Kun Rosa palasi seuraavana iltana, toi hän, kuten sanottu, mukanaan
Kornelius de Wittin raamatun.
Ja nyt seurasi muuan noita kohtauksia, joita romaaninkirjoittajat
kuvaavat niin suurella mielihyvällä, saadessaan siihen tilaisuutta.
Ristikkoluukku, joka välitti rakastavaisten seurustelua, oli siksi
korkealla, etteivät nuo molemmat, jotka tähän saakka olivat tyytyneet
lukemaan kaiken luettavansa toistensa kasvoilta, voineet yhtä mukavasti
lukea Rosan tuomasta kirjasta.
Rosan täytyi siis lukiessaan nojata luukkuun, pää kumarassa ja kirja
lampun tasalla, jota hän piti oikeassa kädessään. Mutta Kornelius keksi
kiinnittää lampun nenäliinallaan ristikkoon, ja nyt voi Rosa sormellaan
seurata kirjaimia ja sanoja, joita Kornelius antoi hänen tavata,
kädessään olkinen lukupuikko, jolla hän ristikon aukoista osotti
kirjaimia tarkkaavalle oppilaalleen.
Lampun valo kirkasti Rosan raikkaat kasvot, sielukkaat sinisilmät,
vaaleat palmikot, jotka pilkistivät esiin kiiltävän kultakypärin alta,
jommoista friisittäret käyttivät pääkoristeenaan, kuten jo on mainittu.
Hänen ilmaan kohotetut sormensa, joista veri virtasi poispäin, saivat
lampun valossa tuon vaalean ruusunhohteen, joka salaperäisenä todistaa
ihon alla pulppuilevasta elämästä.
Rosan äly kehittyi nopeasti Korneliuksen elähyttävän vaikutuksen
alaisena, ja jos voitettavat vaikeudet milloin tuntuivat ylen suurilta,
niin katseet, jotka sulautuivat yhteen, toisiinsa koskevat ripset ja
hiukset synnyttivät salamoita, jotka olisivat pystyneet valaisemaan
pimeimmänkin järjettömyyden yön.
Ja tultuaan huoneeseensa Rosa kertasi mielessänsä saamansa sisäluvun
opetukset sekä niihin liittyvät salaiset rakkaudenharjoitelmat.
Eräänä iltana hän tuli puolta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti.
Puolen tunnin myöhästyminen oli siksi vakava asia, että Kornelius heti
ensiksi tiedusteli sen syytä.
-- Elkää toruko, sanoi tyttö, -- se ei ole minun syyni. Isäni on
Loewesteinissä uudistanut tuttavuutensa erään miehen kanssa, joka kävi
Haagissa usein hänen puheillaan, haluten nähdä vankilaa. Hän on
hyvälaitainen ihminen, kertoelee kernaasti pullon ääressä hauskoja
juttuja, on runsaskätinen ja maksaa kernaasti juomingit toistenkin
puolesta.
-- Ettekö tiedä hänestä mitään muuta? kysyi Kornelius ihmeissään.
-- En, vastasi tyttö. -- Isäni on jo pari viikkoa ollut vallan
ihastunut tuohon tulokkaaseen, joka käy niin ahkerasti hänen luonaan.
-- Voi sentään! sanoi Kornelius pudistaen levotonna päätänsä, sillä
jokainen uusi tapahtuma tuntui hänestä huonolta enteeltä. -- Hän on
varmaankin tuollainen vakoilija, jommoisia tavataan lähettää
vankiloihin pitämään silmällä sekä vankeja että vartijoita.
-- Sitä en luule, sanoi Rosa hymyillen. -- Jos tuo kunnon mies pitää
jotakin silmällä, niin ei se ainakaan ole isäni.
-- Kukas sitten?
-- No, esimerkiksi minä!
-- Te?
-- Miksikä se ei olisi mahdollista, sanoi Rosa nauraen.
