Kuten lukija voi arvata, oli nyt esitetty tapahtuma Isak Boxtelin
pirullista työtä.
Kuten muistettaneen, oli hän kaukoputkellaan tarkoin voinut seurata
Kornelius de Wittin ja hänen kummipoikansa välistä kohtausta. Tosin ei
hän ollut voinut kuulla mitään, mutta hän oli nähnyt kaikki.
Lukija muistanee myöskin, että Boxtel oli arvannut noiden papereiden,
jotka rantavouti uskoi kummipojalleen, olevan perin tärkeitä; olihan
tämä sulkenut saamansa käärön laatikkoon, missä säilytti kaikkein
kallisarvoisimpia sipulejaan.
Kun siis Boxtel, joka seurasi valtiollisia tapahtumia paljon tarkemmin
kuin hänen naapurinsa, sai kuulla että Kornelius de Witt oli vangittu
syytettynä valtiopetoksesta, hän käsitti että hänen tarvitsi sanoa vain
sana, saattaaksensa kummipojan kumminsa kohtalosta osalliseksi.
Mutta niin suurta onnea kuin tuo ajatus tuottikin Boxtelille,
pöyristytti se häntä kumminkin samalla, hänen ottaessaan huomioon että
ilmiannollaan voi saattaa syytetyn mestauslavalle.
Mutta rikollisilla ajatuksilla on se kammottava ominaisuus, että
rikoksiin taipuvaiset mielet niihin vähitellen tottuvat. Sitä paitsi
tyynnytteli Boxtel itseään mietiskelemällä tähän tapaan:
Kornelius de Witt on huono kansalainen, koska hänet on vangittu,
valtiopetoksesta syytettynä.
Minä sitä vastoin olen kunnon kansalainen, koska en ole mistään
syytteessä ja olen vapaa kuin ilman tuulet.
Koska Kornelius de Witt kerran on huono kansalainen, mikä seikka
ilmenee siitä, että hän on vangittuna valtiopetoksesta, on hänen
rikostoverinsa Kornelius van Baerle yhtä huono kansalainen kuin hänkin.
Koska minä siis olen kunnon kansalainen ja kunnon kansalaisten
velvollisuus on antaa ilmi huonot kansalaiset, niin on minun, Isak
Boxtelin, velvollisuus antaa ilmi Kornelius van Baerle.
Mutta kenties eivät nuo johtopäätökset, niin vakuuttavia kuin
olivatkin, taikka tuo sydäntäkalvava kateus, joka häntä vaivasi, olisi
sittenkään saaneet Boxtelia toimimaan, ellei kateuden pahahenki olisi
liittolaisekseen saanut omanvoitonpyyntiä.
Boxtel tiesi kyllä, kuinka pitkälle van Baerle oli ehtinyt
kokeiluissaan luoda suuren mustan tulpaanin. Niin vaatimaton kuin
Kornelius tohtori olikin, ei hän ollut voinut salata lähimmiltä
tuttaviltaan että oli melkein varma voittavansa armon vuonna 1673
Haarlemin puutarhayhdistyksen määräämän sadantuhannen floriinin
palkinnon.
Tuo Kornelius van Baerlen varmuutta lähenevä toivo se kalvoi Isak
Boxtelin sydäntä.
Jos Kornelius vangittaisiin, syntyisi siitä talossa kauhea sekasorto.
Vangitsemisen jälkeisenä yönä ei kukaan muistaisi vartioida puutarhaa
tulpaaneineen.
Ja tuona yönä Boxtel kiipeisi muurin ylitse, ja kun hän tiesi, missä
tuo sipuli oli, josta suuren mustan tulpaanin piti versoa, anastaisi
hän sen. Musta tulpaani ei siis kukkisikaan Korneliuksen talossa, vaan
hänen talossansa, ja hän saisi Korneliuksen asemesta nuo satatuhatta
floriinia, puhumattakaan kunniasta saada antaa tuolle uudelle kukalle
nimen _Tulipa nigra Boxtellensis_.
Siten tulisi sekä hänen kostonhimonsa että omanvoitonpyyntinsä
tyydytetyksi.
Valvoessaan hän ajatteli vain suurta mustaa tulpaania, nukkuessaan hän
uneksi siitä.
