Yö oli ehtinyt puoleen, kun van Baerle parka merkittiin Buitenhofin
vankiluetteloon.
Vankilassa oli kaikki käynyt sillä tavoin kuin Rosa oli otaksunut.
Löytäessään Korneliuksen huoneen tyhjänä joutui kansanjoukko kiihkeän
raivon valtaan, ja jos isä Gryphus olisi joutunut noiden vimmastuneiden
olentojen käsiin, olisi hän epäilemättä saanut korvata vankinsa.
Mutta heidän vihansa löysi uhrinsa, -- veljekset, jotka Vilhelm
Oranialainen, tuo varova mies, toimitti murhaajien käsiin sulkemalla
kaupungin portit.
Tuli siksi hetki, jolloin vankila tyhjentyi ja hiljaisuus seurasi
siellä kauheata ulvontaa, joka jymisten eteni käytäviä pitkin.
Tätä hetkeä oli Rosa käyttänyt hyväkseen poistuakseen salatyrmästä ja
päästääkseen isänsäkin sieltä.
Vankila oli aivan tyhjä. Ken olisi jäänyt sinne, kun teurastus oli
käymässä Tol-Hekillä!
Vavisten asteli Gryphus rohkean Rosan jälkeen. He ryhtyivät parhaansa
mukaan sulkemaan vankilan ovea, mikä ei ollut helppoa, se kun oli
puoleksi pirstaleina. Voi nähdä että valtavan vihan laineet siinä
olivat avanneet itselleen uoman.
Neljän tienoissa melu uudistui, mutta nyt ei Gryphuksen ja hänen
tyttärensä tarvinnut sitä pelätä. Nyt tuotiin vain ruumiit hirsipuuhun
ripustettaviksi tavalliselle teloituspaikalle.
Rosa piiloutui uudelleen, mutta sen hän teki päästäkseen näkemästä
tuota inhottavaa näytelmää.
Puoliyön aikana kolkutettiin Buitenhofin ovea tai oikeammin sanoen sitä
korvaavia telkiä.
Kornelius van Baerleä siellä tuotiin.
Kun vanginvartija Gryphus otti vastaan uuden vieraan ja näki
vankiluettelosta hänen rikoksensa laadun, mumisi hän itsekseen ilkeästi
hymyillen:
-- Kornelius de Wittin kummipoika! Vai niin, lapseni. Sukukammio on nyt
tyhjänä, sinä saat sen!
Ja mielissään oivasta pilastaan tuo kiihkeä oranialainen otti lyhtynsä
ja avainkimppunsa, viedäkseen Korneliuksen kammioon, josta Kornelius de
Witt oli samana aamuna lähtenyt maanpakoon, nimittäin maanpakoon
sellaiseen kuin tuo, jota tarkoittivat vallankumousajan suuret henget,
julistaessaan valtiotaidon päätotuudeksi lauselman:
»Kuolleet yksin eivät palaa.»
Gryphus valmistautui nyt siis viemään kummipojan kummin huoneeseen.
Matkallaan tuohon huoneeseen epätoivoinen tulpaaninviljelijä ei kuullut
muuta kuin koiran haukuntaa, ei nähnyt muuta kuin nuoren tytön kasvot.
Koira tuli esiin muuriin koverretusta komerostaan nuuskimaan
Korneliusta, tunteakseen hänet saadessaan käskyn repiä hänet palasiksi.
Nuori tyttö oli, kuullessaan käsipuun narahtelevan vangin siihen
raskaasti nojatessa, avannut porraskäytävän vieressä olevan huoneensa
oven. Lamppu, jota hän piti oikeassa kädessään, valaisi hänen raikkaat
viehkeät kasvonsa ja tuuhean vaalean kiharatukkansa. Vasemmalla
kädellään veti hän valkoista yöpu'intansa kokoon yli rinnan, sillä
vangin odottamaton tulo oli herättänyt hänet iltaunestaan.
Siinäpä olis ollut arvokas aihe mestari Rembrandtin siveltimelle!
Kiertoportaat lyhdyn punertavassa valossa, niiden yläpäässä synkkä
vanginvartija ja surumielinen Kornelius kumartuneena kaidepuun ylitse
katsoakseen alas, ja alhaalla kamarin ovella kirkkaassa valaistuksessa
nuoruudenhempeyttä uhkuva Rosa, tehden häveliään liikkeensä, joka ei
sentään näytä täysin täyttävän tarkoitustaan, sillä ylempänä seisovan
Korneliuksen alakuloinen katse kiintyy kuin epämääräisellä hyväilyllä
tyttösen pyöreihin valkoisiin olkapäihin.
Ja portaitten alapäässä, missä yksityiskohdat häipyvät pimeään, peto
kiiluvine silmineen ja kalisuttaen ketjuaan, jonka renkaat Rosan lampun
ja Gryphuksen lyhdyn yhtynyt valo saattaa hohtoisina kimmeltämään.
Mutta sitä surumielistä ilmettä mestari ei olisi voinut samalla kertaa
kuvata taulussaan, joka levisi Rosan kasvoille hänen nähdessään kauniin
nuoren miehen kalpeana nousevan hitaasti portaita ylös ja käsittäessään
isänsä lausuneen hänelle kammottavat sanansa:
-- Vien teidät sukukammioon!
Tuo esittämämme näytelmä kesti hetkisen vain, paljoa vähemmän aikaa
kuin me olemme tarvinneet kuvaamiseen. Sitten jatkoi Gryphus matkaansa,
Korneliuksen täytyi seurata häntä, ja viisi minuuttia myöhemmin hän
saapui kammioon, jota meidän ei tarvitse kuvata, koska lukija tuntee
sen jo ennestään.
