Gryphusta seurasi tuo suunnaton koira, johon tutustuimme Haagissa.
Vanginvartija kuljetti sitä mukanaan, jotta se tarvittaessa tuntisi
vangit.
-- Katsokaa, isä, sanoi Rosa, -- tässä on tuo kuuluisa huone, josta
herra Grotius karkasi.
-- Niin, niin, tuo lurjus Grotius! Hän oli tuon Barneveld konnan
ystäviä, jonka lapsena ollessani näin mestattavan. Vai tästä huoneesta
Grotius karkasi. Hyvä, minä vastaan siitä, ettei kukaan toinen siitä
enää karkaa.
Ja avaten oven hän alkoi pimeässä keskustella vangin kanssa.
Koira ryhtyi muristen nuuskimaan vangin pohkeita, ikäänkuin kysyäksensä
häneltä, kuinka hän rohkeni vielä olla elossa, vaikka oli lähtenyt
vankilasta oikeudenkirjurin ja teloittajan seurassa.
Mutta Rosa kutsui koiraa luoksensa, ja se totteli.
-- Herra, sanoi Gryphus, kohottaen lyhtynsä korkeammalle, pyrkien
heittämään hiukan valoa ympärilleen, -- tässä näette vankilanne uuden
päällysmiehen. Vankihuoneitten ylin valvonta kuuluu minulle. Minä en
ole paha, mutta heltymätön kaikkeen nähden, mitä komentoon kuuluu.
-- Mutta minähän tunnen teidät varsin hyvin, rakas herra Gryphus, sanoi
vanki, tullen lyhdyn valopiiriin.
-- Kas vain, kas, tekö se olettekin, herra van Baerle, lausui Gryphus.
-- No niin, no niin, näin sitä sentään aina tapaa tuttavia!
-- Niin kyllä, sanoi Kornelius, -- ja näen suureksi ilokseni, ettei
kättänne enää mikään vaivaa, koska voitte sillä pitää lyhtyä.
Kulmiansa rypistellen lausui Gryphus:
-- Valtiollisissa asioissa tehdään aina tyhmyyksiä. Hänen ylhäisyytensä
on jättänyt teidät henkiin, minä en olisi sitä tehnyt.
-- Mutta miksikä niin?
-- Siksi että teissä on miestä alkamaan sommitella uudelleen
salajuonia. Te oppineet olette liitossa paholaisen kanssa.
-- Kuinka, mestari, virkkoi Kornelius nauraen, -- oletteko tyytymätön
tapaani hoitaa käsivarttanne tai vaatimaani palkkaan?
-- Päinvastoin, tuhat tulimaista, päinvastoin! murisi Gryphus. --
Temppunne onnistui aivan liian hyvin, -- siinä täytyi olla jotakin
taikaa. Kuuden viikon perästä voin käyttää kättäni, kuin ei sille olisi
koskaan tapahtunut mitään. Buitenhofin lääkäri, joka on varsin taitava
ammatissaan, halusi taittaa sen uudelleen, sijoittaaksensa sen
sääntöjen mukaisesti paikoilleen, taaten etten voisi käyttää sitä
kolmeen kuukauteen.
-- Ja te ette suostunut?
-- En. Minä sanoin hänelle: »Kun kerran voin tällä käsivarrellani tehdä
ristinmerkin,» -- Gryphus oli katolilainen, -- »kun voin tehdä
ristinmerkin, niin ei paholaisesta ole pelkoa.»
-- Mutta jos ette kerran pelkää paholaista, herra Gryphus, sanoi van
Baerle, -- niin lienee teillä vielä vähemmin syytä pelätä oppineita.
-- Oppineet ovat pahimmat kaikista, huudahti Gryphus, ottamatta
korviinsa Korneliuksen perustelua.
-- Mieluummin vartioisin kymmentä soturia kuin yhtä ainoata oppinutta.
