Korneliuksen tarvitsi kulkea tuskin kolmeasataa askeltakaan tullakseen
vankilasta mestauslavalle.
Portaitten juurella odottava koira silmäili häntä levollisesti hänen
kulkiessaan ohitse, ja hän oli näkevinään sen silmissä lempeän ilmeen,
joka melkein vivahti säälille.
Kenties tunsi koira tuomitut ja puri ainoastaan niitä, jotka pääsivät
vapaiksi.
Voi ymmärtää, että mitä lyhyempi matka vankilan ovelta mestauslavalle
oli, sitä tiheämpänä joukkona reunustivat sitä uteliaat katselijat.
Ne olivat katselijoita, joiden kostonhimoa kolme päivää aikaisemmin
vuodatettu veri ei ollut tyydyttänyt, vaan jotka nyt himoitsivat uutta
uhria.
Tuskin oli Kornelius tullut näkyviin, kun ilmoille kohosi kaamea
ulvonta, joka levisi yli torin ja siihen päättyviä, ihmistulvan
täyttämiä katuja pitkin.
Mestauslava oli kuin neljän tai viiden virran huuhtelema saari.
Huutojen, ulvonnan ja uhkausten keskellä käyskenteli Kornelius
tykkänään omaan itseensä vaipuneena.
Mitä ajatteli tuo oikeamielinen mies, mennessään nyt kuolemaan?
Hän ei ajatellut vihollisiaan, ei tuomareitaan, ei teloittajiaan.
Hän ajatteli kaikkia noita kauniita tulpaaneja, Ceylonissa, Bengaalissa
ja muualla kasvavia, joita saisi katsella taivaan korkeudesta,
istuessaan kaikkein viatonten kanssa Jumalan oikealla puolella ja
silmäillen säälivästi tätä maailmaa, jossa herrat Jan ja Kornelius de
Witt oli surmattu siksi, että olivat liiaksi ajatelleet politiikkaa, ja
jossa ryhdyttiin surmaamaan herra Kornelius van Baerlea siksi että hän
oli liiaksi ajatellut tulpaaneja.
-- Miekan isku vain, ajatteli tuo filosofi, -- ja kaunis unelma on
alkava.
Se vain oli tietymätöntä, täytyisikö hänen ehkä, kuten herra de
Chalais'n, herra de Thoun ja muiden taitamattomasti mestattujen
henkilöiden, kestää yhden iskun asemesta useampia.
Mutta siitä huolimatta nousi van Baerle tyynenä mestauslavan portaita
ylös.
Hän nousi mestauslavalle ylpeänä siitä, että oli tuon kuuluisan Jan de
Wittin ystävä, ylevän Kornelius de Wittin kummipoika, joskin
roistoväki, joka nyt oli kokoontunut häntä katsomaan, oli paloitellut
ja paistanut heidät kolme päivää sitten.
Hän polvistui, lausui rukouksensa ja havaitsi hartaalla ilolla, että
jos laskiessaan päänsä mestauslavalle piti silmänsä auki, voi vielä
viime hetkenään nähdä Buitenhofin ristikkoakkunan.
Ja hetki tuli, jolloin hänen oli tehtävä tuo kammottava liike.
Kornelius laski leukansa kostealle ja kylmälle pölkylle. Mutta vastoin
tahtoaan hän sulki silmänsä, kestääkseen rohkeammin tuikean iskun, joka
oli tekevä lopun hänen elämästään.
Välkähdys heijastui mestauslavalle: teloittaja oli kohottanut
miekkansa.
Van Baerle lausui jäähyväiset suurelle mustalle tulpaanille, varmana
saavansa herätessään lausua hyvää huomenta Jumalalle maailmassa, jossa
vallitsi toisenlainen valo, toisenlaiset värit.
Kolmeen kertaan hän tunsi ilmanhengen alaspäin suhahtavasta miekasta
värisevällä kaulallaan.
Mutta -- oi ihmettä!
Hän ei tuntenut tuskaa, ei iskuakaan.
Hänelle ei ollut auennut mikään uusi värien maailma.
Äkkiä tunsi van Baerle jonkun tarttuvan varovasti hänen käsiinsä, ja
pian hän huomasi seisovansa jalkojensa varassa, joskin hieman
horjuvana.
Hän avasi silmänsä.
Joku luki hänen rinnallaan jotakin suurelta, punaisella vahasinetillä
varustetulta pergamenttilevyltä.