-- Olette oikeassa, vastasi Kornelius huoaten. -- Te ette tule aina
tyytymään pelkkiin kosijohin, tuo mies voi tulla puolisoksenne.
-- Miksikä ei.
-- Ja mihin perustuu tuo iloisa otaksumisenne?
-- Pelkoni, te tarkoitatte.
-- Kiitän teitä. Siis: mihin perustuu tuo pelkonne?
-- Nähkääs...
-- Kuuntelen jännityksellä, puhukaa!
-- Tuo mies kävi jo Haagissa ollessamme, monta kertaa Buitenhofissa.
Muistan nyt, että se tapahtui juuri silloin, kun te olitte siellä. Kun
minä läksin kaupungista, läksi hän sieltä myöskin; kun minä saavuin
tänne, saapui hän myös. Haagissa hän keksi tekosyyksi, että halusi
nähdä teitä.
-- Nähdä minua? Minua?
-- Se oli ilmeisesti vain tekosyy, sillä nyt, kun hän vieläkin voisi
vedota tuttavuuteensa teidän kanssanne, koska te olette jälleen tullut
isäni vangiksi, tai isäni pikemminkin teidän vartijaksenne, hän ei enää
lainkaan puhu teistä. Kuulin hänen eilen sanovan isälleni, ettei hän
tunne teitä.
-- Kertokaa edelleen, Rosa, että pääsisin selville siitä, ken tuo mies
on ja mitä hän haluaa.
-- Te olette varma, herra Kornelius, ettei hän ole kukaan teidän
ystävistänne?
-- Minulla ei ole ystäviä, Rosa. Hoitajattareni on ainoa, joka minusta
välittää, ja hänet te tunnette, ja hän tuntee teidät. Tuo vanhus parka
tulisi kyllä itse juonia keksimättä ja sanoisi itkien isällenne tai
teille: »Rakas herra, rakas neiti, lapseni on täällä, näette kuinka
epätoivoissani minä olen, päästäkää minut edes tunniksi hänen
luoksensa, niin minä rukoilen kaiken ikäni Jumalaa teidän puolestanne.»
Ei, ei, jatkoi Kornelius, -- lukuunottamatta tuota vanhusta minulla ei
ole ketään ystävää.
-- Siis täytyy minun pysyä alkuperäisessä uskossani, varsinkin kun
eilen illalla, muokkaillessani auringonlaskun aikoina sarkaa, johon
aion istuttaa sipulinne, näin varjon pujahtavan raollaan olevasta
portista puutarhaan haapojen ja seljapensasten taakse. Katsomattakin
tiesin, että se oli tuo meidän vieraamme. Hän piiloutui, katseli
työskentelyäni, ja minä tulin vakuutetuksi, että hänen vakoilunsa
kohdistuu minuun. En voinut koskea haravaani, en mullan hiukkaseen,
ilman että hän piti silmällä jokaista liikettäni.
-- Olette kyllä oikeassa, hän on teidän ihailijanne, sanoi Kornelius.
-- Onko hän nuori ja kaunis?
Ja Kornelius katsoi kiinteästi Rosaa, odottaen kärsimätönnä hänen
vastaustaan.
-- Nuori ja kaunis! huudahti Rosa tyrskähtäen nauruun. -- Hän on ruma,
köyryselkäinen, likimmittäin viidenkymmenen ikäinen, hän ei uskalla
katsoa minua kasvoihin eikä puhua ääneen.
-- Ja mikä hänen nimensä on?
-- Jakob Gisels.
-- En tunne ketään sen nimistä. -- Näette siis, ettei hän ole tullut
tänne teidän tähtenne. Mutta joskin hän rakastaa teitä, Rosa, mikä on
varsin luultavaa, sillä ken voisi nähdä teidät teitä rakastamatta, niin
ettehän te kumminkaan rakasta häntä, ettehän?
-- En, toden totta!
-- Siis minä voin olla levollinen?
