Sillä välin kuin Haagin asukkaat silpoivat palasiksi Janin ja
Korneliuksen ruumiit, ja Vilhelm Oranialainen, hankittuaan itselleen
vakuutuksen että hänen molemmat vastustajansa olivat varmasti kuolleet,
ratsasti kohden Leideniä, seurassaan översti van Deken, jonka sääli
hänestä tuntui siinä määrin liioitellulta, ettei hän enää halunnut
osottaa hänelle samaa luottamusta kuin tähän saakka, kiiruhti
uskollinen palvelija Craeke, hyvällä ratsulla hänkin, puiden
reunustamia teitä eteenpäin, kunnes oli ehtinyt kaupungin ja sen
viereisten kylien ohi, aavistamattakaan mitä kammottavia asioita oli
tapahtunut hänen lähdettyään matkaan.
Ehdittyään turvaan hän välttääkseen huomion herättämistä jätti
hevosensa erääseen talliin ja jatkoi rauhallisesti matkaansa laivoilla,
jotka pysähdellen tuon tuostakin laitureiden luona kuljettivat häntä
kohden Dordrechtia, valiten suorimman tien kiemurtelevalla virralla,
jonka laineet huuhtelivat pajujen, kaislikon ja ruohon ympäröimiä
viehkeitä saaria, missä syötöllä olevat lihavat karjalaumat hohtivat
päivänpaisteessa.
Craeke tunsi jo kaukaa Dordrechtin, tuon hymyilevän kaupungin, joka
kohoaa tuulimyllyjen peittämän kukkulan juurella. Hän näki sen kauniit
valkoviiruiset punaiset rakennukset, joiden kivijalkoja vesi huuhtoeli
ja joiden virranpuoleisilla parvekkeilla hohteli kultakukkaisia
silkkimattoja, Intian ja Kiinan ihmetuotteita, ja niiden rinnalla
jättiläissiimat ahneitten ankeriasten pyydystämiseksi, joita pidätteli
asuntojen läheisyydessä keittiönakkunoista heitetyt ruuantähteet.
Laivankannelta voi Craeke erottaa pyörivien myllynsiipien keskellä
mäenrinteellä punavalkoisen talon, joka oli hänen matkansa päämäärä.
Sen kattoharjaa varjostivat poppelien kellertävät latvat, ja
jättiläisjalavat muodostivat sille tumman taustan. Se sijaitsi siten,
että auringonsäteet lankesivat siihen kuin suppiloon, kuivattaen ja
lämmittäen viimeisenkin usmapilven, joka suojaavasta vehreydestä
huolimatta aamuin ja illoin kohosi sinne virralta.
Astuttuaan maihin keskellä kaupungin tavallista touhua, Craeke läksi
heti kulkemaan kohden mainittua taloa, jota meidän nyt on lukijalle
tarkemmin kuvaaminen.
Tuossa valkoisessa, sirossa, hohtoisessa talossa, jossa vieraan
silmältä salatut paikat olivat vielä puhtaammaksi pestyt, vielä
huolellisemmin kiillotetut kuin näkyvissä olevat, tuossa talossa asui
kuolevainen, joka oli onnellinen.
Tämä onnellinen kuolevainen, tämä _rara avis_, harvinainen lintu,
kuten Juvenalis sanoo, oli tohtori van Baerle, Kornelius de Wittin
kummipoika. Hän oli lapsuudestaan saakka asunut tuossa samassa talossa,
sillä siinä olivat syntyneet sekä hänen isänsä että isoisänsä, jotka
kuuluivat vanhaan arvossapidettyyn kauppiassukuun ylväässä Dordrechtin
kaupungissa.
Tohtori van Baerlen isä oli käymällä kauppaa Intian kanssa ansainnut
kolme- tai neljäsataatuhatta floriinia, jotka hänen poikansa hyvien ja
rakastettujen vanhempiensa kuollessa vuonna 1668 oli saanut melkein
uusina, vaikka toiset niistä olivat lyödyt vuonna 1640, toiset vuonna
1610, mikä seikka todisti että toiset niistä olivat kuuluneet isä von
Baerlelle, toiset isoisä van Baerlelle. Nämä neljäsataatuhatta
floriinia olivat -- kiiruhtakaamme se sanomaan -- vain Kornelius van
Baerlen, kertomuksemme sankarin, käteiset rahat, sillä näiden lisäksi
tuottivat hänen maatilansa vuosittain kymmenentuhatta floriinia.