Vihdoinkin, 19 päivänä elokuuta, kahden ajoissa iltapäivällä, kiusaus
voitti herra Isakin.
Hän laati salaisen ilmiannon, jossa seikkaperäisyys sai korvata
luotettavaisuuden, ja pani kirjelmän postiin.
Ei konsanaan ollut Venedigin pronssikitoihin solunut myrkyllinen paperi
vaikuttanut nopeammin ja kammottavammin.
Samana iltana sai sen ylituomari. Hän antoi heti tovereilleen käskyn
saapua seuraavana aamuna kokoukseen. Nämä kokoontuivat, päättivät van
Baerlen vangitsemisesta ja määräsivät sen toimeenpanijaksi herra van
Spennenin, ja, kuten olemme nähneet, tämä suoriutui tehtävästä kunnon
hollantilaisen tavoin, vangiten van Baerlen juuri samana hetkenä,
jolloin Haagin oranialaiset ryhtyivät paistamaan Kornelius ja Jan de
Wittin ruumiista viiltämiään paloja.
Mutta -- lieneekö sitten häpeäntunto vai tottumattomuus rikollisuuteen
ollut siihen syynä -- tänään ei Isak Boxtel ollut kääntänyt
kaukoputkeaan puutarhaa, ei atelieeriä tai säilytyshuonetta kohden.
Hän tiesi katsomattakin liiankin hyvin, mitä tänään oli tapahtuva
tohtori Kornelius paran talossa. Hän ei ollut noussut levolta, kun
hänen ainoa palvelijansa, joka kadehti Korneliuksen palvelijoita yhtä
kiihkeästi kuin hänen herransa heidän isäntäänsä, tuli huoneeseen, vaan
lausui hänelle:
-- Tänään en nouse lainkaan vuoteesta, sillä olen sairas.
Yhdeksän ajoissa kuului kadulta melua, joka sai hänet vavahtamaan. Tänä
hetkenä hän oli kalpeampi kuin oikea potilas, värisi pahemmin kuin
kuumeen kourissa.
Palvelija tuli huoneeseen. Boxtel piiloutui peitteeseen.
-- Voi hyvä herra, huudahti palvelija, ei aivan aavistamatta että
surkutellessaan van Baerleä saattoi ilosanoman isännälleen, -- voi,
hyvä herra, ette tiedä, mitä nyt paraikaa tapahtuu!
-- Kuinka voisin sen tietää? vastasi Boxtel melkein kuulumattomalla
äänellä.
-- Ajatelkaapas vain, herra Boxtel, -- juuri tänä hetkenä vangitaan
naapurimme Kornelius van Baerle, valtiopetoksesta syytettynä.
-- Mitä loruatkaan? äännähti Boxtel heikosti, -- se ei ole mahdollista.
-- Niin kumminkin sanotaan, Jumala paratkoon! Sitä paitsi näin itse
tuomari van Spennenin menevän sinne kahden kaartilaisen kanssa.
-- No, jos sen itse olet nähnyt, niin täytynee sinun olla oikeassa,
lausui Boxtel.
-- Joka tapauksessa menen uudelleen asiaa tiedustelemaan, sanoi
palvelija, -- ja tulen sitten kertomaan teille, mitä olen kuullut.
Boxtel tyytyi myöntävällä liikkeellä rohkaisemaan palvelijansa
virkaintoa.
Tämä läksi, mutta palasi neljännestunnin kuluttua.
-- Voi herra, se mitä teille kerroin, lausui hän, -- on täysin totta.
-- Mitä tarkoitat?
-- Herra van Baerle on vangittu, hänet kuljetettiin vaunuihin ja
vietiin Haagiin.
-- Haagiin?
-- Niin, ja jos se, mitä puhutaan, on totta, ei hänen siellä ole käyvä
hyvin.
-- Mitä sitten puhutaan? tiedusteli Boxtel.
-- Sanotaan -- mutta se ei ole aivan varmaa -- että Haagin asukkaat
juuri paraikaa ovat hankkeissa surmata herrat Kornelius ja Jan de
Wittin.
-- Voi! sai Boxtel vaivoin lausutuksi ja sulki silmänsä, varmaankin
päästäkseen näkemästä kammottavaa kuvaa, joka hänelle esiintyi.
