Kuten on voitu huomata, ei Kornelius de Wittin kummipojan ollut
onnistunut voittaa likimainkaan samassa määrin kunnon Gryphuksen, kuin
hänen tyttärensä suosiota.
Loewesteinissä oli kaikkiaan viisi vankia. Päällysmiehen toimi ei siis
ollut vaikea täyttää, ja se olikin annettu Gryphukselle etupäässä hänen
vanhojen päiviensä turvaamiseksi.
Mutta tuon arvoisan vartijan mielikuvituksissa hänen toimensa
merkitys kasvoi määrättömiin. Korneliuksen laski hän ensi luokan
pahantekijöihin. Hän oli siis vaarallisin hänen vangeistansa. Hän piti
silmällä jokaista hänen tointansa, lähestyi häntä vain kasvot vihaisina
ja antoi hänen kaikin tavoin tuntea seuraukset kammottavasta
kapinoimisestaan lempeää maaherraa kohtaan.
Hän tuli kolmasti päivässä Korneliuksen huoneeseen, odottaen aina
tapaavansa hänet jostakin pahanteosta. Mutta Kornelius ei enää
välittänyt kirjeenvaihdostakaan, saatuaan kirjeenvaihtajansa luokseen.
Yksin sekin on luultavaa, että jos Korneliukselle olisi suotu vapaus ja
annettu lupa mennä minne ikinä halusi, vankila, jossa Rosa ja hänen
sipulinsa olivat, olisi ollut hänestä mieluisampi kuin mikään muu
olopaikka ilman Rosaa ja sipuleja.
Rosa oli luvannut tulla joka ilta kello yhdeksän juttelemaan rakkaan
vangin kanssa, ja kuten olemme nähneet oli hän jo ensi iltana pitänyt
lupauksensa.
Seuraavana päivänä tuli hän jälleen, yhtä salaperäisenä ja varovaisena
kuin edellisenäkin. Hän oli tehnyt mielessään lupauksen, ettei liiaksi
lähentäisi kasvojaan ristikkoluukkuun. Saadakseen heti alulle
keskustelun, joka vakavasti kiinnittäisi van Baerlen mielen, hän ojensi
hänelle ristikon lävitse sipulit, yhä vielä samaan paperiin
käärittyinä.
Mutta Rosan suureksi hämmästykseksi työnsi van Baerle sormenpäillään
hänen valkoisen kätensä takaisin.
Kornelius oli tuuminut asiaa.
-- Kuulkaa, sanoi hän, -- emme saa panna liian paljoa yhdellä kertaa
alttiiksi. Huomatkaa, rakas Rosa, että on kysymyksessä mahdottomana
pidetyn yrityksen toteuttaminen. Meidän olisi saatava suuri musta
tulpaani kukkimaan. Ryhtykäämme siis kaikkiin mahdollisiin
varovaisuustoimenpiteisiin, niin ettei meillä ole mitään kaduttavaa,
jos emme onnistuisikaan. Kuulkaa, kuinka olen ajatellut meidän
saavuttavan päämäärämme.
Rosa kuunteli mahdollisimman tarkasti, vähemmin siksi, että asia
hänestä itsestään olisi ollut niin kovin mielenkiintoinen, kuin
sentähden että vanki parka sitä katsoi niin peräti tärkeäksi.
-- Tarkatkaa, sanoi Kornelius, -- mitä olen ajatellut meidän molempain
tehtäväksi tämän tärkeän yrityksen hyväksi.
-- Tarkkaan parhaani mukaan, sanoi Rosa.
-- Teillä lienee kaiketi tässä linnoituksessa pieni puutarha tai
ainakin jonkunmoinen piha tai jokin pengermä.
-- Meillä on hyvin kaunis puutarha, sanoi Rosa, -- se on Waalin
rannalla ja siellä kasvaa paljon kauniita vanhoja puita.
-- Voitteko, Rosa kulta, tuoda minulle vähän multaa tuosta puutarhasta,
että voisin arvostella millaista se on.
-- Tuon huomenna.
-- Tuokaa sitä hiukan varjoisalta ja hiukan päivänpaisteiselta
paikalta, niin että voin sitä arvostella sekä kuivana että kosteana.
-- Teen määräystenne mukaan.
-- Kun minä olen valinnut mullan ja määrännyt mitä siihen nähden on
tehtävä, niin jaamme sipulit, ja te otatte niistä yhden ja istutatte
sen minun määräämänäni päivänä valitsemaani multaan. Se on varmasti
kukkiva, jos seuraatte ohjeitani.
