Järjestettyään perheasiansa meni Kornelius de Witt tervehtimään
kummipoikaansa van Baerleä. Tämä tapahtui tammikuun keskivaiheilla
vuonna 1672.
Yö lähestyi.
Vaikkei liioin ollut kasvinviljelijä eikä taiteilijakaan, tarkasteli
vieras kumminkin koko talon atelieerista kasvihuoneisiin saakka
kaikkine tauluineen ja tulpaaneineen. Hän kiitti kummipoikaansa
kunniasta, jota tämä oli hänelle osottanut kuvatessaan hänet
Southwold-Bayn taistelua esittävässä taulussa amiraalilaivan
komentosillalla seisovana, sekä antaessaan komealle tulpaanille nimen
hänen mukaansa, ja hän kohteli talon isäntää isän hyvyydellä ja
hellyydellä. Hänen täten tarkastellessaan van Baerlen aarteita
ihmisjoukko odotteli uteliaana, jopa kunnioittavanakin, onnellisen van
Baerlen oven edustalla.
Boxtel oli silloin nauttimassa illallista takkavalkean ääressä, mutta
melu herätti hänen huomionsa, hän otti selkoa sen aiheesta ja nousi
laboratorioonsa.
Ja sinne hän jäi, kylmästä välittämättä, kiikari kädessä tekemään
havaintoja.
Muutoin ei kaukoputki syksystä saakka enää ollut häntä liioin
hyödyttänyt. Todellisina Itämaiden tyttärinä tulpaanit kammovat
pakkasta eivätkä tyydy talvella olemaan ulkona. Ne tarvitsevat huoneen
suojaa, pehmeän leposijan laatikoissa ja uunin lämpöä. Niinpä viettikin
Kornelius talven laboratoriossaan kirjojensa ja taulujensa parissa.
Vain silloin tällöin hän kävi sipulien säilytyshuoneessa, päästääkseen
sinne muutaman auringonsäteen, jonka oli yllättänyt taivaalla ja
pakotti luoksensa laskuakkunan avaamalla.
Sinä iltana, josta puhumme, lausui Kornelius de Witt hiljaa van
Baerlelle, heidän tarkastettuaan talon muutamien palvelijoiden
seuraamina:
-- Poikani, lähettäkää palvelijat pois, niin että saamme olla hetkisen
kahden kesken.
Van Baerle kumarsi myöntävästi ja lausui sitten lujalla äänellä:
-- Ettekö halua nyt tulla katsomaan huonetta, missä kuivatan sipulini.
Kuivatushuoneeseen! Tuohon tulpaaninviljelijän temppeliin, pyhätön
pyhättöön, joka muinoisen Delfin tavoin oli kielletty maallikoilta,
sinne hän siis aikoi viedä vieraansa!
Ei konsanaan palvelijan rohkea jalka sinne astunut, kuten olisi sanonut
ylevä Racine, jonka loistokausi nyt oli. Muita ei Kornelius päästänyt
tuohon huoneeseen kuin vaatimattoman luudan, jota käytteli vanha
friisiläinen palvelijatar, hänen muinoinen hoitajattarensa, joka oli
niin tunnontarkka, ettei sen jälkeen kuin Kornelius oli antaunut
tulpaaninviljelykselle, enää ollut uskaltanut käyttää sipuleja
lihakeittoihin, peläten haavoittavansa hoidokkinsa sydäntä.
Kuullessaan siis isäntänsä mainitsevan kuivatushuonetta poistuivat
kynttilöitä kantavat palvelijat hartaan kunnioituksen vallassa.
Kornelius otti kynttilän lähinnä seisovan kädestä ja meni kumminsa
edellä huoneeseen.
Lisätkäämme tähän, että kuivatushuone oli juuri tuo lasiakkunoilla
varustettu kammio, jota kohden Boxtelin kaukoputki oli alinomaan
suunnattuna.
Nyt oli vihamies varuillaan, jos konsanaan.
Hän näki valon lankeavan seinille ja akkunoihin. Sitten ilmestyi
huoneeseen kaksi miestä. Toinen näistä, kookas, ylväs, juhlallinen
ihmisolento, istui pöydän viereen, jolle van Baerle oli asettanut
kynttilänsä.
Pian tunsi Boxtel tuon olennon kalpeat kasvot ja pitkän, otsalta
jaetun, hartioille valuvan mustan tukan. Hän oli Kornelius de Witt.
