Korneliuksen seistessä ajatuksiinsa vaipuneena, vaunut lähestyivät
mestauslavaa.
Ne olivat aiotut vangille. Häntä kehotettiin niihin nousemaan, ja hän
totteli.
Hänen viimeinen katseensa suuntautui kohden Buitenhofin vankilaa. Hän
toivoi näkevänsä akkunassa Rosan rauhoittuneet kasvot, mutta vaunujen
eteen oli valjastettu oivat hevoset, ja nämä kuljettivat van Baerlen
nopeasti pois keskeltä tuota kansanjoukkoa, joka ylistyshuudoin
kunnioitti ylevää maaherraa, omistaen vielä muutaman häväistyssanan de
Witt veljeksille ja kuolemasta pelastuneelle kummipojalle.
-- Olipa oivallista, tuumiskelivat katselijat, -- että kiiruhdimme
rankaisemaan tuota Jan petturia ja Kornelius konnaa. Muutoin olisi
hänen ylhäisyytensä säälistä riistänyt heidätkin meidän käsistämme,
kuten tämän!
Katselijoiden joukossa, jotka van Baerlen mestaus ali houkutellut
Buitenhofin torille ja jotka hiukan pahoittelivat asiain odottamatonta
käännettä, oli varmaankin kaikkein pahastunein muuan siistipukuinen
porvari, joka oli aamulla käyttänyt jalkojaan ja käsiään niin
taitavasti, että hänet erotti mestauslavasta ainoastaan sitä ympäröivä
vartiojoukko.
Moni oli osottanut kiihkeätä halua nähdä rikollisen Korneliuksen
kavalan veren vuotavan; mutta ei kukaan ollut ilmaissut tuota koleata
mielihaluansa sellaisella hillittömällä katkeruudella kuin mainittu
porvari.
Kaikkein kiihtyneimmät olivat saapuneet päivänkoitteessa Buitenhofin
torille, hankkiakseen itselleen mahdollisimman hyvän paikan. Mutta
vieden voiton näistäkin oli tuo porvari viettänyt yönsä vankilan
edustalla, ja sieltä käsin oli hänen onnistunut hyvin sanoin ja iskuin
raivata itselleen tietä, niin että oli päässyt ensi riviin.
Ja kun teloittaja toi vangin mestauslavalle, oli tuo porvari, seisten
paremmin nähdäkseen ja näkyäkseen kaivon vieressä olevalla
rajapyykillä, tehnyt teloittajaa kohden liikkeen, joka merkitsi:
-- Te pysytte sanassanne, eikö niin?
Ja tähän liikkeeseen oli teloittaja vastannut toisella, joka merkitsi:
-- Voitte olla aivan levollinen.
Ken oli sitten tuo porvari, joka näytti olevan niin tuttava teloittajan
kanssa, ja mikä oli noiden liikkeiden tarkoitus?
Asia on varsin helppo ymmärtää. Tuo porvari oli tietysti herra Isak
Boxtel, joka Korneliuksen vangitsemisen jälkeen oli tullut Haagiin,
pyrkiäkseen saamaan haltuunsa nuo kolme mustan tulpaanin sipulia.
Boxtel oli ensiksi tehnyt yrityksiä toteuttaakseen tuumansa Gryphuksen
avulla, mutta tämä oli uskollinen, epäluuloinen ja pureva kuin
verikoira. Hän käsitti Boxtelin vihan takaperoisesti, luullen häntä
vangin hartaaksi ystäväksi, joka turhanpäiväisillä verukkeilla pyrki
hankkimaan vangille tilaisuuden paeta vankilasta.
Kun siis Boxtel ensi kerran ehdotti Gryphukselle, että tämä toimittaisi
hänelle sipulit, jotka vangin täytyi säilyttää joko povellaan tai
jossakin kammionsa sopukassa, vastasi Gryphus ajamalla hänet ulos ja
usuttamalla vahtikoiran hänen kimppuunsa.
Koiran hampaisiin jäänyt housunpala ei ollut lannistanut Boxtelin
rohkeutta. Hän palasi jälleen, mutta tällä kertaa oli Gryphus vuoteen
omana, kuumeessa ja käsivarsi taittuneena. Hän ei siis ollut edes
ottanut vastaan asiamiestä, mutta tämä oli nyt kääntynyt Rosan puoleen,
tarjoten hänelle korvaukseksi noista kolmesta sipulista päähineen
puhtaasta kullasta. Vastaukseksi jalo tyttönen, vaikkei tiennytkään
kuinka arvokkaita nuo esineet olivat, joiden varastamisesta hänelle
tarjottiin niin hyvä hinta, kehotti kiusaajaa kääntymään teloittajan
puoleen, tämä kun oli tuomittujen viimeinen perillinen.
Tuo kehotus sai erään tuuman hereille Boxtelin mielessä.
Sillä välin oli tuomio langennut, -- nopea, ratkaiseva tuomio. Isak ei
ehtinyt lahjoa ketään. Hän päätti noudattaa Rosan neuvoa ja meni
teloittajan puheille.
Isak oli varma, että Kornelius kuolisi tulpaanit sydämellään.
Boxtel ei tiennyt ottaa lukuun kahta seikkaa, nimittäin:
Rosaa eli rakkautta;
Vilhelmiä eli armahtavaisuutta.
Ellei Rosaa eikä Vilhelmiä olisi ollut olemassa, olisivat Boxtelin
laskut olleet oikeat.
Ilman Vilhelmiä olisi Kornelius kuollut.