Soturit polttavat tupakkaa, juovat, juopuvat ja käyvät lauhkeiksi kuin
lampaat saatuaan paloviinaa tai Maasin viiniä. Mutta oppineet! Ei
puhettakaan tupakoimisesta, juomisesta, juopumisesta! He pysyvät
raittiina, säästävät rahansa, pitävät päänsä selvänä pystyäkseen
sommittelemaan salajuonia. Mutta sanon teille nyt jo alusta pitäen,
ettei teidän ole käyvä helpoksi ryhtyä salavehkeilyyn. Eihän teillä ole
edes loitsukirjaakaan eikä muitakaan kirjoja, ei edes paperia. Herra
Grotius pelastui kirjojensa avulla.
-- Vakuutan teille, herra Gryphus, vastasi van Baerle, -- että jos ehkä
mielessäni olisi ollutkin ajatus paeta, niin olen siitä nyt
ehdottomasti luopunut.
-- Oikein, oikein! sanoi Gryphus. -- Pitäkää itse itseänne kurissa,
minä kyllä myös avustan teitä siinä toimessa. Mutta kaikesta huolimatta
on hänen ylhäisyytensä tehnyt pahan virheen.
-- Jättäessään pääni paikoilleen, te tarkoitatte. Kiitoksia, kiitoksia,
herra Gryphus!
-- Niin kyllä. Saamme nähdä, eivätkö herrat de Witt nyt pysy
rauhallisina.
-- Puheenne on kammottavaa, sanoi van Baerle kääntyen pois salatakseen
inhonsa. -- Te unohdatte, että toinen noista onnettomista oli ystäväni,
ja toinen ... toinen oli minulle läheinen kuin isä.
-- Muistan sen kyllä, mutta muistan senkin, että molemmat olivat
salavehkeilijöitä. Sitä paitsi puhun myöskin säälistä.
-- Todellakin? Selittäkääpä hiukan tuota asiaa, herra Gryphus, -- en
oikein ymmärrä teitä.
-- Nähkääs, jos mestari Harbruck olisi katkaissut kaulanne...
-- Niin mitä sitten?
-- Te ette kärsisi enää. Nyt sitä vastoin tulee elämänne olemaan varsin
raskasta, en tahdo salata sitä teiltä.
-- Kiitoksia lupauksestanne!
Ja vangin hymyillessä ivallisesti vanhukselle Rosa vastasi hänelle oven
takaa enkelin hymyilyllä.
Gryphus lähestyi akkunaa.
Oli vielä siksi valoisa, että voi erottaa harmaaseen usmaan peittyvän
äärettömän ilmapiirin.
-- Millainen näköala täältä on? kysyi Gryphus.
-- Erinomaisen kaunis, vastasi Kornelius katsoen Rosaan.
-- Niin, niin, -- aivan liian laaja näköala.
Samassa kaksi kyyhkystä, pelästyneenä nähdessään oudon ihmisen ja
varsinkin kuullessaan hänen äänensä, läksi pesästään ja katosi sumuun.
-- Mitä tämä merkitsee? tiedusteli Gryphus.
-- Ne ovat minun kyyhkysiäni, vastasi Kornelius.
-- Teidän kyyhkysiänne, huudahti vartija, -- teidän kyyhkysiänne? Onko
vangilla sitten mitään omaa?
-- No, sanoi Kornelius, -- sitten ne ovat Jumalan kyyhkysiä, jotka hän
on lainannut minulle.
-- Tässä on jo tapahtunut rikos sääntöjä vastaan, vastasi Gryphus. --
Vai kyyhkysiä! Minä sanon teille, nuori mies, erään seikan, nimittäin
sen, että nuo kyyhkyset jo huomispäivänä kiehuvat minun padassani.
-- Mutta ensiksikin teidän täytyisi saada ne kiinni, sanoi van Baerle.
-- Ette salli minun nimittää niitä kyyhkysikseni, mutta vielä vähemmin
ne ovat teidän kyyhkysiänne, sen vakuutan!