Lausuttuaan van Baerlelle muutamia sanoja, joiden sisältöä huulten
liikkeet eivät ilmaisseet Boxtelille, otti vieras esiin vaatteistaan
valkoisen, sinetillä suljetun käärön, ja tavasta, millä van Baerle otti
sen vastaan ja asetti kaappiin, voi Boxtel päättää että se sisälsi
perin tärkeitä asiakirjoja.
Boxtel oli ensin otaksunut että tuossa kallisarvoisessa käärössä oli
joitakin uusia Bengaalista tai Ceylonista saapuneita sipuleja. Mutta
sitten hän tuli ajatelleeksi ettei Kornelius de Witt lainkaan
välittänyt tulpaaneista, vaan ainoastaan ihmisestä, tuosta
kiittämättömästä taimesta, joka on paljon rumempi katsella ja jota on
niin vaikea kehittää ihanuuteen.
Siis teki Boxtel sen johtopäätöksen, että tuo käärö aivan
yksinkertaisesti sisälsi papereita, ja että nuo paperit olivat
laadultaan valtiollisia.
Mutta miksi jätettiin nuo valtiolliset paperit van Baerlelle, joka oli
ja kerskasi olevansa täysin välinpitämätön valtiotaidolle, se kun hänen
mielestään oli vielä paljoa hämärämpää ja käsittämättömämpää kuin kemia
ja yksin alkemiakin?
Epäilemättä de Witt, peläten epäsuosiota, jolla hänen kansalaisensa
alkoivat häntä kunnioittaa, uskoi nuo paperit kummipoikansa
talletettaviksi, ja epäilemättä hän siten tehdessään menetteli varsin
järkevästi, sillä olihan selvää ettei kukaan tietäisi hakea niitä van
Baerleltä, joka pysytteli niin tykkänään erillään kaikista
valtiollisista asioista.
Ja jos käärö olisi sisältänyt sipuleja, olisi van Baerle, mikäli Boxtel
hänet tunsi, heti ryhtynyt asiantuntijana niitä tarkastamaan,
tietääksensä saamansa lahjan arvon.
Sen sijaan oli van Baerle juhlallisena ottanut käärön kumminsa kädestä
ja yhtä juhlallisena pannut sen kaapin laatikkoon, työntäen sen kauas
taakse, arvatenkin osittain siksi ettei sitä nähtäisi, osittain
sentähden, ettei se anastaisi liiaksi hänen sipuleilleen varattua
tilaa.
Kun nyt käärö oli onnellisesti saatu laatikkoon, nousi Kornelius de
Witt paikaltaan, pusersi kummipoikansa käsiä ja läksi astumaan ovea
kohden.
Van Baerle tarttui nopeasti kynttilään ja kiiruhti hänen edellensä
näyttääkseen kohteliaasti hänelle tietä.
Sitten jäi kuivatushuone pimeään, ja valo loisti porraskäytävästä,
sitten ulkoeteisestä ja lopuksi kadulta, missä ihmisjoukko odotti
saadakseen nähdä Kornelius de Wittin astuvan vaunuihin.
Boxtelin otaksumat olivat täysin oikeat. Tuo käärö, jonka de Witt oli
jättänyt kummipojalleen ja tämä pannut huolellisesti talteen, sisälsi
Jan de Wittin ja herra de Louvois'n välisen kirjeenvaihdon.
Mutta jättäessään nuo paperit kummipojalleen varoi Kornelius, kuten
olemme kuulleet hänen sanovan veljelleen, mainitsemasta mitään niiden
valtiollisesta merkityksestä. Ainoa määräys, minkä hän antoi hänelle
niihin nähden, oli, ettei hän luovuttaisi niitä kenellekään muulle kuin
hänelle itselleen tai sille henkilölle, jonka hän kirjelmällä
varustettuna lähettäisi niitä noutamaan.
Kuten on kerrottu, oli van Baerle piilottanut tuon käärön kaappiin,
missä säilytti kallisarvoisia sipuleja.
Kun Kornelius de Witt oli lähtenyt, melu tauonnut, valkeat sammutetut,
ei talonisäntä enää liioin muistanutkaan tuota kääröä, -- mutta sen
enemmän ajatteli sitä Boxtel, taitavan purjehtijan tavoin oivaltaen sen
uhkaavaksi pilveksi, joka vielä oli tuottava myrskyä ja tuhoa.