-- Sen vakuutan!
-- Ja nyt kun te alatte osata lukea, Rosa, te lukisitte kaikki mitä
teille kirjoittaisin lemmenkateen ja yksinäisyyden tuskista?
-- Lukisin kyllä, jos te kirjoittaisitte tarpeeksi isoilla kirjaimilla.
Kun keskustelu Rosasta nyt tuntui kääntyneen hiukan vaaralliselle
tolalle, lausui hän:
-- Mutta kuinka tulpaaninne voi tänään?
-- Oi Rosa, kuvailkaa iloani! Tänä aamuna, kun poistettuani varovasti
sitä peittävän mullan katselin sitä päivänpaisteessa, näin idun pään
pistävän esiin. Oi Rosa, sydämeni oli pakahtua ilosta! Tuo mitättömän
näköinen vaalea itu, tuo hento, mutta kumoamaton elon todiste liikutti
minua enemmän kuin maaherran kirjelmä, joka Buitenhofin mestauslavalla
lahjoitti minulle henkeni, pidättäen teloittajan miekan.
-- Te elätte siis hyvässä toivossa? sanoi Rosa hymyillen.
-- Niin elän.
-- Ja milloinka minä saan istuttaa sipulini?
-- Ensimäisenä suotuisana päivänä, jonka teille määrään. Mutta elkää
turvautuko kenenkään apuun, elkää uskoko salaisuuttanne ainoallekaan
ihmiselle. Asiantuntija voisi, nähdessään tuon sipulin, heti käsittää
sen arvon. Ja ennen kaikkea, ennen kaikkea, säilyttäkää huolellisesti
kolmatta sipuliamme!
-- Se on vielä samassa paperissa, missä sen minulle annoitte, ja juuri
samalla tavoin siihen käärittynä kuin antaessannekin. Säilytän sitä
kaapissani pitsieni alla, jotka pitävät sen kuivana, vahingoittamatta
sitä painollaan. Mutta hyvästi nyt, vanki raukka!
-- Miksikä nyt jo!
-- Se on välttämätöntä.
-- Tulitte niin myöhään ja lähdette näin varhain!
-- Isäni voi käydä kärsimättömäksi, jos en palaa, ja ihailijani voi
arvata että hänellä on kilpailija.
Hän jäi levotonna kuuntelemaan.
-- Mitä nyt? kysyi van Baerle.
-- Minusta kuului jotakin.
-- Mitä sitten?
-- Ikäänkuin askeleita portailta.
-- Gryphus se ei voi olla, hänen askeleensa kyllä kuuluvat jo kaukaa.
-- Ei, isäni se ei ollut, siitä olen varma, mutta...
-- Mitä tarkoitatte?
-- Se olisi voinut olla herra Jakob.
Rosa kiiruhti portaille, ja itse asiassa kuultiin oven sulkeutuvan,
ennenkuin hän oli ehtinyt laskeutua kymmentäkään porrasta.
Kornelius oli käynyt kovin levottomaksi, mutta tämä levottomuus oli
alkua vain.
Kun kova onni alkaa vainota jotakin, niin on harvinaista, ettei se
säälistä varoita uhriansa, kuten tappelikko vastustajaansa, suodakseen
tälle tilaisuutta ryhtyä itsepuolustukseen.
Mutta nuo varoitukset, joita välittää ihmisen vaisto tai elottomat
esineet -- jotka tosin usein osottautuvat vähemmän elottomiksi kuin on
luultukaan --, nuo varoitukset jäävät melkein aina huomioon ottamatta.
Isku on suhahtanut ilmassa ja kohtaa päätä, jonka tuon suhahduksen
kuultuaan olisi tullut pitää varansa.
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään erikoista. Gryphus kävi, kuten
tavallisesti, kolmasti vangin luona, mutta ei huomannut mitään.