Ilman Rosaa olisi Kornelius kuollut tulpaanit sydämellään.
Herra Boxtel meni siis teloittajan puheille, esiintyi tuomitun hyvänä
ystävänä ja tarjosi tulevan vainajan omaisuudesta, kulta- ja
hopeakoruja lukuunottamatta, jotka jätti teloittajalle, hieman tuhlaten
kokonaista sata floriinia.
Mutta mitä merkitsi sata floriinia sille, joka oli melkein varma
voivansa tällä hinnalla ostaa Haarlemin puutarhayhdistyksen palkinnon?
Se oli laina, joka tuotti korkoa tuhannen yhdeltä, ja sellaista rahain
sijoittamista ei käy moittiminen.
Teloittajan puolestaan ei tarvinnut tehdä juuri mitään voittaakseen nuo
sata floriinia. Hänen piti vain toimituksen päätyttyä päästää Boxtel
palvelijoineen mestauslavalle, ottamaan huostaansa ystävänsä maalliset
jäännökset.
Oli muuten varsin tavallista, että jonkun johtomiehen kärsittyä
kuolemanrangaistuksen Buitenhofin torilla, hänen opetuslapsensa
menettelivät tähän tapaan.
Tuollaisella intoilijalla kuin Kornelius voi varsin hyvin olla ystävänä
toinen intoilija, joka maksoi sata floriinia hänen ruumiistaan.
Niinpä suostuikin teloittaja hänen pyyntöönsä ja asetti vain sen ehdon,
että saisi maksun etukäteen.
Boxtelin voi käydä kuten niiden, jotka menevät markkinanäytelmää
katsomaan. Hän voi katua kauppojaan ja jälkeenpäin kieltäytyä
maksamasta.
Boxtel maksoi etukäteen ja jäi odottamaan tapahtumain kehitystä.
Sanomattakin ymmärtää, että Boxtel oli kiihtynyt, että hän piti
silmällä vahteja, kirjureita, teloittajia, van Baerlen jokaista
liikettä. Kuinkahan tämä asettaisi kaulansa mestauspölkylle, millä
tavoin suistuisi hän maahan, ja eikö hän suistuessaan murskaisi allensa
noita kallisarvoisia sipuleita? Oliko hän edes pannut ne kultarasiaan,
kulta kun olisi kovinta kaikista metalleista?
Emme edes pyrikään kuvaamaan vaikutusta, jonka tähän ylevään sieluun
teki mestaustoimituksen keskeytys. Miksi tuhlasi mestaaja tuolla tavoin
aikaansa, välkyttelemällä miekkaansa Korneliuksen pään päällä, sen
sijaan että olisi sillä katkaissut hänen kaulansa? Mutta kun hän sitten
näki kirjurin tarttuvan tuomitun käteen ja kohottavan hänet pystyyn
sekä vetävän taskustaan esiin pergamenttilevyn, -- kuuli maaherran
armahduskirjeen luettavan julki, -- silloin ei Boxtel enää ollut
ihminen. Hänen silmissään, huudossaan, liikkeissään kuvastui tiikerin,
hyeenan tai käärmeen raivo. Jos hän olisi voinut saavuttaa van Baerlen,
olisi hän käynyt hänen kimppuunsa ja surmannut hänet.
Nyt jäisi siis Kornelius henkiin ja menisi Loewesteiniin. Hän veisi
sipulinsa vankilaansa, ja kenties hän löytäisi siellä puutarhan, jossa
saisi mustan tulpaanin kukkaan.
On mielen järkytyksiä, joita kirjailija paran kynä ei pysty
kuvaamaan, vaan joihin nähden hänen täytyy turvautua lukijan omaan
mielikuvitukseen, tyytyen esittämään vain niihin liittyvät ulkonaiset
tapahtumat.
Boxtel vaipui tiedotonna rajapyykiltään muutamien oranialaisten syliin,
jotka olivat tyytymättömiä kuten hänkin tapahtumain kulkuun. Mutta
luullen herra Isakin huutojen aiheutuvan ilosta, he antoivat hänen
maistaa nyrkiniskuja sellaisia, ettei Kanaalin toisella puolellakaan
olisi ollut parempia saatavissa.
Mutta mitä merkitsivät nyrkiniskut sen tuskan rinnalla, mikä raateli
Boxtelin sydäntä!
Hän yritti lähteä juoksemaan vaunujen jälkeen, jotka veivät pois
Korneliuksen sipuleineen. Mutta innoissaan ei hän huomannut muuatta
katukiveä, vaan kompastui, kadotti tasapainonsa ja pyöri kymmenen
askelta eteenpäin. Kun hänen vihdoin onnistui nousta pystyyn
rusikoituna ja tukehtumaisillaan, oli Haagin lokainen roskaväki
kulkenut tietänsä hänen selkänsä ylitse.
Vaatteet rikkinäisinä, selkä kirvelevänä ja kädet naarmuilla sai Boxtel
nyt mietiskellä kovaa kohtaloansa.
Luulisi hänen jo saaneen kyllänsä ja väsyneen taistelemasta sitä
vastaan.
Mutta niin ei kumminkaan ollut.
Jaloilleen päästyään Boxtel raastoi tukkaansa parhaansa mukaan ja
heitti töyhdöt uhriksi tuolle hurjalle ja säälimättömälle
jumalattarelle, jolla on nimenä Kateus.
Epäilemättä iloitsi jumalatar tuosta antimesta, sillä mytologia kertoo
hänellä muutoin olevan päänkoristeena ainoastaan käärmeitä.