Nyt ei siis Boxtelia enää vaivannut pelkkä epäluulo, vaan suorastaan
pelko. Sen tarmon ja mielenylevyyden, minkä lempituuman palveleminen
muutoin suo, riisti Boxtelilta kiduttava harmi naapurin takia.
Kuten oli odotettavissa, onnistui van Baerlen, omistettuaan runsaat
luonnonlahjansa uudelle tehtävälleen, kasvattaa mitä ihanimpia
tulpaaneja.
Paremmin kuin kenenkään Haarlemissa tai Leidenissä, joissa kaupungeissa
sentään on tarjona sopivin maanlaatu ja suotuisin ilmasto, onnistui
Korneliuksen muunnella tulpaanien värejä, muotoja ja lajeja.
Hän oli tuon älykkään ja harrasmielisen suunnan edustajia, jonka
lempilauseena jo seitsemännellä vuosisadalla oli ollut: »Ken halveksii
kukkia, loukkaa Jumalaa!» -- mistä lauselmasta eräs opetuslapsi vuonna
1653 edelleen kehitti seuraavat tulpaaninviljelijäin kannattamat
johtopäätökset:
»Mitä kauniimpi kukka on, sen enemmän loukkaa Jumalaa sitä
halveksiessaan.»
»Tulpaani on kaunein kaikista kukista. Ken tulpaania halveksii, se
loukkaa Jumalaa äärettömästi.»
Näiden lauselmien avulla olisivat siis nuo neljä- tai viisituhatta
tulpaaninviljelijää, jotka elelivät Hollannissa, Ranskassa ja
Portugalissa, -- Ceylonia, Intiaa ja Kiinaa mainitsemattakaan --,
pahalla tahdolla voineet julistaa pannaan kaiken maailman ja
sadatmiljoonat tulpaanista välittämättömät ihmiset harhaoppisina ja
epäuskoisina kuolemaan tuomituiksi.
Jos siitä olisi ollut kysymys, olisi Boxtelkin, vaikka oli van Baerlen
verivihollinen, empimättä häntä kannattanut.
Van Baerle saavutti siis paljon menestystä ja tuli kuuluisaksi, jota
vastoin Boxtelin nimi katosi ainaiseksi Hollannin huomattavimpien
tulpaaninviljelijäin luettelosta, ja Dordrechtin tulpaaninviljelyksen
edustajaksi tuli Kornelius van Baerle, tuo vaatimaton ja leppeä
oppinut.
Täten voi ymppäys väliin saada vaatimattomasta varresta mitä ihanimmat
oksat ylenemään, ja orjantappurapensaan nelilehtinen väritön teriö voi
kehittyä tuoksuavaksi jättiläisruusuksi. Niinpä johtaa myöskin moni
kuninkaallinen suku syntyperänsä halonhakkaajan hökkelistä tai
kalastajan mökki pahaisesta.
Van Baerle, jonka mielessä liikkui vain kylväminen, istuttaminen, sadon
korjaaminen, ei Euroopan tulpaaninviljelijöiden ihailemana
aavistanutkaan että hänellä oli rinnallaan onneton, jonka hän oli
karkottanut häneltä anastamaltaan valtaistuimelta. Hän jatkoi
kokeilujaan rientäen voitosta voittoon, ja kahden vuoden jälkeen peitti
hänen kasvilavojaan niin lukuisat ihmetuotteet, ettei kukaan paitsi
Jumala ole luonut sellaista runsautta, -- Shakespearea ja Rubensia
kenties lukuunottamatta.
Niinpä tarvitsi nyt vain, jos tahtoi saada kuvan kadotetusta, jonka
Dante oli unohtanut esittämättä, luoda katseen Boxteliin. Sillä välin
kuin van Baerle kitki, lannoitti, kasteli sarkojansa, kun hän
polvistuneena niiden ruohoreunustalle tutki kukkivain tulpaanien joka
suonta, punniten mitä muunnoksia, mitä väriyhdistelmiä hänen olisi
pyrkiminen kehittämään, Boxtel piiloutuneena muurin viereen
istuttamansa viikunapuun taakse, jota käytti varjostimena, seurasi
tuijottavin silmin ja suu vaahdossa jokaista hänen askeltaan, jokaista
liikettään, ja luullessaan hänen olevan iloinen, huomatessaan hymyilyn
hänen huulillaan, onnen välkkeen hänen silmissään, hän puhkesi
sellaisiin kirouksiin, raivokkaisiin uhkauksiin, että on käsittämätöntä
kuinka kukat turmeltumatta ja kuihtumatta voivat kestää hänen
kateutensa ja vihansa puuskat.
