, että teidän käyntinne täällä herättävät huomiota,
että isänne tai tuo inhottava Jakob, jota kiroan, kuuntelevat
keskustelujamme, niin uhratkaa heti minut, minut, jolle te merkitsette
elämän onnea, jolla ei ole ketään muuta koko maailmassa! Uhratkaa
minut, elkää tulko enää luokseni!
Rosan sydäntä ahdisti, kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.
-- Minua onnetonta! lausui hän.
-- Mitä tarkoitatte? kysyi Kornelius.
-- Huomaan erään seikan.
-- Mitä te huomaatte?
-- Minä huomaan, lausui tyttö nyyhkyttäen, -- että te rakastatte
tulpaaneja siinä määrin, ettei sydämessänne ole tilaa millekään muulle
kiintymykselle.
Ja häh kiiruhti pois.
Kornelius vietti hänen mentyään yön, joka oli rauhattomimpia mitä hän
konsanaan oli kokenut.
Rosa oli häneen suuttunut, ja tyttönen oli oikeassa. Hän ei tulisi enää
Korneliuksen luo, eikä tämä enää saisi kuulla mitään hänestä eikä
tulpaaneistaan.
Kuinka selittäisimmekään tuon omituisuuden, joka on havaittavissa
todellisissa tulpaaninviljelijöissä, jommoisia on yhä vieläkin
maailmassa olemassa?
Tunnustamme sentään sankarimme ja kukkasviljelyksen häpeäksi, että
noista molemmista lemmityistään Kornelius pahemmin suri Rosaa, ja kun
hän vihdoin nukkui kolmen ajoissa aamulla, uupuneena väsymyksestä ja
levottomuudesta, omantunnontuskien kiduttamana, sai suuri musta
tulpaani hänen unissansa väistyä vaalean friisittären lempeiden
sinisilmien tieltä.