Ja nyt olemme siis laskeneet kertomuksellemme perustuksen laajalla
esityksellä Dordrechtin ja Haagin tapahtumista. Ketä haluttaa, voi
seuraavissa luvuissa kuulla lisää niiden kehittymisestä. Me puolestamme
olemme pitäneet sanamme, todistamalla ettei Kornelius eikä Jan de
Wittillä ollut koko Hollannissa niin heltymätöntä vihamiestä kuin van
Baerlellä, ja että tämä hänen vihamiehensä oli herra Isak Boxtel.
Mutta tätä aavistamatta oli van Baerle lähenemistään lähennyt Haarlemin
puutarhayhdistyksen asettamaa päämäärää, kehittämällä tummanruskeita ja
mustahkoja tulpaaneja. Tuona päivänä, jolloin esittämämme kaameat
seikat olivat tapahtuneet Haagissa, hän meni noin yhden ajoissa
päivällä puutarhaansa, ottaaksensa sieltä lavasta sipulit, jotka olivat
kehittyneet paahdetun kahvin värisen tulpaanin siemenestä ja joiden
kukkiminen nyt oli ehkäistävä, tuottaakseen keväällä 1673 tuon suuren
täysin mustan tulpaanin, jonka Haarlemin puutarhayhdistys oli
palkitseva.
20 p. elokuuta 1672 istui siis Kornelius yhden ajoissa
kuivatushuoneessaan, jalat pöydän poikkipuun varassa, kyynärpäät
nojattuna pöytään, ja katsellen ihastuneena kolmea sipulia, jotka hän
oli irroittanut suomuslehdistä. Nuo sirot, täydelliset, virheettömät
luonnon ja tieteen ihmetuotteet olivat ikuistavat Kornelius van Baerlen
nimen!
-- Minun on onnistuva kehittää tuo suuri musta tulpaani, lausui
Kornelius itsekseen sipuleitansa puhdistellen. -- Minä voitan
satatuhatta floriinia. Ne minä lahjoitan Dordrechtin köyhille. Täten on
vaimeneva tuo viha, joka sisäisten levottomuuksien aikana aina kohtaa
rikkaita, ja minä voin pelkäämättä tasavaltalaisia tai oranialaisia
pitää lavani kunnossa. Minun ei tarvitse enää pelätä että
levottomuuksien syntyessä Dordrechtin rihkamakauppiaat tai laivurit
tulevat anastamaan sipulini ravinnoksi perheilleen, kuten he väliin
salaa uhkailevat, kuullessaan että olen maksanut joistakin sipuleista
kaksi- tai kolmesataa floriinia. Siis on päätetty että annan nuo
satatuhatta floriinia köyhille.
-- Tosinhan voisin...
Kornelius huokasi vaieten hetkeksi.
-- Voisin tosin, jatkoi hän sitten, -- käyttää nuo satatuhatta
floriinia kukkatarhani suurentamiseen tai matkustaa niillä Itämaille,
jossa on niin paljon kauniita kukkia.
-- Mutta eihän nykyisin sellaista saa ajatellakaan, -- nyt on vain puhe
musketeista, sotalipuista, rummuista ja julistuksista!
Huokaisten loi van Baerle silmänsä taivaalle. Mutta sitten kiintyi
hänen katseensa jälleen sipuleihin, jotka hänestä olivat verrattomasti
arvokkaammat musketteja, rumpuja, sotalippuja ja julistuksia, -- mitkä
vain olivat omiansa panemaan kunnon ihmisen mielen sekaisin.
-- Mutta siinäpä vasta on kauniita sipuleja, lausui hän. -- Kuinka ne
ovat sileitä ja siroja, ja niillä on tuollainen surumielinen ilme, joka
takaa että tulpaanini on oleva musta kuin eebenpuu. Niiden pinnalla ei
paljaalla silmällä erota ainoatakaan suonta. Ei pieninkään pilkku ole
tahraava luomani kukkasen surupukua!
-- Minkä nimen on saava tuo valvomieni öiden, työni, ajatusteni tuote?
_Tulipa nigra Barlaensis_.