-- En väisty hetkeksikään sen luota.
-- Toisen sipulin te annatte minulle ja minä koetan kasvattaa sen
täällä huoneessani, -- se on auttava minua kuluttamaan pitkät päivät,
jolloin en teitä näe. Tähän nähden minulla on varsin vähäiset toiveet,
ja katson tuota kukka raukkaa jo etukäteen itsekkäisyyteni uhriksi.
Joskus pilkistää sentään aurinko tänne sisään. Koetan käyttää hyväkseni
kaikkea, yksin piippuni suomaa lämpöä ja tuhkaa. Kolmannen sipulin me
pidämme tallessa -- tai, oikeammin sanoen, te pidätte tallessa -- siltä
varalta että molemmat toiset yrityksemme epäonnistuisivat. Jos
menettelemme tällä tavoin, rakas Rosani, niin on mahdotonta ettemme
voittaisi noita sataatuhatta floriinia myötäjäisiä, ja samalla saamme
nauttia onnesta nähdä työmme menestyneen.
-- Ymmärrän kaikki varsin hyvin, sanoi Rosa. -- Huomenna tuon teille
multaa ja te valitsette sitä itseänne ja minua varten. Teidän
sipulillenne täytyy minun sitä tuoda moneen erään, sillä en voi tuoda
sitä kuin hiukan kerrallaan.
-- Meillä ei ole kiirettä, rakas Rosa. -- Tulpaanejamme ei voi istuttaa
ennenkuin noin kuukauden kuluttua. Meillä on siis yllin kyllin aikaa.
Mutta hoidattehan te sipulianne aivan minun määräysteni mukaan?
-- Sen lupaan.
-- Ja kun se on istutettu, kerrotte kaikesta mikä koskee kasvattiamme,
sään muutoksista, jäljistä käytävillä ja saroilla. Öisin tarkkaatte,
liikuskeleeko puutarhassamme kissoja. Dordrechtissa kerran kaksi noista
onnettomista eläimistä tuhosi kaksi kukkasarkaani.
-- Tarkkaan parhaani mukaan.
-- Kuutamo-öinä... Voitteko te nähdä puutarhaan, rakas lapseni?
-- Makuuhuoneeni akkuna on sinnepäin.
-- Hyvä. Kuutamo-öinä pidätte silmällä, tuleeko sinne muurin raoista
rottia. Rotat ovat pelättäviä nakertajia, ja olen kuullut onnettomain
tulpaaninviljelijäin katkeralla mielellä parjaavan Noaa siitä, että hän
otti rottaparinkin mukaansa arkkiin.
-- Pidän puutarhaa silmällä. Ja jos näen siellä kissoja tai rottia...
-- Mietimme sitten mitä on tehtävä. Mutta sitten on vielä olemassa
muuan vihollinen, -- van Baerle oli vankilassa käynyt epäluuloiseksi
--, on vielä muuan vihollinen, vaarallisempi kuin kissat ja rotat!
-- Ja mikä eläin se on?
-- Ihminen! Moni varastaa floriinin, pannen vapautensa alttiiksi tuon
turhanpäiväisen rahamäärän takia, -- onhan silloin paljoa enemmän syytä
varastaa sadantuhannen floriinin arvoinen tulpaaninsipuli.
-- Ei kukaan muu ole pääsevä puutarhaan kuin minä.
-- Lupaatte sen?
-- Vakuutan sen pyhästi.
-- Hyvä! Paljon kiitoksia, Rosa! Teitä minun on kiittäminen kaikesta
ilosta, mikä tulee osakseni.
Ja kun van Baerlen huulet jälleen lähestyivät ristikkoa yhtä tulisina
kuin edellisenä päivänä ja muutoinkin jo oli aika lähteä, veti Rosa
päänsä kauemmaksi luukusta ja kurotti kätensä kohden vankia.
Tuossa kauniissa kädessä, jota turhamainen tyttönen hoiti erityisellä
huolella, oli sipuli.
Kornelius suuteli intohimoisesti tuon käden sormenpäitä. Tekikö hän sen
siksi että tuo käsi piteli suuren mustan tulpaanin sipulia? Vai
siksikö, että käsi oli Rosan? Sen jätämme viisaampien ratkaistavaksi.
Rosa läksi, toiset kaksi sipulia poveansa vasten puserrettuina.