Kun tauti on syöpynyt sydämeen, edistyy se nopeasti, ja pian ei Boxtel
enää tyytynyt näkemään ainoastaan van Baerleä. Hänen täytyi saada nähdä
myöskin hänen kukkansa, sillä ollen todellinen taiteilija hän himoitsi
nähdä kilpailijansa mestariteoksen.
Hän osti kaukoputken, jonka avulla voi yhtä hyvin kuin omistaja itse
seurata kukan jokaista kehitysastetta, siitä hetkestä saakka, jolloin
se ensimäisenä vuonna kohottaa maasta esiin vaalean taimensa, aina
siihen saakka, jolloin se viisivuotiskauden päätettyään kehittää ylvään
ja siron kukkavarren, josta sen väri jo häämöttää esiin ja josta
kukkalehdet kehittyvät, saattaen ilmi koko sen salatun ihanuuden.
Oi! Kuinka usein olikaan tuo onneton kadehtija tikapuilleen kiivenneenä
nähnyt van Baerlen lavoilla tulpaaneja, joiden ihanuus hänet häikäisi,
joiden täydellisyys hänet tukehdutti.
Ihailun jälkeen, jota ei voinut vastustaa, hän tunsi kiihkeää kateutta,
ja se tauti täyttää rinnan runtelevilla käärmeillä ja tuottaa tulista
tuskaa.
Kuinka usein olikaan Boxtel tuskiensa vallassa, joita ei käy sanoin
kuvaaminen, tuntenut halua hypätä yön pimeydessä alas puutarhaan,
tuhota taimet, purra sipulit palasiksi ja käydä omistajan kimppuun, jos
hän uskaltaisi puolustaa tulpaanejansa.
Mutta tulpaanin tappaminen on todellisen tulpaaninviljelijän silmissä
kammottava rikos. Sen rinnalla menee ihmisen murhaaminen vielä mukiin.
Mutta van Baerlen edistyessä päivä päivältä taidossaan, jossa häntä
näytti ohjaavan syntyperäinen vaisto, joutui Boxtel lopuksi niin
mielettömän raivon valtaan, että jo mietti heittämällä kiviä ja keppejä
tuhota naapurinsa tulpaanilavat.
Vaan ottaessaan huomioon että van Baerle ilkityön havaittuaan tekisi
siitä ilmoituksen, että silloin todettaisiin että katu oli kaukana ja
että kiviä ja keppejä ei putoa taivaasta seitsemännellätoista
vuosisadalla kuten amalekiläisten aikoina, ja että rikoksentekijä niin
muodoin joutuisi kiinni, vaikka olisikin toiminut yön pimeydessä, ja
että häntä paitsi lain rangaistus myös kohtaisi koko Euroopan
tulpaaninviljelijäin halveksuminen, päätti Boxtel turvautua petokseen
ja valita keinon, joka ei saattaisi häntä ilmi.
Hän haki sitä kauan, mutta lopuksi hän sen sentään löysi.
Eräänä iltana hän sitoi kaksi kissaa kymmenen jalan pituisella
käärelangalla toisesta takakäpälästä toisiinsa ja heitti ne muurin
ylitse keskelle päälavaa, tuota ruhtinaallista, kuninkaallista lavaa,
jossa yleni sekä Kornelius de Wittin kaimatar että maidonvalkoinen ja
purppuranpunainen brabanttilainen tulpaani ja lukuisa joukko muita, --
liinankarvaisia ja punaisia, ihonvärisiä, vaaleapilkkuisia ja tummia.
Pudottuaan muurilta alas, kauhistuneet eläimet kiisivät eri suuntiin
pitkin lavaa, kunnes yhdistävä lanka ne pidätti. Huomattuaan etteivät
voineet paeta kauemmaksi, ne juoksivat sinne tänne kauheasti naukuen ja
niittäen langallaan poikki kukat, joiden keskellä mellastelivat.
Neljännestunnin kestäneen kiihkeän ottelun jälkeen niiden vihdoinkin
onnistui saada lanka poikki ja ne katosivat tiehensä.
Viikunapuunsa takaa ei Boxtel yön pimeydessä nähnyt mitään, mutta
kissojen raivokkaat huudot saattoivat hänet aavistamaan kaikki, ja ilo
täytti nyt hänen sydämensä, missä katkeruus oli vallinnut.
Boxtel oli niin innokas näkemään ilkityönsä tulokset, että jäi
paikoilleen aamuun saakka, tarkastaakseen omin silmin, mihin tilaan
kissojen ottelu oli saattanut naapurin kukkasarat.