Toivossa saada ilmi vangin salaisuudet, vartija aina tuli eri aikoina,
mutta kuullessaan hänen lähestyvän laski van Baerle keksimänsä kojeen
avulla, joka muistutti niitä, joilla maakartanoissa nostetaan ja
lasketaan jyväsäkkejä, ruukkunsa akkunasta tiili- ja kivimuuria pitkin
alas. Langat, joihin ruukku oli kiinnitetty, oli keksijämme piilottanut
tiilien päällä ja kivien välissä kasvavaan sammaleeseen.
Gryphus ei huomannut mitään.
Tätä menoa kesti viikon päivät.
Mutta eräänä aamuna Kornelius, vaipuneena tarkastamaan sipuliansa,
josta jo vihreä taimi versoi esiin, ei lainkaan kuullut Gryphus
vanhuksen askeleita, sillä tuona päivänä oli kova tuuli ja torni
rasahteli yhtä mittaa. Mutta äkkiä ovi aukeni ja Gryphus tapasi
Korneliuksen ruukku polvien välissä.
Nähdessään tuntemattoman ja siis kielletyn esineen vangin käsissä
Gryphus hyökkäsi sitä kohden kuin haukka saaliinsa kimppuun.
Sattuma taikka tuo onneton taitavuus, jonka pahahenki väliin suo
ilkimyksille, saattoi hänet laskemaan suuren, kovan kätensä keskelle
ruukkua, missä sipuli oli mullan alla piilossa, -- tuon käden, joka oli
taittunut ranteen yläpuolelta, ja jonka Kornelius niin taitavasti oli
asettanut paikalleen.
-- Mitä teillä siinä on? huusi Gryphus. -- Sen otan minä teiltä pois.
Ja hän työnsi kätensä multaan.
-- Minullako? Ei mitään, ei mitään! huusi Kornelius vavisten.
-- Vai niin! Mutta minä otan sen teiltä pois. Saviruukku! Tässä on
kysymyksessä jokin rikollinen salaisuus!
-- Rakas herra Gryphus! rukoili van Baerle, levottomana kuin peltokana,
jolta viljankorjaaja tulee ryöstämään poikaset.
Gryphus kaiveli maata koukkuisilla sormillaan.
-- Varokaa, varokaa! äännähti Kornelius kalveten.
-- Mitä minun pitää varoa, tuhat tulimaista, mitä? ulvoi vartija.
-- Varokaa! Te tapatte sen!
Ja nopealla, melkein epätoivoisella liikkeellä Kornelius tempaisi
vanginvartijan käsistä ruukun ja piilotti sen syliinsä kuin kalliin
aarteen.
Mutta Gryphus, itsepintaisena kuten vanhukset ainakin ja entistään
varmempana siitä että oli saattanut ilmi Oranian prinssiä uhanneen
salaliiton, juoksi vankia kohden keppi koholla, mutta nähdessään
Korneliuksen järkkymättömän päättäväisesti puolustavan aarrettaan, hän
käsitti hänen vähemmin välittävän päästään kuin ruukustaan.
Hän koetti siis väkisin riistää sen häneltä.
-- Voi teitä! huudahti raivostunut vartija. -- Näette nyt itse, että te
kapinoitte!
-- Jättäkää minulle tulpaanini! huusi van Baerle.
-- Niin, niin, tulpaani, toisti vanhus. -- Kyllä tunnetaan vankien
temput!
-- Mutta minä vannon...
-- Antakaa se tänne, toisti Gryphus polkien jalkansa maahan. -- Antakaa
se, taikka minä kutsun vahdit.
-- Kutsukaa ketä tahdotte, mutta niin kauan kuin minä olen hengissä, te
ette saa tätä kukka raukkaa.
Poissa suunniltaan Gryphus työnsi sormensa toistamiseen multaan, ja
tällä kertaa hän veti sieltä esiin mustan sipulin, ja van Baerlen
iloitessa siitä että oli pelastanut ruukun, aavistamatta että
vihollisella oli sen sisältö, Gryphus paiskasi pehmittyneen sipulin
lattialle, missä se heti murskaantui puuroksi hänen raskaan anturansa
alla.