Pusersiko hän niitä vasten poveansa siksi että ne olivat suuren mustan
tulpaanin sipuleja, vai siksi että hän oli saanut ne Kornelius van
Baerleltä? Tähän kysymykseen olisi luullaksemme helpompi vastata kuin
edelliseen.
Mutta kuinka lienee ollutkin, -- vangin elämä kävi tästä hetkestä
suloiseksi ja sisältörikkaaksi.
Rosa oli, kuten tiedämme, antanut hänelle takaisin yhden sipuleista.
Joka ilta hän toi hänelle puutarhasta pivollisen multaa, sitä lajia,
jonka Kornelius oli katsonut paraimmaksi, ja joka olikin vallan
oivallista.
Suuri ruukku, jonka Kornelius oli taitavasti lohkonut matalammaksi,
tarjosi tulpaanille sopivan kasvinpaikan, ja hän täytti sen puoleksi ja
sekoitti sitten multaan kuivatettua rantamutaa, ja niin oli sipulille
valmistettu mitä oivallisin maanlaatu.
Huhtikuun alussa hän istutti sipulinsa.
Emme voi sanoin kuvata sitä huolta ja taitoa, niitä juonia, joita
Kornelius käytti, salataksensa Gryphukselta tuon toimiskelunsa, joka
tuotti hänelle niin suurta iloa. Moni puolituntinen tuntui vangitusta
filosofistamme mielenliikutuksineen ja vaihtelevine tunteineen
kokonaiselta vuosisadalta.
Nyt ei tullut enää sitä päivää, jolloin Rosa ei olisi käynyt
juttelemassa Korneliuksen kanssa.
Rosa sai nyt suorittaa täydellisen tulpaaninhoidon oppikurssin,
ja tulpaanit olivat siis keskustelun pääaineena. Mutta niin
mieltäkiinnittävä kuin tuo aine onkin, niin eihän sentään voi aina
puhua yksistään tulpaaneista.
Puhuttiin siis muustakin, ja hämmästyksekseen huomasi
tulpaaninviljelijä, kuinka laajan piirin keskustelu voi käsittää.
Mutta Rosa oli ottanut tavaksi pitää kauniit kasvonsa korttelin päässä
ristikosta, nähtävästi siksi ettei enää luottanut itseensä, koettuaan
kuinka vangin hengähdys voi ristikonkin takaa polttaa nuoren tytön
sydäntä.
Muuan seikka huolestutti Korneliusta näihin aikoihin melkein samassa
määrin kuin hänen tulpaaninsa, ja hänen ajatuksensa palasivat siihen
alinomaan.
Tuo seikka oli Rosan riippuvaisuus isästään.
Oppinut tohtori van Baerle, tuo etevä mies, mieltäkiinnittävä maalaaja,
-- van Baerle, joka todennäköisesti oli keksivä tuon luomisen
ihmeteoksen, joka oli saava nimen _Rosa Barlaensis_, -- tämä sama
van Baerle oli elämänsä ja onnensa puolesta riippuvainen toisen miehen
jokaisesta oikusta. Ja tämä toinen mies oli typerä, alhaissyntyinen
olento, vanginvartija, järjettömämpi kuin lukko, joka hänen oli
suljettava, kovempi kuin salpa, joka hänen oli työnnettävä oven eteen,
-- jonkunmoinen »Myrskyn» Calibanin kaltainen hirviö, puolittain
ihminen, puolittain eläin.
Tuosta olennosta riippui siis Korneliuksen onni. Tuo mies voi jonakin
aamuna ikävystyä Loewesteiniin, katsoa ilmaa siellä epäterveelliseksi,
paloviinaa huonoksi, -- ja lähteä pois ja ottaa tyttärensä mukaansa, --
ja Kornelius ja Rosa olisivat jälleen erotetut. Jumala voi väsyä
auttamasta luotujaan, ja kenties ei hän enää yhdistäisikään heitä.
-- Ja mitä hyötyä meillä olisi matkakyyhkysistäkään, sanoi Kornelius
tyttöselle, -- kun te, rakas Rosa, ette osaisi lukea, mitä minä teille
kirjoittaisin, ette kirjoittaa minulle ajatuksianne.
-- Meillä on käytettävänämme tunti joka ilta, sanoi Rosa, joka
sydämessään pelkäsi eroa yhtä pahoin kuin Korneliuskin, -- käyttäkäämme
hyvin tuo aika.
-- Mutta mielestäni olemme käyttäneet sen varsin hyvin, sanoi
Kornelius.