-- Tuhat tulimaista! huudahti palvelija tullessaan ulos huoneesta. --
Herra näyttää olevan kovin sairas, kun ei tuollainen uutinen saattanut
häntä hypähtämään ylös vuoteestaan!
Itse asiassa olikin Isak Boxtel kovin sairas, niin sairas kuin on
ihminen, joka on murhannut toisen ihmisen.
Mutta hänen murhanteollaan oli ollut kahtalainen tarkoitus. Toinen oli
nyt saavutettu, ja hänen oli huolehtiminen siitä että saavuttaisi
toisenkin.
Yö lähestyi. Boxtel odotti sen tuloa.
Yön saavuttua hän nousi levolta.
Sitten hän kiipesi ylös viikunapuuhunsa.
Hän oli arvannut oikein, ei kukaan ajatellut puutarhan vartioimista.
Talossa oli kaikki sikin sokin ja palvelijat päästään sekaisin.
Boxtel kuuli kellon lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista.
Nyt hän sydän pamppailevana, kalpeana ja vavisten laskeutui alas
puusta, otti tikapuut, asetti ne muuria vasten, kiipesi lähinnä
ylimmälle astuimelle ja kuunteli.
Kaikkialla oli hiljaista. Ei mikään häirinnyt yön rauhaa.
Yhdestä akkunasta vain näkyi valoa, -- siellä valvoi van Baerlen
muinoinen hoitajatar.
Hiljaisuus ja pimeys rohkaisivat Boxtelia.
Hän nousi muurille, pysähtyen hetkeksi sen harjalle. Varmana ettei
tarvinnut mitään pelätä, hän sitten nosti tikapuut omasta puutarhastaan
Korneliuksen puutarhaan ja alkoi laskeutua alas.
Tietäen täsmälleen missä paikassa hänen tulevan mustan tulpaaninsa
sipulit olivat, hän kiiruhti niiden luo, poikkeamatta kumminkaan
käytävältä, etteivät jäljet häntä ilmaisisi, ja päämääränsä
saavutettuaan hän tiikerin riemulla upotti kätensä pehmeään multaan.
Hän ei löytänyt mitään ja arveli erehtyneensä paikasta.
Mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallansa.
Hän haki oikealta, hän haki vasemmalta, mutta turhaan.
Hän haki lähempää, hän haki kauempaa, mutta multaa siinä vain oli.
Hän oli menettää järkensä, sillä nyt hän vihdoinkin havaitsi, että
lavaa oli samana päivänä kaiveltu.
Itse asiassa olikin Kornelius, Boxtelin ollessa vuoteessaan, käynyt
puutarhassa, ottanut sieltä sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.
Boxtel ei voinut irroittautua tuosta paikasta. Hän oli penkonut maan
ylösalaisin kymmenen neliöjalan alalla.
Lopuksi täytyi hänen uskoa onnettomuuteensa.
Mieletönnä vihasta hän palasi tikapuilleen, nousi yli muurin, nosti
tikapuut jälkeensä, heitti ne omaan puutarhaansa ja hyppäsi itse niiden
jälkeen maahan.
Äkkiä välähti viimeinen toivon säde hänen mieleensä.
Sipulit olivat varmaankin kuivatushuoneessa!
Hänen tarvitsi vain mennä kuivatushuoneeseen, kuten oli mennyt
puutarhaan, ja siellä hän oli ne löytävä.
Tämä tehtävä ei ollut vaikeampi kuin edellinenkään.
Kuivatushuoneessa oli avattavat akkunat. Kornelius van Baerle oli
aamulla itse avannut ne, eikä kukaan ollut ajatellutkaan niiden
sulkemista.
Nyt oli siis vain tarpeen hankkia kyllin pitkät tikapuut, --
kahdentoista jalan pituisten asemesta kahdenkymmenen jalan pituiset.
Boxtel oli huomannut että kadun varrella, missä hänen talonsa sijaitsi,
korjattiin erästä taloa. Tämän talon seinää vasten oli asetettu
suunnattoman pitkät tikapuut.
Nuo tikapuut auttaisivat Boxtelin pulasta, elleivät työmiehet olleet
niitä vieneet pois.
Hän riensi tuon talon luo, -- tikapuut olivat paikoillaan.