Ja entinen aurinko, keltaisena ja kalpeana kuten hollantilaisen
auringon olla tulee, paistoi taivaalla, entinen ristikkoakkuna silmäili
häntä Buitenhofin vankilasta, ja torilla seisoi sama roistoväki kuin
ennenkin, mutta ei enää ulvovana, vaan ihmeissään.
Van Baerle koetti parhaansa mukaan katsella ja kuunnella, ja lopuksi
hän käsitti kaikki.
Hänen ylhäisyytensä Oranian prinssi Vilhelm, joka nähtävästi pelkäsi
että ne seitsemäntoista naulaa verta, jotka van Baerlellä likimmittäin
oli ruumiissaan, voisivat painaa liiaksi taivaallisen oikeuden
vaa'assa, oli suvainnut ottaa huomioon hänen luonteensa sekä hänen
viattomuuttaan todistavat asianhaarat ja vapauttanut hänet
kuolemanrangaistuksesta. Sentähden miekka, joka oli luonut tuon
uhkaavan välkkeen mestauslavalle, vain oli kiertänyt kolmeen kertaan
hänen päätänsä, kuten Tuonelan lintu Turnuksen päätä, mutta
ei ollut iskenyt hänen kaulaansa, vaan jättänyt niskanikamat
vahingoittumattomiksi. Siksi ei hän ollut tuntenut mitään tuskaa eikä
miekaniskua kaulassaan. Sentähden hymyili aurinko hänelle yhä edelleen
tuolta tosin sangen vaalealta, mutta sentään aika miellyttävältä
taivaanlaelta.
Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman
tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian
liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia,
jota me nimitämme kaulaksi.
Sitä paitsi Kornelius toivoi, että armahdus oli täydellinen ja että
hänet päästettäisiin vapauteen ja kukkastarhojensa luo Dordrechtiin.
Mutta Kornelius erehtyi, -- käyttääksemme rouva de Sévignén
sanontatapaa. Kirjelmässä oli jälkikirjoitus, joka sisälsi kirjelmän
tärkeimmän kohdan.
Tuossa jälkikirjoituksessa Vilhelm, Hollannin yleismaaherra, tuomitsi
Kornelius van Baerlen elinkautiseen vankeuteen.
Kornelius ei ollut kyllin syyllinen kuollakseen, mutta hän oli liiaksi
syyllinen elääkseen vapaana.
Kornelius kuuli tuon jälkikirjoituksen, ja voitettuaan harmin, jonka se
ensi aluksi hänen mielessään herätti, hän ajatteli:
-- No, ei kaikki silti ole hukassa. Elinkautisella vankeudella on
sentään hyvätkin puolensa. Siellä odottaa minua Rosa ja mustan
tulpaanin kolme sipulia.
Mutta Kornelius unohti, että seitsemässä maakunnassa voi olla seitsemän
vankilaa, yksi kutakin kohden, ja että vangin leipä on halvempaa
muualla kuin Haagissa, joka on pääkaupunki.
Hänen ylhäisyytensä Vilhelm, jolla nähtävästi ei ollut varaa elättää
van Baerleä Haagissa, lähetti hänet elinkautiseen vankeuteen
Loewesteinin linnaan, joka oli varsin lähellä Dordrechtiä, mutta
valitettavasti myöskin varsin kaukana siitä.
Loewestein sijaitsee nimittäin maantieteen mukaan Waalin ja Maasin
muodostaman saaren nenässä, vastapäätä Gorkumia.
Van Baerle tunsi kyllin tarkoin maansa historian tietääkseen että
kuuluisa Grotius oli Barneveldin kuoltua ollut vankina tuossa linnassa,
ja että säädyt olivat olleet kyllin jalomielisiä myöntääkseen tämän
kuuluisan kirjailijan ja runoilijan, lakimiehen, historioitsijan ja
jumaluusoppineen ravintoa varten kaksikymmentäneljä äyriä päivää
kohden.
-- Minulle, joka en pienimmässäkään määrin vedä vertoja Grotiukselle,
mietiskeli van Baerle, -- annettaneen tuskin kahtatoistakaan äyriä, ja
niillä tulen viettämään perin kurjaa elämää, -- mutta pysynhän sentään
hengissä.
Mutta äkkiä hänelle tuli mieleen kammottava ajatus.
-- Oi, huudahti hän, -- tuo tienoo on perin kosteata ja sumuista, ja
maanlaatu ei ole lainkaan sopivaa tulpaaneilleni!
-- Ja Rosa, Rosa ei ole oleva Loewesteinissä, mumisi hän, antaen päänsä
vaipua kohden rintaa, tuon pään, joka juuri oli pelastunut vaipumasta
vielä alemmaksi.