Kun Korneliuksen isä lähestyi kuolemaa, kolme kuukautta vaimonsa
jälkeen, joka näytti eronneen elämästä ennen häntä tehdäkseen kuolon
polun hänelle helpoksi vaeltaa, kuten oli tehnyt elämänkin polun,
lausui hän pojalleen syleillen häntä viimeisen kerran:
-- Juo, syö ja kuluta rahaa, jos tahdot todella elää, sillä ei sitä käy
elämäksi sanominen, kun istuu kaiket päivät puu- tai nahkatuolilla
laboratoriossa taikka makasiinissa. Kerran tulee sinunkin vuorosi
kuolla, ja jos sinulla ei ole poikaa, sammuu nimemme, ja hämmästyneet
floriinini huomaavat olevansa tuntemattoman isännän hallussa, -- nuo
uudet floriinit, joita ei kukaan muu ole pidellyt kädessään kuin isäni
ja minä sekä se, joka on ne lyönyt. Varo ennen kaikkea noudattamasta
kummisi Kornelius de Wittin esimerkkiä, sillä hän on antautunut
valtiotaidon palvelukseen, ja se on epäkiitollisinta mitä olla voi ja
vie onnettomuuteen.
Sitten oli hän kuollut, tuo kunnon herra van Baerle, jättäen poikansa
lohdutonna jälkeensä, sillä Kornelius välitti hyvin vähän floriineista
ja hyvin paljon isästään.
Kornelius jäi siis yksin tuohon isoon taloon.
Turhaan tarjoeli hänen kumminsa Kornelius hänelle toimia yhteiskunnan
palveluksessa, turhaan koetti hän herättää hänessä kunnianhimoa, kun
Kornelius hänelle mieliksi oli mennyt Ruyterin palvelukseen »Seitsemän
maakuntaa» nimiseen sotalaivaan, joka johti sadankolmenkymmenenyhdeksän
aluksen suuruista laivastoa, minkä avulla kuuluisa amiraali pyrki yksin
vaikuttamaan liittoutuneiden Ranskan ja Englannin kohtaloon.
Sivuutettuaan luotsi Léger'n ohjaamana musketin kantovälin etäisyydessä
»Prinssi» nimisen sotalaivan, jossa Englannin kuninkaan veli, Yorkin
herttua, oli, ja nähtyään suojelijansa Ruyterin valloittavan mainitun
laivan niin äkillisellä ja taitavalla hyökkäyksellä että Yorkin herttua
töin tuskin ehti siitä paeta laivaan »Pyhä Mikael», joka pian
hollantilaisten kanuunain ruhjomana vetäytyi syrjään, -- nähtyään
toisen laivan neljänsadan laivamiehen kera liekkien vallassa uppoavan
laineisiin, -- huomattuaan ettei tuo taistelu, jossa kaksikymmentä
laivaa oli tuhottu, kolmetuhatta soturia surmattu, viisituhatta
haavoitettu, ollut mitään ratkaissut, kun kumpikin taistelevista katsoi
voittaneensa, joten ainoa tulos oli se, että ottelujen luetteloon
voitiin entisten lisäksi merkitä nimi Southwold-Bay, -- laskettuaan
kuinka paljon aikaa menee hukkaan korvien ja silmien tukkimiseen, kun
pyrkii ajattelemaan toisten pommittaessa toisiaan kanuunankuulilla.
Kornelius lausui hyvästit Ruyterille, Puttenin rautavoudille ja
sotamaineelle, syleili hartaan kunnioituksen vallassa hallinnonjohtajan
polvia ja palasi kahdeksankolmatta vuoden vanhana taloonsa
Dordrechtiin, nauttimaan levosta ja verrattomasta terveydestään sekä
neljänsadantuhannen floriinin pääomastaan ja kymmenentuhannen floriinin
vuosituloistaan, -- joskin vakuutettuna siitä, että jokainen ihminen on
saanut taivaalta aivan liiaksi antimia, voidakseen olla onnellinen, ja
kylläksi, voidakseen olla onneton.