Viitattuaan sormellaan vuoteeseen, jossa oli niin paljon kärsinyt tuo
marttyyri, jonka sielu oli tänään palannut Jumalan tykö, Gryphus otti
lyhtynsä ja poistui.
Jäätyään yksin Kornelius heittäytyi vuoteelle, mutta hän ei voinut
lainkaan vaipua uneen. Alinomaan kiintyi hänen katseensa pieneen
ristikkoakkunaan, joka sijaitsi Buitenhofin torille päin. Hän näki
puitten latvojen yläpuolella aamun ensi hohteen, joka valkoisen vaipan
kaltaisena laskeusi yli maan.
Yön kuluessa oli Kornelius väliin kuullut hevosten kiitävän täyttä
laukkaa yli torin sekä vahtien raskaiden askelten kalskahtelevan
kivityksellä, ja länsituulen sytyttämien musketinlunttujen säihke oli
tuon tuostakin kirkastanut vankilan akkunan.
Mutta valkenevan päivän hopeoidessa talojen kupukatot Kornelius
lähestyi akkunaa, kärsimätönnä näkemään joitakin elonmerkkejä, ja
surumielisenä loi hän katseen yli tienoon.
Torin toisessa päässä siinsi aamu-usman keskeltä tummahko esine
vaaleiden talojen muodostamaa taustaa vastaan.
Kornelius tunsi sen hirsipuuksi.
Tässä hirsipuussa riippui kaksi muodotonta olentoa tai paremminkin
kaksi veristä luurankoa.
Kunnon haagilaiset olivat anastaneet uhriensa lihan, mutta olivat
olleet kyllin tunnontarkkoja ilmoittaakseen syyn hirsipuuhun
kiinnitetyllä suunnattomalla levyllä.
Tuolta ylhäältä saattoi Kornelius nuorilla silmillään lukea seuraavat
rivit, jotka oli piirtänyt jonkun töhertäjän taitamaton sivellin:
»Tässä riippuu suuri petturi nimeltä Jan de Witt ja vähäpätöinen konna
Kornelius de Witt, edellisen veli, molemmat kansan vihollisia, mutta
Ranskan kuninkaan uskollisia ystäviä.»
Kornelius puhkesi kauhun huutoon, ja tuskasta mieletönnä hän käsin ja
jaloin iski oveensa, ja niin tarmokkaasti ja hätääntyneesti, että
Gryphus raivostuneena kiiruhti hänen luoksensa, suunnaton avainkimppu
kädessä.
Hän avasi oven, uhkaillen kauheilla sadatuksilla vankia, joka häiritsi
häntä luvattomalla ajalla.
-- No, mutta tämäpä vasta! Onko tämä uusi de Witt hullu! Noilla de
Witteillä on paholainen nahkassaan!
-- Tulkaa, tulkaa, sanoi Kornelius, tarttuen hänen käsivarteensa ja
vetäen hänet akkunan luo, -- mitä merkitsee tuo mitä tuolta olen
lukenut?
-- Mistä sitten?
-- Tuolta levyltä!
Ja kalpeana, vavisten ja huohottaen hän osotti torin takana olevassa
hirsipuussa nähtävää kyynillistä kirjoitusta.
Gryphus tyrskähti nauruun.
-- Kas vain, kas vain! virkahti hän. -- Olette siis itse lukenut sen!
Siinä näette, rakas herra, mihin joutuu antautuessaan salavehkeisiin
Oranian prinssin vihollisten kanssa.
-- Herrat de Witt on murhattu! mumisi Kornelius hiki otsalla ja vaipui
vuoteelle, kädet herpoutuneina ja silmät ummessa.
-- Herroja de Witt on kohdannut kansan tuomio, lausui Gryphus. --
Sanotteko te sitä murhaamiseksi? Minä nimittäisin sitä tuomion
täytäntöönpanoksi.
Mutta huomatessaan ettei vanki ollut ainoastaan tyyntynyt, vaan käynyt
tiedottomaksi, hän läksi huoneesta, paiskasi oven kiinni ja antoi
salpojen kalisten pudota paikoilleen.
Tointuessaan oli Kornelius yksin, ja hän käsitti nyt että hän
huoneesta, jossa nyt oli, sukukammiosta, kuten Gryphus oli sitä
nimittänyt, oli siirtyvä kuolon maille.
Ja ollen filosofi ja ennen kaikkea kristitty, hän alkoi rukoilla
kumminsa ja hänen veljensä sielun puolesta ja pyrki sitten tyytymään
kohtaloonsa, mitä kärsimyksiä Jumala katsoisikin hyväksi hänelle
lähettää.
Laskeuduttuaan sitten taivaasta maailmaan ja maailmasta vankikoppiinsa
sekä tultuaan täysin vakuutetuksi että oli tässä kopissa yksin, hän
otti poveltaan esiin mustan tulpaanin sipulit ja piilotti ne huoneen
pimeimpään nurkkaan kiven taakse, jota käytettiin tuon vankikoppiin
tavanmukaisesti kuuluvan vesiruukun alustana.
Hukkaan oli siis mennyt niin monen vuoden työ! Turhiin olivat rauenneet
kaikki riemukkaat toiveet! Tuho oli saavuttava hänen kasvattinsa, kuten
hänet itsensä kuolema! Tässä vankilassa ei hän ollut näkevä kasvin
kortta, ei multahiukkasta, ei auringon sädettä!
Tuo ajatus saattoi Korneliuksen vaipumaan synkän epätoivon valtaan,
josta vasta muuan odottamaton tapahtuma hänet herätti.
Mikä tuo tapahtuma oli?
Siitä pyydämme saada kertoa seuraavassa luvussa.