-- Ei hätäillä, ei hätäillä! mumisi vartija. -- Huomenna minä katkaisen
niiltä kaulan.
Ja lausuessaan tuon ilkeän uhkauksen Gryphus kumartui ulos tarkastamaan
pesän rakennetta, suoden van Baerlelle tilaisuuden rientää ovelle
pusertamaan Rosan kättä ja saamaan häneltä lupauksen:
-- Kello yhdeksän illalla.
Gryphus, jonka mielessä paloi halu saada seuraavana päivänä täyttää
uhkauksensa, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, ja suljettuaan
akkunan hän tarttui tyttärensä käsivarteen, läksi huoneesta, väänsi
oven kahteen lukkoon, työnsi salvat ovelle ja läksi ilahduttamaan
toista vankia samantapaisilla lupauksilla.
Tuskin oli hän poistunut, kun Kornelius meni ovelle kuunnellakseen
askelten etenemistä, ja kun ne lakkasivat kuulumasta, hän juoksi
akkunan luo ja tuhosi tykkänään kyyhkysten pesän.
Parempi oli karkottaa ne ainaiseksi luotaan kuin saattaa
kuolemanvaaraan kiltit sanansaattajat, joita hänen oli kiittäminen
onnesta, että sai nähdä Rosan.
Mutta ei vartijan käynti eikä hänen raa'at uhkauksensa, ei synkkä
tulevaisuudenkuva hänen valtansa väärinkäytön uhrina ollut voinut
Korneliuksen mielestä karkottaa suloisia ajatuksia eikä toivoa, jonka
Rosan läsnäolo oli saanut hereille hänen mielessään.
Kärsimättömästi odotti hän, että Loewesteinin tornikello löisi
yhdeksän.
Olihan Rosa sanonut: -- Tulen kello yhdeksän.
Viimeinen metallisointu väreili vielä ilmassa, kun Kornelius kuuli
porraskäytävästä keveitä askeleita ja hameen kahinaa, ja valo lankesi
sisään oven ristikkoakkunasta, johon Korneliuksen silmät olivat
kiihkeästi kiintyneet.
Luukku oli avattu ulkoapäin.
-- Tässä minä olen, sanoi Rosa, vielä aivan hengästyneenä portaita
noustuaan, -- tässä olen!
-- Oi, Rosa kulta!
-- Teistä on siis hauskaa tavata minua?
-- Kuinka voitte sitä kysyäkään! Mutta sanokaa, kuinka teidän on
onnistunut päästä tänne?
-- Isäni vaipuu illalla uneen melkein heti illallisen jälkeen,
paloviinasta hiukan päihtyneenä. Silloin toimitan minä hänet
vuoteeseen. Elkää kertoko tästä kenellekään, sillä tuo uni suo minulle
tilaisuuden tulla joka ilta tunnin ajaksi teidän kanssanne juttelemaan.
-- Oi, kiitän teitä, Rosa, rakas Rosa!
Ja näin sanoen Kornelius vei kasvonsa niin lähelle ristikkoluukkua,
että Rosa vetääntyi kauemmaksi.
-- Minä olen tuonut teille takaisin tulpaaninsipulinne.
Korneliuksen sydän sykähti ilosta. Hän ei ollut vielä uskaltanut kysyä
Rosalta, miten hänelle uskotun kalliin aarteen oikein oli käynyt.
-- Te olette siis säilyttänyt ne?
-- Tehän uskoitte ne minulle aarteena, joka oli teille hyvin rakas.
-- Mutta minähän lahjoitin ne teille, ja nähdäkseni ne siis olivat
teidän.