Ollaksensa siis onnellinen omaan tapaansa, Kornelius ryhtyi tutkimaan
kasveja ja hyönteisiä, poimi ja luokitteli saarten koko kasvikunnan,
pyydysti kaikki maakunnan hyönteiset ja kirjoitti niistä selostuksen,
jonka kuvitti omin käsin, ja tietämättä nyt enää mihin käyttäisi
aikaansa ja liiatenkin rahaansa, joka lisääntyi pelottavassa määrässä,
hän lopuksi valitsi maansa ja aikakautensa harrasteluista erään, joka
oli kaikkein hienoimpia ja kaikkein runsaskuluisimpia.
Hän omisti harrastuksensa tulpaaneille.
Kuten tunnettua, flaamilaiset ja portugalilaiset tähän aikaan, kilvan
kehittäen tuota kasvinviljelyksen haaraa, olivat lopuksi tehneet pyhän
olennon tuosta Itämaiden kukkasesta, kohottaen sen arvoon sellaiseen,
jommoista ei mikään luonnontutkija olisi uskaltanut vaatia
ihmissukukunnalle, pelosta että herättäisi Jumalan kateuden ja vihan.
Pian ei Dordrechtista Monsiin saakka puhuttu muusta kuin herra van
Baerlen tulpaaneista, ja hänen kasvitaulujaan, kellareitaan,
kuivatushuoneitaan käytiin katselemassa kuten muinoin kuuluisat
roomalaiset matkailijat kävivät katsomassa Aleksandrian kokoelmia ja
kirjastoja.
Aluksi van Baerle käytti vuotuiset tulonsa saadaksensa kokoelmansa
kuntoon, sitten hän uhrasi uudet floriininsa sen täydentämiseksi.
Hukkaan eivät hänen ponnistuksensa suinkaan menneet: hän sai
kasvatetuksi viisi eri lajia, joista nimitti yhden äitinsä mukaan,
toisen isänsä ja kolmannen kumminsa Korneliuksen mukaan. Toisten nimiä
emme muista, mutta asianharrastajat voivat varmaankin löytää ne
senaikuisista luetteloista.
Alussa vuotta 1672 tuli Kornelius de Witt Dordrechtiin, aikoen viettää
kolmisen kuukautta perheensä vanhassa sukukartanossa, sillä kuten jo on
mainittu, oli Kornelius syntynyt Dordrechtissa ja de Wittin suku
polveutui sieltä.
Näihin aikoihin alkoi Kornelius de Witt, kuten Vilhelm Oranialainen
sanoo, nauttia mitä täydellisintä epäsuosiota kansansa puolelta. Hänen
synnyinkaupunkinsa Dordrechtin kunnon asukkaat eivät sentään vielä
pitäneet häntä hirsipuuhun kuuluvana konnana, ja joskaan hänen ylen
jyrkät tasavaltalaismielipiteensä eivät heitä liioin miellyttäneet,
olivat he kumminkin ylpeät hänen merkityksestään ja avuistaan ja
halusivat valmistaa hänelle juhlallisen vastaanoton hänen tullessaan
kaupunkiin.
Kiitettyään heitä Kornelius meni katsomaan sukukartanoaan ja määräsi
mitä siellä oli laadittava kuntoon siksi kuin hänen puolisonsa saapuisi
sinne lapsineen.
Sitten läksi hän tervehtimään kummipoikaansa, joka luultavasti oli
ainoa Dordrechtin asukkaista, joka ei tiennyt että Kornelius de Witt
oli saapunut synnyinkaupunkiinsa.
Samassa määrin kuin Kornelius de Witt valtiollisella toiminnallaan oli
kylvänyt vihaa, samassa määrin oli Kornelius van Baerle saavuttanut
suosiota pysyttelemällä erillään valtiollisista asioista, omistaen
kaiken harrastuksensa tulpaaneille.
Palvelijoittensa ja työväkensä suosiossa oli van Baerle myöskin, eikä
hän voinut edes olettaakaan että maailmassa olisi ihmisiä, jotka soivat
pahaa toisille ihmisille.
Ja kumminkin oli Kornelius van Baerlellä -- tunnustakaamme se
ihmiskunnan häpeäksi -- tietämättään vihollinen, julmempi, kiihkeämpi,
heltymättömämpi kuin tähän saakka ainoakaan noista vihamielisistä
oranialaisista, jotka uhkasivat ihailtavaa veljesliittoa, joka
tahratonna elämässä jatkui haudan toisella puolen.
