Sillä välin kuin Buitenhofin edustalle kokoontuneen kansanjoukon
ulvonta, käyden yhä uhkaavammaksi, saattoi Jan de Wittin jouduttamaan
veljensä lähtöä vankilasta, oli porvariston lähetystö saapunut
kaupungintalolle anomaan Tillyn joukoille käskyä poistua.
Buitenhofilta Hoogstraetille ei ollut pitkä matka. Niinpä nähtiin erään
muukalaisen, joka alusta pitäin oli seurannut tuota näytelmää
mielenkiinnolla, lähtevän kulkemaan muitten mukana tai pikemmin muitten
jälkeen kaupungintalolle päin, saadakseen nopeammin tietoa tapahtumain
kulusta.
Tuo muukalainen oli varsin nuori mies, tuskin kahden- tai
kolmenkolmattavuotias, eikä hänen olentonsa liioin kuvastanut tarmoa.
Nähtävästi hän halusi pysyä tuntematonna, sillä hän kätki kalpeat,
kapeat kasvonsa hienoon friisiläiseen palttinanenäliinaan, pyyhkiellen
sillä lakkaamatta hikistä otsaansa ja hehkuvia huuliansa.
Tuo katse, läpitunkeva kuin petolinnun, pitkä kaareva nenä,
hienopiirteinen suu, jonka kapeat huulet arpi halkaisi, olisivat
antaneet Lavaterille, jos hän olisi elänyt tähän aikaan, aihetta
sielutieteellisiin tutkimuksiin, jotka varmaankaan eivät aluksi olisi
johtaneet tutkittavalle suotuisiin johtopäätöksiin.
Mikä erottaa valloittajan merirosvosta? kysyivät muinaisajan viisaat.
Sama, mikä erottaa kotkan haaskakotkasta.
Toisaalla tyyntä voimaa, toisaalla kiihkeätä saaliinhimoa!
Nuo harmahtavat kasvot, tuo hento, sairaalloiselta vaikuttava ruumis,
arasteleva vaellus Buitenhofilta Hoogstraetille ulvovan kansanjoukon
jäljissä muistuttivat epäluuloista vallanpitäjää tai pelokasta varasta,
ja jo mainitsemamme ilmeinen pyrkimys pysyä tuntematonna olisi
varmaankin saanut jokaisen järjestyksenvalvojan epäluulot hereille.
Muukalaisella oli yksinkertainen puku ja hän näytti olevan aseetonna.
Hänen laiha, mutta tarmokas käsivartensa, luiseva, vaan valkoinen ja
hienorakenteinen kätensä nojasi erään upseerin olkaan. Käsi miekan
kahvassa oli tämä toveri helposti käsitettävällä mielenkiinnolla
Buitenhofin edustalla tarkannut tapahtumain kehitystä aina siihen
hetkeen saakka, jolloin toinen matkaan lähtien oli vetänyt hänet
mukaansa.
Hoogstraetin torille saavuttua kalpea muukalainen työnsi toverinsa
avatun akkunaluukun varjoon ja suuntasi katseensa kaupungintalon
parvekkeelle päin.
Mielettömäin huutojen kajahdellessa aukeni akkuna Hoogstraetille päin,
ja siihen ilmestyi mies puhelemaan ihmisjoukon kanssa.
-- Ken on tuolla parvekkeella? kysyi nuori mies upseerilta, silmäillen
puhujaa, joka näytti olevan kiihkeän mielenliikutuksen vallassa ja
pikemmin pysyttelevän kiinni parvekkeen käsipuussa, kuin kumartuvan sen
ylitse.
-- Edusmies Bowelt, vastasi upseeri.
-- Mitä hän on miehiään? Tunnetteko häntä?
-- Kunnon mies, tietääkseni, teidän ylhäisyytenne.
