Kornelius van Baerlelle oli tietysti suuri kunnia jo sekin, että hänet
määrättiin samaan vankilaan, missä oppinut Grotius oli asustanut.
Mutta vankilaan tultuaan odotti häntä siellä vieläkin suurempi kunnia.
Huone, mihin Barneveldin kuuluisa ystävä oli ollut suljettuna, oli
vapaana tulpaaninviljelijä van Baerlen saapuessa Oranian prinssin
armahtamana Loewesteinin linnaan.
Tuo huone oli ollut linnanväen kesken huonossa maineessa siitä saakka
kuin Grotiuksen oli onnistunut kekseliään vaimonsa avulla paeta sieltä
kirja-arkussa, jota ei ollut muistettu tutkia.
Van Baerlestä tuntui hyvältä enteeltä tuo, että hän sai juuri tämän
huoneen; hänen mielestään ei olisi pitänyt panna uutta kyyhkystä
häkkiin, josta edellinen oli niin helposti lentänyt tiehensä.
Tuo vankikammio on historiallinen huone. Emme siis hukkaa aikaamme
kuvaamalla sen yksityiskohtia. Lukuunottamatta sitä, että siihen
liittyi rouva Grotiukselle laadittu sivukammio, se oli samanlainen
vankihuone kuin toisetkin, kenties hiukan korkeampi vain. Sitä paitsi
oli ristikkoakkunasta mitä ihanin näköala.
Muutoin ei kertomuksemme tarkoituksena olekaan kuvata niin ja niin
monta huonetta sisustuksineen. Van Baerlelle merkitsi elämä muutakin
kuin hengittämistä. Vanki parka rakasti paljoa enemmän kuin
hengitysneuvojaan kahta esinettä, jotka ainoastaan ajatus, tuo nopea
matkailija, tästä lähtien voi toimittaa hänen ihailtaviksensa.
Kukka ja nainen, -- niin toinen kuin toinenkin oli häneltä ainaiseksi
hukassa!
Onneksi erehtyi kunnon van Baerle näin ajatellessaan! Jumala, joka
hänen vaeltaessaan mestauslavalle oli silmäillyt häntä isän hymyilevin
katsein, Jumala oli varannut hänelle vankilassa, herra Grotiuksen
huoneessa, ihmeellisempiä elämänvaiheita kuin mikään tulpaaninviljelijä
konsanaan on kokenut.
Kun hän eräänä aamuna seisoi akkunansa ääressä nauttien Waalista
kohoavasta raittiista ilmasta sekä ihaillen synnyinkaupunkinsa
Dordrechtin tuulimyllyjä, jotka näkyivät kaukaa savupiippumetsän takaa,
havaitsi hän kuinka samasta suunnasta lähestyi parvi kyyhkysiä, jotka
vilusta väristen laskeutuivat päivänpaisteeseen Loewesteinin suipoille
harjoille.
-- Nämä kyyhkyset, mietiskeli van Baerle, -- tulevat Dordrechtista, ja
siis voivat ne myöskin palata sinne. Jos joku kiinnittäisi sanasen
niiden siipeen, niin hänen voisi onnistua lähettää itsestään tietoja
Dordrechtiin, missä häntä surraan.
Vaivuttuaan sitten hetkeksi haaveisiin van Baerle lisäsi:
-- Tämä »joku» olen minä!
Ajasta ei ole puutetta, kun on kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha
ja on tuomittu elinkautiseen vankeuteen eli siis viettämään
kaksikymmentäkaksi tai kaksikymmentäkolme tuhatta päivää vankilassa.
Ajatellen kolmea sipuliaan -- sillä tuo ajatus sykähteli aina syvinnä
hänen mielessään, kuten sydän syvinnä povessa, -- van Baerle valmisteli
kyyhkysille ansan. Hän houkutteli noita siivekkäitä olentoja kaikilla
herkkupaloilla, joita hänen keittiönsä tarjosi, -- kahdeksastatoista
äyristä päivää kohden, -- ja ponnisteltuaan turhaan kuukauden ajan, hän
lopuksi sai ansaan naaraskyyhkysen.