-- Niin, _Barlaensis_, se on kaunis nimi! Kaikki Euroopan
tulpaaninviljelijät, siis koko järkevä Eurooppa, on vavahtava
hämmästyksestä, kun tämä viesti tuulen siivillä entää joka
ilmansuuntaan:
»Suuri musta tulpaani on kehitetty!»
»Entä sen nimi?» kysyvät asianharrastajat. »_Tulipa nigra
Barlaensis_». -- »Miksikä juuri _Barlaensis_?»
-- »Siksi että sen kehittäjä on van Baerle», vastataan siihen. »Ken on
tuo van Baerle?» -- »Hän, joka jo ennestään on kehittänyt viisi uutta
tulpaanin lajia.»
-- Minun kunnianhimoni ei saata ketään kyyneleitä vuodattamaan. Ja
suuresta mustasta tulpaanista puhutaan vielä silloin, kun kummistani,
tuosta jalosta valtiomiehestä, ei enää tiedetä mitään, ja hänen nimensä
ihmisten korvissa merkitsee vain hänen mukaansa ristimääni tulpaania.
-- Oi noita ihania sipuleja!
-- Kun tulpaanini on kukkinut, jatkoi Kornelius, -- niin annankin
köyhille vain viisikymmentätuhatta floriinia, jos meillä silloin jo on
rauha maassa. Oikeastaan sekin on aika paljon, kun on puhe miehestä,
joka ei ole kenellekään kiitollisuudenvelassa. Noilla ylijäävillä
viidelläkymmenellätuhannella floriinilla aion kokeilla. Koetan niiden
avulla saada tulpaanin tuoksuvaksi. Oi, jospa voisin tulpaanille
hankkia ruusun tai orvokin tuoksun tai mieluummin vielä jonkun uuden,
tuntemattoman lemun. Jospa voisin voittaa tälle kukkasten
kuningattarelle takaisin sen alkuperäisen tuoksun, jonka se on
menettänyt siirtyessään Itämaiden hallitusistuimelta Euroopan
valtiattareksi, tuon tuoksun, joka sillä täytyy olla Intian
niemimaalla, Goassa, Bombayssa, Madrasissa ja ennen kaikkea tuolla
saarella, jonka vakuutetaan muinoin olleen maallinen paratiisi ja jota
nimitetään Ceyloniksi. Oi mikä kunnia! Silloin olisin mieluummin, sen
vakuutan, Kornelius van Baerle kuin Aleksanteri Suuri, Caesar tai
Maksimilian.
-- Nuo ihastuttavat sipulit!
Ja nauttien sipulien katselemisesta vaipui Kornelius mitä suloisimpiin
haaveisiin.
Äkkiä soitettiin ovikelloa tavallista tarmokkaammin.
Kornelius vavahti ja käännähtäessään hän laski kätensä sipuleilleen.
-- Ken siellä on? kysyi hän.
-- Herra, vastasi palvelija, -- täällä on lähetti Haagista.
-- Lähetti Haagista... Mitä hän sitten haluaa?
-- Se on Craeke.
-- Craeke, herra Jan de Wittin uskottu palvelija. Hyvä! Odottakoon hän
hetken.
-- En voi odottaa, vastasi ääni eteisestä.
Samassa Craeke, palvelijan kiellosta välittämättä, syöksähti
kuivatushuoneeseen.
Tuo melkein raju esiintyminen oli niin räikeä vastakohta talon
tavoille, että van Baerle, nähdessään Craeken syöksähtävän huoneeseen,
teki melkein kouristuksentapaisen liikkeen kädellään, jonka oli
laskenut sipuleille, niin että kaksi noista kalleuksista lennähti
tiehensä, toinen pöydän alle, joka oli suuren pöydän vieressä, toinen
uuniin.
-- Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius hyökäten ajamaan takaa
sipulejaan. -- Mitä sitten on tapahtunut, Craeke?
-- Teidän tulee, herra, lausui Craeke, pannen paperin suurelle
pöydälle, jossa kolmas sipuli vielä oli jäljellä, -- teidän tulee
hetkeäkään hukkaamatta lukea tämä paperi.
Ja Craeke, joka luuli huomanneensa Dordrechtin kaduilla samanlaisen
mellakan enteitä kuin oli nähnyt Haagissa, kiiruhti tiehensä taakseen
katsomatta.