Kuullessaan upseerin lausuman arvostelun Boweltin luonteesta, nuori
mies teki niin ilmeistä pettymystä ja mielipahaa osottavan liikkeen,
ettei se voinut jäädä upseerilta huomaamatta, vaan lisäsi tämä:
-- Niin olen kuullut sanottavan, teidän ylhäisyytenne. Itse puolestani
en tiedä sanoa mitään, kun en ole tuttava herra Boweltin kanssa.
-- Kunnon mies, toisti toinen. -- Mutta luuletteko, että hän myöskin on
rohkea mies?
-- Sitä en tiedä sanoa, sillä kuten jo mainitsin teidän
ylhäisyydellenne, tunnen hänet ainoastaan ulkonäöltä.
-- Odottakaamme siis, niin saamme sen nähdä, mumisi nuori mies.
Upseeri teki vaieten myöntävän liikkeen.
-- Jos tuo Bowelt on kunnon mies, jatkoi hänen ylhäisyytensä, -- saavat
nuo raivostuneet ihmiset pyyntöönsä hiukan odottamattoman vastauksen.
Ja kuten soittoniekan sormet liikkuvat soittokoneen koskettimilla, niin
teki nuoren miehen käsi, hänen lausuessaan nuo sanat, kuin itsestään
hermostuneita liikkeitä hänen toverinsa olalla, ilmaisten kiihkeätä
kärsimättömyyttä, jota kasvojen jäykkä ja synkkä ilmekään ei aina
pystynyt salaamaan, eikä ainakaan tänä hetkenä.
Silloin kuultiin porvarislähetystön johtajan tiedustelevan
edusmieheltä, missä hänen toverinsa, toiset edusmiehet, olivat.
-- Hyvät herrat, lausui herra Bowelt toistamiseen, -- vakuutan teille,
että olen tällä hetkellä täällä yksin herra d'Asperen'in kanssa enkä
voi yksin ratkaista tuota asiaa.
-- Määräys, määräys! huusivat monet tuhannet äänet.
Herra Bowelt koetti puhua, mutta hänen äänensä ei päässyt kuuluville ja
kiihkeät kädenliikkeet vain todistivat hänen epätoivoansa.
Lopuksi hän, nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi, kääntyi
avoimeen akkunaan päin ja kutsui herra d'Asperen'ia.
Herra d'Asperen tuli vuorostaan parvekkeelle, jossa hänelle kajahti
vastaan vielä räikeämmät huudot kuin hetki sitten herra Boweltille.
Hän teki siitä huolimatta yrityksen puhua kansalle. Mutta kansa
katsoikin paremmaksi tunkea rakennuksen sisään sitä vartioivan
sotaväenosaston ohi -- joka muutoin ei tehnytkään pienintäkään
vastarintaa itsevaltiaalle kansalle, -- kuin kuunnella herra
d'Asperen'in puhetta.
-- Lähtekäämme mukaan, översti, lausui nuori mies kylmähkösti, kansan
tulvahtaessa sisään kaupungintalon pääovesta, -- näyttää siltä kuin
neuvottelu tapahtuisi tuolla sisällä. Menkäämme kuuntelemaan.
-- Olkaa varuillanne, teidän ylhäisyytenne, olkaa varuillanne!
-- Miksikä niin?
-- Edusmiesten joukossa on monta, jotka ovat olleet tekemisissä teidän
ylhäisyytenne kanssa, ja jos yksikin heistä tuntee teidän
ylhäisyytenne...
-- Niin minua syytetään tämän kaiken alkuunpanijaksi. Olet oikeassa,
lausui nuori mies, punehtuen harmista, kun oli osottanut niin suurta
kiihkeyttä. -- Olet oikeassa, jääkäämme tänne. Tältä kohdalta näemme
heidät heidän palatessaan määräyksineen tai ilman sitä, ja voimme sen
mukaan arvostella, onko herra Bowelt ainoastaan kunnon mies, vai
myöskin rohkea mies, minkä seikan haluaisin tietää.
