Samana iltana, kun Gryphus toi vangille hänen muonansa, hän avatessaan
kammion oven luiskahti kostealta astuimelta ja kaatui. Mutta pyrkien
tukemaan itseään kädellään hän katkaisi käsivartensa ranteen
yläpuolelta.
Kornelius teki liikkeen vartijaa kohden. Mutta tämä ei pitänyt
tapahtumaa liioin vaarallisena, vaan lausui:
-- Ei ole hätää, pysykää paikoillanne!
Ja hän pyrki nousemaan käsivartensa nojassa, mutta luu taipui. Silloin
Gryphus tunsi tuskaa ja päästi huudon.
Hän käsitti että oli taittanut käsivartensa, ja tuo mies, joka oli niin
kova muille, vaipui pyörtyneenä huoneen kynnykselle ja jäi siihen
makaamaan liikkumatonna ja kylmänä kuin kuollut.
Tällä aikaa oli vankihuoneen ovi ollut auki ja Kornelius likimmittäin
vapaa.
Mutta hänelle ei tullut mieleenkään ajatus käyttää tätä seikkaa
hyväksensä. Nähdessään käsivarren taipuvan ja kuullessaan, minkä äänen
se silloin synnytti hän ymmärsi, että kysymyksessä oli luunmurto ja
että se tuotti tuskaa, eikä hän halunnut muuta kuin toimittaa apua
kärsivälle, niin pahantahtoisena kuin tämä puolestaan olikin esiintynyt
häntä kohtaan.
Gryphuksen kaatua romahdettua ja päästettyä tuskanhuutonsa alkoi
porraskäytävästä kuulua nopeita askelia, ja pian kohtasi Korneliuksen
katsetta näky, joka sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan, ja tuota
huudahdusta säesti nuoren tytön kirkaisu.
Kirkaiseva tyttö oli kaunis friisitär, joka nähdessään isänsä maassa ja
vangin kumartuneena hänen ylitsensä ja tuntien isänsä raakuuden oli
luullut Gryphuksen sortuneen maahan taistellessaan raivokkaasti vangin
kanssa.
Kornelius oivalsi heti paikalla mitä ajatuksia tyttösen mielessä
liikkui.
Mutta päästyään tuokiossa asiasta selville ja häpeissään epäluulostaan
tyttö katsoi kyynelsilmin Korneliukseen ja lausui:
-- Anteeksi ja kiitoksia, hyvä herra. Antakaa anteeksi ajatukseni ja
sallikaa minun kiittää teitä siitä mitä teette!
Punehtuen vastasi Kornelius:
-- Täytän ainoastaan velvollisuuteni kristittynä auttaessani
lähimäistäni.
-- Ja auttaessanne häntä olette unohtanut hänen tämänaamuiset
loukkaavat sanansa. Herra, siinä ilmenee muutakin kuin inhimillisyyttä
ja kristillisyyttä!
Kornelius katsahti hämmästyneenä tyttöön, peräti ihmeissään kuullessaan
kansan naisen puhuvan samalla niin ylevästi ja osaaottavaisesti.
Mutta hän ei ehtinyt lausua ilmi kummastustaan. Toipuen avasi Gryphus
silmänsä ja samassa palasi myös hänen tavallinen raakuutensa.
-- Kas vain, lausui hän. -- Minä teen parastani toimittaakseni vangille
hänen ateriansa hyvissä ajoin. Kiireessä kaadun ja taitan käsivarteni,
ja minut jätetään makaamaan lattialle.
-- Vaiti, isä, sanoi Rosa. -- Teette vääryyttä tälle nuorelle herralle,
joka tänne tullessani teki parastansa teitä auttaaksensa.
-- Todellako? kysyi Gryphus epäilevästi.
-- Se on kyllä totta, ja olen valmis edelleenkin suomaan teille apua.
-- Te? ihmetteli Gryphus. -- Oletteko sitten lääkäri?
-- Se on päätoimeni, sanoi vanki.
-- Osaatte siis asettaa käsivarteni paikoilleen?
-- Varsin hyvin.
-- Ja mitä te tarvitsette sitä varten?
-- Kaksi puulastaa ja liinakaistaleen.
-- Kuulet siis, Rosa, lausui Gryphus, -- että vanki lupaa asettaa
käsivarteni paikoilleen. Siten pääsen mitään maksamasta. Auta minut
maasta, olen kuin lyijyä!
Rosa kumartui potilasta kohden, ja tämä kietoi terveen kätensä hänen
kaulaansa ja ponnistihe pystyyn, ja Kornelius työnsi nojatuolin hänen
luoksensa, ettei hänen tarvinnut kävellä.
Gryphus istui tuoliin ja lausui kääntyen tyttärensä puoleen:
-- Etkö sinä kuullut? Mene noutamaan mitä tarvitaan!
Rosa läksi ja palasi hetken kuluttua mukanaan kaksi tynnörinlautaa ja
liinakangasta.
Sillaikaa oli Kornelius riisunut takin vanginvartijan yltä ja työntänyt
hänen hihansa ylemmäksi.
-- Voitteko käyttää näitä, herra? kysyi Rosa.
-- Kyllä, neiti, lausui Kornelius, luoden silmäyksen noudettuihin
esineisiin. -- Ne ovat varsin hyvät. Työntäkää nyt pöytä lähemmäksi.