-- Hyvä, hyvä, kunnon Craeke, lausui Kornelius kurottaen kätensä pöydän
alle, saavuttaakseen kallisarvoisen sipulinsa, -- luen kyllä paperisi.
Ottaen sitten sipulin maasta ja laskien sen pivoonsa sitä tutkiakseen
hän lausui:
-- Hyvä, tämä ainakin on vahingoittumaton. Tuo Craeke paholainen, kun
tulee sillä tavoin kuivatushuoneeseeni! Katsokaammepa nyt, kuinka
toisen laita on!
Ja päästämättä kädestään saavuttamaansa karkulaista van Baerle meni
uunin luo, laskeutui polvilleen ja alkoi sormenpäällä tutkia tuhkaa,
joka onneksi oli kylmää.
Hetken kuluttua hän löysi toisen sipulin.
-- Hyvä, lausui hän, -- tässä se on!
Ja katsellen sitä melkein isällisellä hellyydellä hän lausui:
-- Vahingoittumaton kuten edellinenkin!
Korneliuksen tutkiessa toista sipulia, yhä vielä polvistuneena,
ravistettiin huoneen ovea niin voimakkaasti ja työnnäistiin auki
sellaisella vauhdilla, että Kornelius tunsi poskensa ja korvansa
vihasta käyvän hehkuviksi.
-- Mitä nyt taas? kysyi hän. -- Onko tässä talossa tultu hulluiksi?
-- Herra, herra! huusi palvelija syösten huoneeseen vielä kalpeampana:
ja kauhistuneempana kuin Craeke äsken.
-- Mitä sitten? kysyi Kornelius, aavistaen tämän uudistuneen sääntöjen
rikkomisen ennustavan onnettomuutta.
-- Oi herra, paetkaa, paetkaa, nopeaan! huusi palvelija.
-- Minkätähden pakenisin?
-- Herra, talo on täynnä kaartilaisia.
-- Mitä ne haluavat?
-- Ne hakevat teitä.
-- Mitä varten?
-- Vangitakseen teidät.
-- Vangitakseen minut, -- minut?
-- Niin, herra, ja niillä on johtajana muuan virkamies.
-- Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi van Baerle, sulkien sipulit
käteensä ja luoden pelästyneen katseen porraskäytävään.
-- He nousevat portaita ylös! huudahti palvelija.
-- Oi rakas lapseni, kallis herrani, huusi hoitajatar, saapuen
vuorostaan huoneeseen. -- Ottakaa kultanne, kalleutenne, ja paetkaa,
paetkaa!
-- Mutta minne voisin paeta? kysyi van Baerle.
-- Hypätkää ulos akkunasta.
-- Se on viidenkolmatta jalan korkeudessa.
-- Mutta alhaalla on kuuden jalan paksulti pehmeätä multaa.
-- Niin kyllä, mutta minä putoan tulpaanieni päälle.
-- Ei auta, teidän täytyy hypätä!
Kornelius otti kolmannen sipulin, lähestyi akkunaa ja avasi sen, mutta
pelästyen tuhoa, jonka aikaansaisi lavoillaan, enemmän vielä kuin
hypättävän välin pituutta, hän peräytyi ja lausui:
-- Sitä en ikinä tee!
Tänä hetkenä alkoi portaitten ristikkoaidan takaa näkyä sotamiesten
tapparakeihäitä.
Hoitajatar kohotti kätensä kohden taivasta.
Mitä Kornelius van Baerleen tulee, niin on tunnustettava, ei ihmisen,
vaan tulpaaninviljelijän kunniaksi, että hän tänä hetkenä ajatteli
yksinomaan verrattomia sipulejaan.
Hänen katseensa hakivat paperia, mihin ne kääriä, hän havaitsi
Craeken jättämän raamatunlehden, ja hän otti sen, muistamatta
mielenjännityksessään, mikä lehtinen se oikein olikaan. Hän kääri
siihen nuo kolme sipulia, pisti ne povellensa ja jäi odottamaan.
Samassa astuivat sotamiehet sisään, virkamiehen ohjaamina.
-- Oletteko te tohtori Kornelius van Baerle? kysyi virkamies, vaikka
hän varsin hyvin tunsi vangittavan. Mutta tässä hän noudatti lain
määräyksiä, mikä seikka, kuten käsittää voi, soi kuulustelulle perin
juhlallisen leiman.