-- Mutta, lausui upseeri silmäillen hämmästyneenä vierustoveriaan, --
eihän teidän ylhäisyytenne toki hetkeäkään pitäne mahdollisena että
edusmiehet antaisivat Tillylle määräyksen poistua, -- sehän on
mahdotonta!
-- Miksikä niin? kysyi nuori mies tylysti.
-- Siksi että he sen tehdessään samalla tuomitsisivat Kornelius ja Jan
de Wittin kuolemaan.
-- No, saamme nähdä, vastasi hänen ylhäisyytensä kylmähkösti. -- Vain
Jumala yksin voi edeltäpäin tietää ihmisten aivoitukset.
Upseeri loi salaa silmäyksen toverinsa kalseisiin kasvoihin ja kalpeni.
Hänen ylhäisyytensä tovereineen voi paikalta, missä he seisoivat,
kuulla hälinän ja kolinan kansanjoukon noustessa kaupungintalon
portaita ylös.
Sitten alkoi melu kuulua tuon salin avoimista akkunoista, jonka
parvekkeella herra Bowelt ja herra d'Asperen olivat seisoneet, mutta
josta he nyt olivat poistuneet, varmaankin peläten kansanjoukon heitä
ahdistellessaan syöksevän heidät parvekkeelta alas.
Jo alkoivat nuo touhuavat ja meluavat varjokuvat näkyä kaupungintalon
akkunoista.
Sali, missä neuvottelujen piti tapahtua, täyttyi täyttymistään.
Äkkiä taukosi huuto. Sitten se, vielä äkillisemmin, kasvoi niin
kiihkeäksi, että vanha rakennus tärisi harjaansa myöten.
Vihdoin kääntyi ihmisvirta takaisin, kiitäen pitkin käytäviä ja
portaita kohden porttia, mistä vesipyörteen kaltaisena tulvahti ulos.
Ensi ryhmän etunenässä tuli liitäen mies, jonka kasvot olivat
vääntyneet vahingonriemusta.
Tuo mies oli kirurgi Tyckelaer.
-- Olemme sen saaneet! Olemme saaneet sen! huusi hän heiluttaen paperia
ilmassa.
-- He ovat saaneet määräyksen! mumisi upseeri tyrmistyneenä.
-- No hyvä, sitten voin tehdä johtopäätökseni, lausui hänen
ylhäisyytensä tyynesti. -- Te ette tiennyt, rakas överstini, onko herra
Bowelt yksistään kunnon mies vai myöskin rohkea mies. Hän ei ole
kumpaakaan.
Seuraten sitten katseillaan kulmiansa rypistämättä ohivirtaavaa
ihmisjoukkoa, hän lausui:
-- Lähtekäämme nyt Buitenhofiin, översti, luulen että siellä saamme
nähdä harvinaisen näytelmän.
Upseeri kumarsi ja seurasi herraansa mitään vastaamatta.
Vankilan edustalle kokoontunut kansanjoukko oli kasvanut
suunnattomaksi. Mutta tarmokkaasti piti Tillyn ratsuväki sitä yhä
edelleen kurissa.
Pian alkoi kreivi kuulla yhä kasvavaa kohinaa, minkä synnytti lähenevä
ihmisvirta syöstessään eteenpäin kiihtyvän putouksen vauhdilla.
Samassa hän näki ilmassa liehuvan paperin, nyrkkien ja kimmeltävien
aseiden yläpuolella.
-- Mitä! huudahti hän, kohottautuen jalustimensa varassa ja koskettaen
luutnanttiansa miekkansa ponnella. -- Luulen että nuo katalat ovat
saaneet haluamansa määräyksen!
-- Nuo kunnottomat konnat! huudahti luutnantti.
Toivottu määräys se todella olikin, ja riemukkaalla kiljunnalla otti
kokoontunut ihmisjoukko sen vastaan.