Aamusumu jähmetytti hänen jäsenensä, mutta hän ei tuntenut kylmää, --
koston toivo lämmitti hänen mieltänsä.
Kilpailijan suru oli suova hänelle hyvityksen kärsityistä tuskista.
Auringon noustessa aukeni valkoisen talon ovi. Van Baerle tuli sieltä
esiin ja lähestyi sarkojansa, hymyilevänä kuten ainakin se, joka on
viettänyt yönsä vuoteessa ja nähnyt siinä kauniita unia.
Äkkiä hän huomasi vakoja tuossa maa-alassa, joka edellisenä päivänä oli
ollut peiliä tasaisempi. Hän huomasi että tulpaanein säännölliset rivit
olivat joutuneet epäjärjestykseen, kuten keihäät taistelussa, kun pommi
on pudonnut niiden keskelle.
Kalveten hän riensi niiden luo.
Boxtel vapisi ilosta. Viisitoista tai kaksikymmentä tulpaania oli siinä
haavoitettuna, toiset nuokuksissa, toiset aivan poikki ja jo
kuihtuneina. Haavoista vuosi nestettä, kallisarvoista nestettä, jonka
van Baerle olisi ollut valmis ostamaan takaisin omalla verellään.
Mutta mikä ihme! Oi van Baerlen iloa! Oi Boxtelin sanomatonta
mielenkarvautta! Ei ainoakaan niistä neljästä tulpaanista, joita
murhayritys etupäässä oli tarkoittanut, ollut vahingoittunut. Ylväinä
kohottivat ne päänsä ilmoille tovereittensa ruumiiden keskeltä. Siinä
oli van Baerlelle kylläksi lohtua, se saattoi vihollisen halkeamaan
harmista ja epätoivoissaan repimään tukkaansa. Tuo kammottava rikos,
jonka hän nyt näki omin silmin, oli ollut hyödytön!
Van Baerle pahoitteli onnettomuutta, joka oli häntä kohdannut, vaan
jonka Jumala armossaan sentään oli lieventänyt pienemmäksi kuin se
olisi voinut olla, -- mutta sen syytä hän ei voinut arvata. Hän tutki
kumminkin asiaa ja sai tietää että koko yön oli kuulunut kauheata
naukumista. Sitä paitsi näki hän taistelukentällä kissain kynsien
jättämät jäljet ja karvatukkoja, joille puolueettomat kastehelmet
olivat laskeutuneet kimmeltämään, kuten niiden vieressä olevain
taittuneiden kukkien lehdille. Estääkseen onnettomuutta uudistumasta,
määräsi van Baerle että eräs puutarhapoika vastedes nukkuisi öisin
puutarhassa katoksen suojassa lähellä lavoja.
Boxtel kuuli tuon määräyksen. Hän näki kuinka katos pystytettiin
samana päivänä, ja onnellisena siitä etteivät epäluulot olleet
kohdistuneet häneen, mutta harmistuneempana kuin koskaan onnelliselle
kukkainviljelijälle, hän jäi odottamaan uutta kostontilaisuutta.
Näihin aikoihin Haarlemin tulpaaninviljelijäin yhdistys määräsi
palkinnon maksettavaksi sille, jonka onnistuisi kehittää suuri täysin
musta tulpaani, -- mitä tehtävää tosin pidettiin mahdottomana
suorittaa, kun ei tunnettu mitään sen tapaistakaan lajia luonnontilassa
kasvavana.
Näin ollen ihmiset tuumiskelivat että olisi yhtä hyvin voitu määrätä
kahden miljoonan floriinin palkinto, kuin sadantuhannen, kun kerran
mahdoton asia oli kysymyksessä.
Mutta siitä huolimatta tulpaaninviljelijät joutuivat kiihkeään
jännitykseen.
Muutamat asianharrastajat ryhtyivät toimeen, mutta pitäen päämääränsä
saavuttamista mahdottomana. Mutta niin voimakas on kasvinviljelijäin
mielikuvitus, että he yrityksen toivottomuudesta huolimatta eivät enää
ajatelleet mitään muuta kuin tuota suurta mustaa tulpaania, joka oli
tarumainen kuin Horatiuksen musta joutsen tai ranskalaisten satujen
valkoinen rastas.
Van Baerle kuului niihin, jotka ryhtyivät tuota aatetta toteuttamaan,
Boxtel niihin, jotka olisivat halunneet voittaa luvatun palkinnon.