-- Olen kyllä, herra van Spennen, vastasi Kornelius, kohteliaasti
tervehtien tuomariansa, -- ja te tiedätte sen myöskin varsin hyvin.
-- Luovuttakaa siis meille nuo salavehkeilyjä käsittelevät paperit,
jotka teillä on hallussanne.
-- Salavehkeilyjä? toisti Kornelius, perin ihmeissään tuosta tuimasta
puhuttelusta.
-- Ei maksa vaivaa teeskennellä hämmästystä!
-- Vakuutan teille, herra van Spennen, lausui nyt Kornelius, -- etten
lainkaan käsitä tarkoitustanne.
-- Koetan siis auttaa teidät jäljille, tohtori, lausui tuomari. --
Luovuttakaa meille ne paperit, jotka petturi Kornelius de Witt viime
tammikuussa jätti huostaanne.
Asia rupesi selvenemään Korneliukselle.
-- No niin, no niin! lausui van Spennen. -- Näen että muistinne alkaa
selvetä, eikö totta?
-- Kyllä. Mutta te sanoitte noiden paperien käsittelevän
salavehkeilyjä, ja sellaisia papereita minulla ei ole hallussani.
-- Vai kiellätte sen?
-- Niin teen.
Virkamies käännähti, luoden katseen yli huoneen.
-- Mitä talonne huonetta nimitetään kuivatushuoneeksi? kysyi hän.
-- Juuri tätä, jossa nyt olemme.
Tuomari silmäili pientä muistiinpanolistaa, joka oli päällimäisenä
hänen papereittensa joukossa.
-- Hyvä, sanoi hän, kuten se, joka on tehnyt päätöksensä.
Kääntyen sitten Korneliuksen puoleen hän lausui:
-- Tahdotteko antaa minulle nuo paperit?
-- Mutta sitähän en voi tehdä, herra van Spennen. Nuo paperit eivät ole
minun. Ne ovat minulle uskottuja papereita, ja pyhä velvollisuuteni on
säilyttää ne huostassani.
-- Tohtori Kornelius, lausui tuomari, -- säätyjen nimessä käsken teitä
avaamaan tuon laatikon ja luovuttamaan minulle paperit, jotka se
sisältää!
Ja tuomari osotti sormellaan uunin vieressä olevan kaapin kolmatta
laatikkoa.
Tässä kolmannessa laatikossa olivat todellakin nuo paperit, jotka
rantavouti oli uskonut kummipojalleen, ja poliisi oli siis saanut perin
tarkat tiedonannot.
-- Vai ette te tahdo? lausui Spennen nähdessään Korneliuksen
tyrmistyvän hämmästyksestä. -- Avaan sen sitten itse!
Ja vetäen auki koko laatikon näki tuomari sieltä ensin tulevan esiin
parikymmentä sipulia, huolellisesti järjestettyinä ja nimilapuilla
varustettuina, ja sitten tuon paperikäärön, juuri samassa kunnossa kuin
Kornelius de Witt paran jättäessä sen kummipojalleen.
Tuomari avasi sinetit, repi auki käärön, loi kiihkeän katseen ensi
lehtiin, jotka tulivat esiin, sekä huusi kammottavalla äänellä:
-- Siis ovat oikeuden saamat tiedonannot täysin totuudenmukaisia.
-- Mitä? kysyi Kornelius. -- Mitä ne sitten sisältävät?
-- Elkää enää tekeytykö tietämättömäksi, herra van Baerle, vastasi
tuomari. -- Teidän on seuraaminen meitä!
-- Kuinka niin? Teitä seuraaminen?
-- Niin, sillä säätyjen nimessä vangitsen nyt teidät.
Vangitsemisia ei vielä toimitettu Vilhelm Oranialaisen nimessä. Hän oli
ollut vielä liian vähän aikaa maaherrana.
-- Aiotteko vangita minut! huudahti Kornelius. -- Mutta mitä sitten
olen tehnyt?
-- Se asia ei koske minua, tohtori. Sen saatte kuulla tuomareiltanne.
-- Missä sitten?
-- Haagissa.
Tyrmistyneenä syleili Kornelius hoitajatartaan, joka meni tainnoksiin,
ojensi kätensä kyyneliin menehtyville palvelijoille ja seurasi
virkamiestä, joka sulki hänet vaunuihin, kuljetettavaksi säätyjen
vankina täyttä laukkaa Haagiin.