-- Ne olisivat olleet minun omani teidän kuoltuanne, ja onneksi te
olette elossa. Oi, kuinka minä siunasin hänen ylhäisyyttään! Jos Jumala
suo prinssi Vilhelmille kaiken sen onnen, jota olen hänelle toivonut,
niin epäilemättä on kuningas Vilhelm oleva sekä kuningaskuntansa että
koko maailman onnellisin ihminen. Te olitte elossa, ja pitäen kumminne
Korneliuksen raamatun omanani, päätin toimittaa teille sipulinne
takaisin, mutta en vain tiennyt, kuinka se voisi tapahtua. Lopuksi
päätin mennä maaherralta pyytämään isälleni tämän vankilan
päällysmiehen paikkaa. Silloin toi hoitajattarenne minulle teidän
kirjeenne. Oi kuinka me itkimme yhdessä! Mutta päätökseni kävi nyt
entistä lujemmaksi, ja minä läksin Leideniin. Lopun te tiedätte.
-- Kuinka, rakas Rosa, sanoi Kornelius, -- te olitte ajatellut tulla
minua tapaamaan jo ennenkuin saitte kirjeeni?
-- Ja sitä te kysyttekään! sanoi Rosa, jonka sydämessä rakkaus vei
voiton kainoudesta. -- Sehän oli ainaisena ajatuksenani!
Ja näin sanoessaan Rosa kävi niin kauniiksi, että Kornelius lähensi
otsansa ja huulensa toistamiseen ristikkoluukkuun, ilmeisesti aikeessa
kiittää tyttöstä.
Rosa peräytyi kuten edelliselläkin kerralla.
-- Olen todellakin, lausui hän tuollaiseen keikailevaan tapaan,
jommoisella nuoret tytöt kiusaavat ihailijoitaan, -- olen todellakin
varsin usein pahoitellut sitä, etten osaa lukea, mutta en koskaan siinä
määrin kuin saadessani teidän kirjeenne. Pitelin kädessäni tuota
kirjettä, joka puhui muille niin paljon ja jota minä tyhmyri en
pystynyt ymmärtämään.
-- Olette usein pahoitellut ettette osaa lukea, sanoi Kornelius, -- ja
minkätähden?
-- No, sanoi nuori tyttö nauraen, -- voidakseni lukea kaikki ne
kirjeet, joita minulle kirjoitettiin.
-- Te saitte siis paljon kirjeitä, Rosa?
-- Sadoittain.
-- Mutta kuka teille sitten kirjoitti?
-- Kukako kirjoitti? Ensiksikin kaikki ylioppilaat, jotka
kulkivat Buitenhofin torin poikki, kaikki upseerit, jotka menivät
harjoituskentälle, kaikki kauppapalvelijat ja yksin kauppiaatkin, jotka
näkivät minut pienen akkunani ääressä.
-- Ja mitä te teitte kaikilla noilla kirjeillä?
-- Ennen annoin jonkun ystävättäreni lukea ne ääneen, sanoi Rosa, -- ja
se tuotti minulle paljon huvia. Mutta viime aikoina on minusta tuntunut
turhalta hukata aikaansa tuollaisiin typeryyksiin, ja olen polttanut
ne.
-- Viime aikoina! huudahti Kornelius ilon ja rakkauden kyyneleet
silmissään.
Punehtuen loi Rosa katseensa maahan.
Hän ei siis nähnyt, kuinka Korneliuksen huuli raukat lähestyivät häntä,
mutta kohtasivat ainoastaan rautaristikon! Mutta tuosta väliaidasta
huolimatta tunsi tyttönen kumminkin huulillaan mitä hellimmän suutelon
tulisen henkäyksen.
Tuntiessaan tuon hehkun Rosa kävi yhtä kalpeaksi, ehkä kalpeammaksikin
kuin oli ollut Buitenhofissa mestauspäivänä. Hän päästi vaikeroivan
huokauksen, sulki kauniit silmänsä ja pakeni sykkivin sydämin, koettaen
turhaan kädellään hillitä sen pamppailua.
Kornelius jäi yksin, lohtunaan vain Rosan tukan jättämä suloinen lemu,
joka oli sekin joutunut vangiksi rautaristikkojen taakse.
Rosa oli paennut niin nopeasti, että oli unohtanut antaa Korneliukselle
mustan tulpaanin sipulit.