-- Käyttäkäämme se vielä paremmin, sanoi Rosa hymyillen. -- Opettakaa
minut lukemaan ja kirjoittamaan. Voitte uskoa, että käytän opetustanne
hyväkseni, ja sillä tavoin emme enää koskaan voi vastoin tahtoamme
tulla erotetuiksi.
-- Oi, huudahti Kornelius, -- silloin olemme ikuisesti yhdistetyt.
Rosa hymyili ja kohautti keveästi olkapäitään.
-- Jäättekö te sitten ainaiseksi vankeuteen? sanoi hän. -- Eikö hänen
ylhäisyytensä lahjoitettuaan teille henkenne, myöskin lahjoita teille
vapautta? Sitten te saatte takaisin omaisuutenne ja tulette jälleen
rikkaaksi. Kun vapaana ja rikkaana ratsastatte tai ajatte vaunuissanne
ohitseni, alennuttekohan silloin katsahtamaankaan pikku Rosaan, jonka
isä on vanginvartija, siis jotain teloittajan tapaista.
Kornelius pyrki vakuuttamaan, että Rosa arvosteli häntä väärin, ja
epäilemättä hän olisi tehnyt sen koko sydämensä vakuutuksella ja
rakastavaisen mielen lämmöllä, mutta Rosa ehätti hymyillen kysymään:
-- Kuinka teidän tulpaaninne menestyy?
Jos Rosa tahtoi saada Korneliuksen unohtamaan kaiken muun, yksin hänet
itsensäkin, tarvitsi hänen vain mainita hänen tulpaaninsa.
-- Varsin hyvin, vastasi Kornelius. -- Kuori tummenee, itäminen on
alulla. Sipulin suonet elpyvät ja paisuvat. Viikon perästä, kenties jo
ennenkin, voimme jo erottaa idun. Ja kuinka on teidän sipulinne laita,
Rosa?
-- Minä puolestani, sanoi Rosa, -- olen ryhtynyt suurenmoisiin
valmistuksiin ohjeittenne mukaisesti.
-- Mitä sitten olette tehnyt? kysyi Kornelius, ja hänen silmänsä olivat
yhtä hehkuvat, hänen hengityksensä yhtä kiihkeä kuin sinä päivänä,
jolloin nuo silmät olivat polttaneet Rosan kasvoja, tuo hengitys hänen
sydäntään.
-- Valmistukseni ovat suurenmoisia, sanoi Rosa hymyillen, sillä hänen
täytyi tutkia mielenkiinnolla tuota vangin rakkautta, joka kohdistui
kahteen esineeseen, -- häneen ja mustaan tulpaaniin. -- Olen muokannut
tyhjän saran, jonka lähellä ei ole puita eikä muuria, jossa multa on
hiukan hiekansekaista sekä pikemmin kosteata kuin kuivaa, enkä ole
jättänyt siihen kivijyvästäkään, vaan menetellyt täysin määräystenne
mukaan.
-- Oivallista, oivallista.
-- Kun nyt maa on valmiina, odotan vain käskyänne. Niin pian kuin tulee
kaunis päivä, te käskette minun istuttaa sipulin ja minä istutan sen.
Kuten tiedätte, ei minun tarvitse pitää kiirettä ehtiäkseni teidän
rinnallenne, minulla kun on käytettävänäni kaikki edut: raitis ilma,
päivänpaiste, runsaat maan mehut.
-- Oikein, oikein, huudahti Kornelius, taputtaen ilosta käsiänsä. -- Te
olette oiva oppilas, Rosa, ja te voitatte varmasti nuo satatuhatta
floriinia.
-- Elkää unohtako, lausui Rosa nauraen, -- että oppilaallanne, kuten
minua nimitätte, on muutakin opittavaa kuin tulpaaninviljelys.
-- Niin kyllä, ja minä pidän yhtä tärkeänä kuin tekin, kaunis Rosaseni,
että te opitte lukemaan.
-- Milloin me alamme?
-- Heti paikalla.
-- Ei, huomenna.
-- Miksi vasta huomenna?
-- Koska aika tänään on kulunut loppuun ja minun täytyy lähteä.
-- Joko nyt! Mutta mistä me luemme?
-- Minulla on kirja, sanoi Rosa, -- kirja, jonka toivon tuottavan
meille onnea.
-- Siis huomenna?
-- Niin.
Seuraavana iltana Rosa palasi Kornelius de Wittin raamattu mukanaan.