Kornelius oli tulpaanien viljelykseen uhrannut vuotuiset tulonsa ja
isänsä floriinit. Dordrechtissa asui rinnakkain hänen kanssaan muuan
Isak Boxtel niminen porvari, joka siitä saakka kuin oli pystynyt
itsenäiseen toimintaan oli harrastanut tuota samaa asiaa, ja jonka
saattoi haltioihinsa jo pelkkä »_tulban'in_» mainitseminen, --
mikä sana tulpaanin oppineimman tuntijan mukaan kuuluu olevan tämän
luomisen mestariteoksen aikaisin, singhaleesien kielessä käytetty
nimitys.
Boxtel ei ollut rikas kuten van Baerle. Oli siis ollut tarpeen paljon
huolta ja kärsivällisyyttä, ennenkuin hän talossaan Dordrechtissa oli
saanut laadituksi viljelemiseen soveltuvan puutarhan. Hän oli
muokkaillut maata sääntöjen mukaisesti ja toimittanut lavoillensa juuri
niin paljon aurinkoa ja varjoa, kuin puutarhurien lakikirja sääsi.
Isak tiesi sanoa kasvilavojensa lämpömäärän asteen
kahdeskymmenesosissa. Hän tunsi tuulen voiman ja vaimensi sen
keinotekoisesti kukkain varsille suotuisaksi. Hänen puutarhansa
tuotteet alkoivat voittaa suosiota. Ne olivat kauniita, jopa
harvinaisiakin. Monet tulpaaninviljelyksen harrastajat olivat käyneet
katsomassa hänen tulpaanitarhaansa. Hän oli myöskin lähettänyt Linnén
ja Tournefortin maailmaan uuden tulokkaan, jolle oli antanut nimen
itsensä mukaan. Se oli raivannut itselleen tien Ranskaan, Espanjaan ja
Portugaliin saakka, ja kuningas don Alfonso VI, joka Lissabonista
karkotettuna oli asettunut Terceiran saareen, missä huvitteli, ei tosin
kuten Suuri Condé neilikkoja kastelemalla, vaan viljelemällä
tulpaaneja, oli lausunut: »Ei käy moittiminen!» nähdessään mainitun
tulpaanilajin.
Kun nyt harjoitetut tutkimukset äkkiä olivat saaneet Kornelius van
Baerlen rupeamaan tulpaaninviljelijäksi, muovaeli hän dordrechtiläistä
taloansa, joka, kuten mainittu, oli Boxtelin talon vieressä,
rakennuttaen osan siitä kerrosta korkeammaksi. Mutta tämä lisäke
saattoi Boxtelin talon menettämään noin puoli astetta lämpöä, tuottaen
sijaan puoli astetta kylmää, jota paitsi se katkaisi tuulivirran ja
pani sekaisin kaikki Boxtelin laskelmat.
Aluksi luuli Boxtel todella, ettei muuta haittaa ollut kysymyksessä.
Hän piti van Baerleä maalarina, narrina, joka pyrkii kankaalle
muodostelemaan irvikuvia luonnon ihmeistä. Maalari rakennutti
atelieerinsä kerrosta korkeammaksi saadaksensa suotuisamman
valaistuksen, -- siihen oli hänellä kieltämättä oikeus. Herra van
Baerle oli maalaaja, kuten hän itse tulpaaninviljelijä. Hän tarvitsi
aurinkoa taulujansa varten, hän anasti sitä puoli astetta herra
Boxtelin tulpaaneilta.
Van Baerlellä oli laki puolellaan. Sillä hyvä.
Itse asiassa oli Boxtel tehnytkin havainnon että liika päivänpaiste on
haitaksi tulpaaneille ja että lempeä aamu- ja ilta-aurinko on tälle
kasville suotuisampi ja suo sille kauniimmat värit kuin polttava
puolipäivän aurinko.
Hän oli siis melkein kiitollinen van Baerlelle, joka oli ilmaiseksi
rakentanut hänelle päivänvarjostimen.
Kenties tämä ei ollut täysin totta, ja ehkäpä Boxtel, pyrkiessään
arvostelemaan naapurinsa toimia tähän tapaan, ei ollut aivan
avomielinen omaa itseään kohtaan. Mutta kovain iskujen kohdatessa
löytävät suuret henget odottamatonta lohtua filosofiasta.
Mutta mitä sanoikaan Boxtel parka, nähdessään uuden rakenteen
akkunoihin ilmestyvän sipuleja, tulpaanilavoja, tulpaaniruukkuja,
kaikkea mikä kuuluu tulpaaninviljelemishulluuteen!