Hän käytti nyt kaksi kuukautta pyydystääkseen uroskyyhkysen. Sitten hän
sulki ne yhteen, ja alussa vuotta 1673 hän munia saatuaan päästi
naaraan vapaaksi, ja tämä läksi, uskoen munat uroskyyhkysen
haudottaviksi, ilomielin lentämään kohden Dordrechtia, kirjelippu
siiven alla.
Illalla se palasi.
Kirje oli yhä paikoillaan.
Tämä uudistui joka päivä kahden viikon aikana, tuottaen ensiksi van
Baerlelle pettymystä ja saattaen hänet lopuksi epätoivon valtaan.
Kuudentenatoista päivänä kyyhkynen vihdoinkin palasi ilman kirjettä.
Van Baerle oli osottanut kirjeen hoitajattarelleen, vanhalle
friisittärelle, rukoillen sitä armeliasta ihmistä, joka sen löytäisi,
toimittamaan sen hänelle mahdollisimman varmasti ja nopeasti.
Tässä hoitajattarelle osotetussa kirjeessä oli ollut pieni lippu
Rosalle.
Jumala, joka henkäyksellään kuljettaa orvokin siemenen ylös
kivimuureille ja suo sadetta, joka sen kasvattaa, Jumala huolehti
siitä, että van Baerlen hoitajatar sai tämän kirjeen.
Se tapahtui tällä tavoin:
Lähtiessään Dordrechtista Haagiin ja Haagista Gorkumiin, herra Isak
Boxtel oli jättänyt oman onnensa nojaan sekä talonsa että palvelijansa,
sekä näkötorninsa kaukoputkineen että myöskin kyyhkysensä.
Palkatta jäänyt palvelija käytti ensin vähäiset säästövaransa ja ryhtyi
sitten syömään kyyhkysiä.
Tämän johdosta kyyhkyset muuttivat Isak Boxtelin katolta Kornelius van
Baerlen katolle.
Van Baerlen hoitajatar oli hyväsydäminen olento, jonka täytyi saada
rakastaa jotakin. Hän otti suojaansa kyyhkyset, jotka olivat
turvautuneet hänen vieraanvaraisuuteensa, ja kun Isakin palvelija tuli
noutamaan niistä viimeiset kaksitoista tai viisitoista, syödäkseen ne,
kuten oli syönyt edelliset kaksitoista tai viisitoista, tarjoutui hän
ostamaan ne kuudesta äyristä kappaleen.
Hinta oli puolta suurempi tavallista, ja palvelija suostui ilolla
ehdotukseen.
Hoitajatar oli siis kyyhkysten laillinen omistaja.
Nuo kyyhkyset olivat toisten seurassa tehneet retkeilyjä Haagiin,
Loewesteiniin, Rotterdamiin, epäilemättä haluten toisenlaisia jyviä,
toisenmakuisia hampunsiemeniä.
Sattuma tai pikemmin Jumala, Jumala, jonka johdatuksen me puolestamme
haluamme nähdä joka asiassa, Jumala oli sallinut van Baerlen saada
juuri yhden näistä kyyhkysistä ansaansa.
Jos ei siis kateellinen Boxtel olisi lähtenyt vihollisensa jälkeen
Dordrechtista Haagiin ja sieltä Gorkumiin -- tai Loewesteiniin, jos
niin halutaan, sillä noita paikkakuntia erottaa ainoastaan Waalin ja
Maasin yhtyneet vedet, -- olisi van Baerlen kirje joutunut hänen
käsiinsä, eikä hoitajattaren, ja vanki parka olisi hukannut turhaan
aikansa ja vaivansa, ja niiden moninaisten vaihtelevien tapahtumain
sijaan, joita kynämme tulee esittämään, olisi meidän kuvaaminen vain
sarjaa synkkiä päiviä, elottomia ja värittömiä kuin musta yö.