Asetan isänne käsivarren sen nojaan.
Rosa teki niin, ja Kornelius kohotti taittuneen käsivarren pöydälle,
siten että kämmen oli pöytää vasten, asetti murtuneen luun taitavasti
oikeaan asentoon ja lastat paikoilleen ja kääri liinakankaan niiden
ympärille.
Juuri hänen pistäessään viimeisen neulan vanginvartija meni uudelleen
tiedottomaksi.
-- Noutakaa etikkaa, neiti, lausui Kornelius. -- Hierokaamme sillä
hänen ohimoitaan, niin hän toipuu.
Mutta saamastaan käskystä välittämättä Rosa lähestyi vankia, tultuaan
vakuutetuksi että Gryphus oli tiedotonna.
-- Herra, lausui hän, -- palvelus palveluksesta!
-- Mitä tarkoitatte, kaunis lapsukaiseni? kysyi Kornelius.
-- Tuomari, joka huomenna tulee teitä tutkimaan, kävi tänään
tiedustelemassa, missä huoneessa te olette. Kuullessaan teidän olevan
herra Kornelius de Wittin kammiossa hän nauroi tavalla, joka saattoi
minut arvelemaan, ettei teillä ole hyvää odotettavissa.
-- Mutta, kysyi Kornelius, -- mitä voivat he minulle tehdä?
-- Näettekö nuo luurangot?
-- Mutta en ole tehnyt mitään rikollista, vastasi Kornelius.
-- Olivatko sitten nuo rikollisia, jotka riippuvat tuolla runneltuina,
silvottuina?
-- Olette oikeassa, sanoi Kornelius synkistyen.
-- Yleinen mielipide vaatii teidän julistamistanne syylliseksi, jatkoi
Rosa. -- Mutta olittepa syyllinen tai syytön, niin tutkitaan asianne
huomenna, ja ylihuomenna on tuomionne langennut. Nykyisin ei
vitkastella.
-- Mitä tarkoitatte tuolla puheellanne, neiti?
-- Tarkoitan sitä, että minä olen yksin ja olen heikko. Isäni on
tainnoksissa, koiralla on kuonokoppa, eikä siis mikään estä teitä
pakenemasta. Siis -- pelastakaa henkenne -- se on neuvoni!
-- Mitä sanottekaan?
-- Sanon, etten ole voinut pelastaa herra Kornelius ja herra Jan de
Wittiä, ja tahtoisin nyt pelastaa teidät. Mutta kiiruhtakaa! Isäni jo
tointuu, hetken kuluttua hän avaa silmänsä, ja silloin on liian
myöhäistä. Te epäröitte?
Itse asiassa tuijotti Kornelius liikkumatonna Rosaan, mutta hän ei
näyttänyt tajuavan hänen sanojansa.
-- Ettekö te ymmärrä? kysyi tyttö kärsimätönnä.
-- Varsin hyvin, mutta...
-- Mitä sitten?
-- En tahdo noudattaa neuvoanne. Te joutuisitte siitä syytteeseen.
-- Mitä sillä olisi väliä? lausui Rosa punehtuen.
-- Kiitän teitä, lapseni, lausui Kornelius, -- mutta minä jään tänne.
-- Te jäätte tänne! Oi Jumalani, Jumalani! Ettekö te sitten ymmärrä
että teidät tuomitaan ... tuomitaan kuolemaan, kuolemaan
mestauslavalla, -- ja kenties teidät murhataan ja silvotaan palasiksi
kuten herra Jan ja herra Kornelius! Taivaan tähden, elkää välittäkö
minusta, vaan paetkaa tästä huoneesta. Tämä tuottaa onnettomuutta de
Witteille!
-- Mitä! huudahti vanginvartija heräten tajuihinsa. -- Ken täällä puhuu
noista kurjista pettureista, noista de Witt konnista?
-- Elkää kiivastuko, lausui Kornelius lempeästi hymyillen. -- Kuuma
veri on luunmurrolle vaarallista.
Sitten hän lausui hiljaa Rosalle:
-- Lapseni, olen viaton ja olen tyynenä kuuleva tuomioni.
-- Vaiti! lausui Rosa.
-- Miksikä niin?
-- Isäni ei saa aavistaa, että olemme puhelleet keskenämme.
-- Mitä haittaa siitä olisi?
-- Mitäkö haittaa? Hän ei sallisi minun enää lainkaan tulla tänne,
sanoi tyttö.
Tuo avomielinen vastaus saattoi Korneliuksen hymyilemään. Hänestä oli,
kuin olisi hänelle onnettomuudessaan suotu hiukan onneakin.
-- Mitä te siellä mumisette? kysyi Gryphus nousten seisomaan, tukien
oikeata käsivarttaan vasemmalla.
-- Herra vain antaa ohjeita, miten teitä on hoidettava.
-- Ohjeita, miten minua on hoidettava! Minua hoidettava! Minä annan
myöskin sinulle ohjeita, kaunokaiseni!
-- Mitä ohjeita sitten?
-- Ettet enää toiste tule vankien huoneeseen, tai jos tulet, että
poistut sieltä mahdollisimman pian. Siis marssit nyt täältä pois minun
edelläni. Ja nopsaan!
Rosan katse lausui:
-- Siinä sen näette!
Korneliuksen katse vastasi:
-- Tapahtukoon Jumalan tahto!