Hän otti ne ja kuljetti ne suurella työllä ja vaivalla puutarhaansa, ja
vielä suuremmalla vaivalla hän sai ne pystytetyksi Korneliuksen talon
seinää vasten.
Tikapuut ulottuivat juuri akkunaluukkuun saakka.
Boxtel pisti taskuunsa palavan salalyhdyn, nousi tikapuita ylös ja
laskeutui huoneeseen.
Saavuttuaan tähän pyhättöön hän pysähtyi nojaten pöytään; hänen
jalkansa horjuivat, sydämen kiihkeä tykytys oli hänet tukehduttaa.
Tämä oli sentään pahempaa kuin luvaton tunkeminen puutarhaan.
Omistusoikeuden kunnioittamisen sanotaan heikkenevän ulkoilmassa, niin
että moni, joka empimättä on hypännyt pensasaidan ylitse tai kiivennyt
muuria ylös, pysähtyy huoneen ovelle tai akkunalle.
Puutarhassa oli Boxtel ainoastaan anastelija, täällä sisällä hän oli
varas.
Mutta hän rohkaisi mielensä. Päästyään näin pitkälle ei hän halunnut
palata kotiin tyhjin käsin.
Mutta turhaan hän haki, vetäen auki ja sulkien laatikoita, -- yksin
tuonkin kaikkein pyhimmän, missä tuhoa tuottaneet asiakirjat olivat
olleet. Siellä olivat sipulit kaikki tyyni, nimilipuilla merkittyinä
kuten taimitarhassa. Siinä oli erilaatuisia mustahkoja tulpaaneja,
mutta ei jälkeäkään täysin mustasta -- tai oikeammin sanoen sen
sipulista, jossa se uinaili kukkimisen kynnyksellä.
Mutta siementen ja sipulien luettelossa, josta oli kaksoiskappale ja
joka oli laadittu huolellisemmin ja täsmällisemmin kuin Amsterdamin
suurinten kauppaliikkeiden tavaraluettelot, luki Boxtel nämä sanat:
»Tänään, 20 p. elokuuta 1672, olen ottanut maasta suuren mustan
tulpaanin sipulin ja jakanut sen kolmeen osaan.»
-- Sipulit! sipulit! ulvoi Boxtel, pannen kaikki sekaisin
kuivatushuoneessa. -- Minne hän on voinut ne kätkeä?
Äkkiä hän löi otsaansa niin tarmokkaasti, että olisi voinut litistää
aivonsa.
-- Oi minua kurjaa! huudahti hän. -- Kolminkertaisesti kadotettu
Boxtel parka, luuletko että kukaan eroaa sipuleistaan ja jättää ne
Dordrechtiin, kun itsensä on mentävä Haagiin, luuletko että kukaan voi
elää sipuleittaan, kun nämä ovat suuren mustan tulpaanin sipuleita! Hän
on ehtinyt ottaa ne mukaansa, tuo kirottu olento! Hän on kätkenyt ne
vaatteisiinsa, hän on vienyt ne Haagiin!
Ja kuin salaman kirkastamana näki Boxtel äkkiä rikosten kuilun, johon
hän oli syössyt turhaan.
Tyrmistyneenä hän vaipui vasten tuota samaa pöytää, samalle paikalle
missä onneton van Baerle oli muutamia tunteja aikaisemmin niin pitkän
aikaa ja sydän iloa tulvillaan ihaillut mustan tulpaanin sipuleja.
-- No hyvä! lausui hän lopuksi, kohottaen esiin kalpeat kasvonsa, --
jos hänellä on ne mukanaan, niin hän pitää ne hallussaan niin kauan
kuin elää, mutta sitten...
Hänen inhottavan ajatuksensa jatko ilmeni kaameana hymyilynä.
-- Sipulit ovat Haagissa, lausui hän sitten. -- Siis en minä enää voi
elää Dordrechtissä!
Haagiin sipuleitten takia! Haagiin!
Ja välittämättä rikkauksista, jotka olisi voinut anastaa, tuon
verrattoman aarteen takia, jota mielensä halasi, poistui Boxtel taas
huoneesta akkunan kautta, laskeutui tikapuita alas, vei ne entiselle
paikalle ja palasi asuntoonsa kiljuvan pedon kaltaisena.