Siinä oli nimilistapaketteja, oli laatikoita ja säilytyskaappeja
ristikkoakkunoineen, joista ilma pääsi kulkemaan, mutta eivät hiiret
eikä rotat, nuo innokkaat luonnontutkijat, jotka mielihyvällä
kohdistavat harrastuksensa parinsadantuhannen frangin sipuleihin.
Boxtel tosin tyrmistyi nähdessään kaikki nuo esineet, mutta hän ei
sittenkään vielä täysin oivaltanut onnettomuutensa suuruutta.
Tiedettiin van Baerlen pitävän kaikesta kauniista. Hän tutki luontoa
perinpohjaisesti taulujensa varalta, saavuttaakseen saman
täydellisyyden kuin opettajansa Gerard Dow tai ystävänsä Mieris. Olihan
mahdollista että hän aikoi maalata tulpaaninviljelijän asunnon ja sitä
varten oli koonnut uuteen atelieeriinsä kaikki sen esittämiseen
kuuluvat tarvekalut.
Mutta vaikka tuo pettävä ajatus rauhoittikin Boxteliä, ei hän
kumminkaan voinut vastustaa kiihkeää uteliaisuuttaan. Illan tultua hän
asetti tikapuut talonsa viereistä seinää vastaan, ja hän näki nyt että
suuri maa-ala, jossa äskettäin vielä oli kasvanut sekaisin erilaisia
kasveja, oli muokattu, jaettu lavoihin ja sekoitettu rantamudalla,
muodostaen siten tulpaaneille suotuisimman maanlaadun. Nurmireunukset
ympäröivät lavoja, ettei maa pääsisi vieremään, ja niitä lämmitti sekä
aamu- että ilta-aurinko, ja puolipäivän paahteen lieventämiseksi oli
rakennettu varjostin. Vettä oli runsaasti saatavissa, ja puutarha
sijaitsi etelälounaaseen päin. Siinä oli tarjona kaikki sekä
onnistumisen että edistymisen mahdollisuudet! Ei epäilemistäkään, van
Baerlestä oli tullut tulpaaninviljelijä!
Boxtel oli heti selvillä siitä, mitä tuo oppinut mies, jolla oli
neljänsadantuhannen floriinin pääoma ja kymmenentuhannen floriinin
vuotuiset tulot käytettävinään, saisi aikaan omistaessaan henkiset ja
aineelliset apuneuvonsa tulpaaninviljelykselle. Epämääräisessä mutta
läheisessä tulevaisuudessa oli hän saavuttava mitä suurinta menestystä,
ja tuo menestys herätti jo etukäteen Boxtelin mielessä niin kiihkeätä
tuskaa, että hänen kätensä herposivat, hänen polvensa horjahtivat ja
hän suistui tikapuilta alas maahan.
Siis ei van Baerle ollut anastanut häneltä tuota puolta astetta
päivänpaistetta maalattavia, vaan todellisia tulpaaneja varten. Siis
saisivat van Baerlen tulpaanit nauttia mitä suotuisimmista
lämpösuhteista, ja lisäksi oli hänellä sipuleilleen varattuna verraton
säilytyshuone, -- avara, valoisa ja ilmava, -- jota vastoin Boxtelin
oli täytynyt tähän tarkoitukseen uhrata makuuhuoneensa ja tyytyä itse
nukkumaan vintillä, ettei hengityksellään myrkyttäisi rakkaita
kasvattejansa.
Niin oli siis Boxtelilla nyt aivan oman talonsa vieressä, muurinsa
takana kilpailija, -- ja kenties voittoisa kilpailija --, ei mikään
vähäpätöinen, tuntematon puutarhuri, vaan Kornelius de Wittin
kummipoika, siis suorastaan kuuluisa henkilö!
Kuten nähdään, ei Boxtel ollut niin älykäs kuin Poros, joka Aleksanteri
Suuren voittamana lohduttautui juuri voittajansa kuuluisuudella.
Miten kävisikään, jos van Baerle kasvattaisi uuden tulpaanilajin ja
antaisi sille nimen Kornelius de Wittin mukaan ja sitten toisen, jonka
ristisi Jan de Wittin kaimattareksi. Ei sitä kestäisi raivoon
tukehtumatta!
Täten Boxtel, katse kateuden teroittamana, ennusteli itselleen asioita,
joiden tapahtuman piti.
Noiden havaintojen jälkeinen yö oli hänelle perin tuskallinen.