Van Baerle näki murhan ja kosteat jäännökset, käsitti Gryphuksen hurjan
ilon ja päästi niin epätoivoisen huudon, että se olisi liikuttanut
yksin tuotakin murhanhaluista vanginvartijaa, joka muutamia vuosia
aikaisemmin oli tappanut Pélisson'ilta hänen hämähäkkinsä.
Kuin salama välähti Korneliuksen mieleen ajatus surmata tuo ilkeä
ihminen. Veri kohosi hänelle päähän, ja sokeana raivosta hän kohotti
ilmaan ruukun raskaine sisältöineen. Silmänräpäys vain, ja hän olisi
paiskannut sen kohden Gryphus vanhuksen kaljua päälakea.
Huuto pidätti hänet, huuto täynnä tuskaa ja itkua, huuto, jonka Rosa
parka päästi luukun takana, kalpeana, vapisevana, käsivarret taivasta
kohden kohotettuina.
Kornelius päästi ruukun käsistään, ja se murskaantui kauhealla
räjähdyksellä tuhansiksi sirpaleiksi.
Silloin Gryphus käsitti, missä vaarassa oli ollut, ja puhkesi
kammottaviin uhkauksiin.
-- Toden totta, lausui Kornelius, -- täytyy teidän olla peräti
halpamielinen ja raaka ihminen, riistääksenne vanki raukalta hänen
ainoan lohdutuksensa, tulpaaninsipulin!
-- Hyi isä, lisäsi Rosa, -- olette tehnyt rikoksen!
-- Vai sinäkö siellä olet, nokkaviisas neitoseni, huusi vanhus kääntyen
vihan vimmoissa tytärtään kohden. -- Pidä huolta omista asioistasi, ja
kiiruhda ennen kaikkea täältä tiehesi!
-- Oi surkeutta, surkeutta! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan.
-- No mutta eihän ole kysymyksessä muuta kuin tulpaani, sanoi Gryphus
hiukan häpeissään. -- Voitte saada minulta niin paljon tulpaaneja kuin
ikinä haluatte, minulla on niitä kolmesataa aitassani.
-- Hiiteen tulpaaneinenne! huudahti Kornelius. -- Ne ovat juuri
samanarvoiset kuin te itsekin. Antaisin satatuhatta miljoonaa, jos ne
omistaisin, tuosta, jonka te murskasitte!
-- Siinäpä se! huudahti Gryphus voitonriemuisasti. -- Siinä nähdään,
ettei itse tulpaani ollut pääasia. Se oli jokin taikasipuli, jonka
avulla kenties pyritte yhteyteen maaherran vihollisten kanssa,
välittämättä siitä, että hän on armahtanut teitä. Johan sen sanoin,
että oli väärin jättää kaulanne katkaisematta!
-- Isä, oi isä! huudahti Rosa.
-- No niin, sen parempi, sen parempi, huusi Gryphus kiihtyen, --
olenhan onneksi sen hävittänyt! Samaten käy joka kerran, jos yritätte
uudelleen. Johan sanoin teille, kunnon ystäväni, että tekisin elämänne
karvaaksi!
-- Kirottua, kirottua! vaikeroi Kornelius epätoivoissaan, käännellen
vapisevilla sormillaan sipulin viimeisiä jäännöksiä, -- tuon sipulin,
joka oli tuottanut niin paljon iloa, herättänyt niin paljon toiveita.
-- Huomenna istutamme toisen, rakas herra Kornelius, lausui hiljaisella
äänellä Rosa, joka käsitti tulpaaninviljelijän sanomattoman surun ja
pyrki lempeillä sanoillaan tuottamaan hoivaa hänen haavoittuneelle,
verta vuotavalle sydämellensä.