Heti kun van Baerlen älykkäissä ja kekseliäissä aivoissa oli herännyt
tuuma ryhtyä tuohon yritykseen, oli hän alkanut kylvämiset ja kokeilut,
kehittääkseen viljelemänsä tulpaanit punaisesta ruskeaan, ruskeasta
tummanruskeaan.
Seuraavana vuonna oli hän jo kasvattanut erään mustahkon lajin, ja
Boxtel näki nuo kukkaset hänen saroillaan, -- itse ei hän ollut ehtinyt
vaaleanruskeata pitemmälle.
Kenties olisi tärkeätä esittää lukijalle nuo oivat teoriat, jotka
osottavat että tulpaani saa värinsä alkuaineilta. Kenties luettaisiin
meille ansioksi, jos tässä todistaisimme, ettei mikään ole mahdotonta
kasvinviljelijälle, joka taidolla ja kärsivällisyydellä käyttää
hyväkseen auringon tulta, veden puhtautta, maan mehua ja ilman
hengähdyksiä. Mutta tämän esityksen aineena ei ole tulpaani yleensä,
vaan muuan erityinen tulpaani, ja me pysyttelemme tässä asiassa, niin
houkuttelevaa kuin olisikin käsitellä tuota toistakin.
Boxtel, joka taasen kerran oli saanut havaita vihollisensa
etevämmyyden, menetti täydelleen halun viljellä kukkia, ja puolihulluna
hän omisti kaiken aikansa naapurinsa silmälläpidolle.
Hänen kilpailijansa talo oli silmälle täysin avoinna. Päivänpaisteinen
puutarha, suuriakkunaiset säilytyshuoneet kaappeineen, rasioineen,
nimilappuineen olivat kaukoputkella helposti tarkastettavissa. Boxtel
antoi sipulien mädätä maassa, siementen pilaantua säiliöissään,
tulpaanien kuihtua saroissaan, ja omistaen elämänsä yksinomaan
katsomiselle, hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin siitä mitä van
Baerlen talossa tapahtui. Hänen tulpaaniensa varren kautta kävi hänen
hengityksensä, hän sammutti janonsa niille heitetyllä vedellä, hän
tyydytti nälkänsä pehmeällä ja puhtaalla mullalla, jota naapuri
ripotteli rakkaille sipuleilleen ravinnoksi. Mutta kaikkein
mieltäkiinnittävin työskentely ei tapahtunut puutarhassa.
Kellon lyödessä yksi, yksi yöllä, ilmestyi van Baerle laboratorioonsa,
tuohon suuriakkunaiseen kammioon, jonne Boxtel niin hyvin voi nähdä
kaukoputkellaan, sekä päivällä että nyt, kun oppineen sytyttämä valo
kirkasti seinät ja akkunat, ja siellä kokeili nyt van Baerle kekseliään
neronsa ohjaamana.
Boxtel näki hänen valitsevan siemeniä ja kostuttavan niitä jollakin
nesteellä kehittääkseen niistä jonkun uuden muunnoksen ja suodakseen
sille jonkun erityisen värin. Hän näki hänen kuumentavan toisia ja
sitten kostuttavan niitä ja yhdistävän ne toisiin jonkunmoisella
ymppäyksellä, joka vaati suurta täsmällisyyttä ja taitoa, sulkevan
pimeään ne, joille tahtoi mustan värin, asettavan auringon tai lampun
valaistaviksi punaisiksi aiotut, vedenvälkkeessä peilailemaan ne,
joiden piti edustaa tuon kostean alkuaineen valkoista väriä.
Nuo viattomat taikatemput, lapsellisen haaveilun ja nerokkaan
kekseliäisyyden yhteistuotteet, tuo kärsivällisyyttä ja aikaa kysyvä
työskentely, jommoiseen Boxtel tunsi olevansa kykenemätön, tieteilijän
elämänharrastukset ja toiveet, -- kaikki tyyni oli paljastettuna
kadehtijan kaukoputkelle!
Ja käsittämätöntä! Ei edes tuo innostus ja puhdas taiteenharrastus
voinut tukahduttaa Boxtelin hurjaa kateutta ja kostonhalua. Väliin
tuntui hänestä tähdätessään kaukoputkensa van Baerleen, kuin olisi hän
pitänyt kädessään muskettia, jonka luoti ehdottomasti oli osuva
viholliseen, ja hän tavotteli sormellaan liipaisinta, hänet
surmatakseen.
Mutta on jo aika liittää tähän esitykseen toisen työskentelystä ja
toisen vakoilusta kertomus Kornelius de Wittin käynnistä
synnyinkaupungissaan.