Kirje joutui siis van Baerlen hoitajattaren käsiin.
Ja eräänä iltana helmikuun lähestyessä, kun tähdet alkoivat syttyä
taivaalla, Kornelius kuuli torninsa porraskäytävästä äänen, joka
saattoi hänet vavahtamaan.
Hän laski käden sydämelleen ja jäi kuuntelemaan.
Rosan lempeä, miellyttävä ääni se oli.
Tunnustakaamme ettei Kornelius joutunut siinä määrin pois suunniltaan
hämmästyksestä ja ilosta, kuin olisi joutunut ilman tuota
kyyhkysjuttua. Kyyhkynen oli kirjeen asemesta tuonut hänelle toivoa
tyhjän siipensä alla, ja tuntien Rosan sekä toivoen kirjeen hänet
saavuttaneen, hän odotteli joka päivä tietoja lemmitystään ja
sipuleistaan.
Hän nousi paikaltaan, kurotti korvansa, taivutti ruumiinsa kohden ovea.
Kyllä, sama ääni se oli, joka oli niin miellyttävästi vaikuttanut
häneen Haagissa.
Mutta onnistuisiko Rosan, joka oli matkustanut Haagista Loewesteiniin,
Rosan, joka oli päässyt -- Kornelius ei tiennyt miten -- vankilaan,
onnistuisiko tämän Rosan myöskin päästä yhtä onnellisesti vangin tykö?
Korneliuksen mielen täyttyessä yhä uusilla ajatuksilla ja toiveilla,
hänen kammionsa ristikkoluukku aukeni ja siihen ilmaantui Rosa ilosta
loistavana ja hienosti puettuna, entistään kauniimpana surun
kalventamine poskineen. Hän painoi kasvonsa rautaristikkoon lausuen:
-- Oi herra, herra, tässä olen nyt!
Kornelius levitti käsivartensa, katsahti taivaalle ja päästi ilohuudon.
-- Oi Rosa, Rosa! huudahti hän.
-- Hiljaa, puhukaamme hiljaa, isäni seuraa minua, sanoi tyttö.
-- Isänne?
-- Niin, hän on tuolla alhaalla pihaportaitten luona saamassa
määräyksiä linnanpäälliköltä, mutta hän tulee kohta.
-- Määräyksiä linnanpäälliköltä?
-- Koetan selittää teille kaikki mahdollisimman lyhyesti. Maaherralla
on tunnin matkan päässä Leidenistä maakartano, suuri karjatalo. Tätini,
joka on ollut hänen hoitajattarensa, hoitaa siellä koko karjataloutta.
Saatuani kirjeenne, jota valitettavasti en osannut lukea, vaan jonka
hoitajattarenne luki minulle, kiiruhdin tätini luo ja jäin sinne
odottamaan että prinssi tulisi siellä käymään. Kun hän tuli sinne,
pyysin häntä sallimaan isäni vaihtaa Haagin vankilan vanginvartijan
toimen päällysmiehen toimeen Loewesteinissä. Syytä hän ei aavistanut.
Jos hän olisi sen tehnyt, niin ei hän kenties olisi suostunut, mutta
nyt hän suostui.
-- Joten nyt siis olette täällä.
-- Kuten näette.
-- Saan siis nähdä teitä joka päivä?
-- Niin usein kuin suinkin mahdollista.
-- Oi Rosa! Ihana Rosa madonnani! huudahti Kornelius. -- Te rakastatte
siis minua hiukan?
-- Hiukan? lausui tyttö. -- Oi, herra Kornelius, olette liian
vaatimaton!
Kornelius ojensi intohimoisesti kätensä häntä kohden, mutta ainoastaan
heidän sormensa kohtasivat toisensa rautaristikon lomitse.
-- Isäni! äännähti tyttö.
Ja Rosa käännähti nopeasti ja kiiruhti isäänsä vastaan, joka jo oli
ehtinyt portaitten yläpäähän.