Se läksi heti liikkeelle ja marssi äänekkäitä huutoja kohottaen kohden
Tillyn ratsujoukkoja.
Mutta kreivi ei suinkaan ollut halukas päästämään heitä tarpeellista
lähemmäksi.
-- Seis! huudahti hän, -- seis! Varokaa lähestymästä ratsujamme tai
minä annan hyökkäyskäskyn!
-- Kas tässä määräys! vastasivat sadat uhkaavat äänet.
Kreivi otti sen vastaan tyrmistyneenä, loi siihen nopean katseen ja
lausui lujalla äänellä:
-- Ne, jotka ovat allekirjoittaneet tämän määräyksen, ovat herra
Kornelius de Wittin murhaajia. Ennen menettäisin molemmat käteni, kuin
soisin kirjoittaneeni kirjaimenkaan tuosta häpeällisestä kirjelmästä!
Ja työntäen miekkansa ponnella luotaan miehen, joka yritti ottaa
kirjelmän häneltä takaisin, hän lausui:
-- Tyyntykää! Tuollainen asiakirja on tärkeä ja on säilytettävä!
Ja hän taittoi paperin kokoon ja pani sen huolellisesti alustakkinsa
taskuun.
Kääntyen sitten ratsujoukkonsa puoleen hän huusi:
-- Tillyn ratsumiehet, rivittäin oikealle!
Sitten hän lausui puoliääneen, mutta kumminkin niin että kaikki
kuulivat hänen sanansa:
-- Nyt, murhaajat, toimeen!
Kaamea kirkuna, jossa ilmeni hillitön viha ja rajaton kostonriemu,
kohosi ilmoille ratsuväen lähtiessä liikkeelle.
Hitaasti poistuivat ratsuväen rivit.
Kreivi jäi viimeiseksi, pitäen viime hetkeen saakka silmällä kiihkeää
ihmisjoukkoa, joka voitti sitä myöten tilaa, kuin kapteenin ratsu
väistyi sivullepäin.
Kuten nähdään, ei Jan de Witt ollut liioitellut vaaran suuruutta
koettaessaan jouduttaa lähtöä vankilasta.
Kornelius laskeutui siis, nojaten veljensä käsivarteen, pihaan johtavia
portaita alas.
Portaitten alapäässä hän kohtasi kauniin Rosan, joka vapisi
mielenliikutuksesta.
-- Oi, herra Jan, lausui hän, -- mikä onnettomuus!
-- Mitä sitten on tapahtunut, lapseni? kysyi Jan de Witt.
-- Sanotaan että on menty kaupungintalolle noutamaan Tillyn joukoille
määräystä poistua.
-- Jos Tillyn joukot poistuvat, sanoi Jan, -- on tilamme toden totta
arveluttava.
-- Sentähden tahtoisinkin antaa teille neuvon, sanoi vapiseva tyttö, --
jos sen sallisitte.
-- Lausu neuvosi, lapseni. Ei olisi ihme, jos Jumala tahtoisi puhua
meille sinun suusi kautta.
-- Minä en teidän sijassanne läksisi ajamaan päätietä, herra Jan.
-- Minkätähden, kun kerran herra de Tillyn ratsumiehet vielä ovat
vartiopaikallaan?
-- Niin kyllä, mutta saamansa määräyksen mukaan heidän on
pysytteleminen vankilan edustalla.
-- Niin onkin.
-- Onko teillä sitten määräystä että he saattaisivat teidät ulos
kaupungista?
-- Ei.
-- Ehdittyänne ratsujoukon ohi te joudutte kansanjoukon käsiin.
-- Mutta entä kansalliskaartilaiset?
-- Ne! Nehän ovat enin raivoissaan kaikista!
-- Mitä meidän siis on tekeminen?
-- Teidän sijassanne, herra Jan, jatkoi nuori tyttö arasti, -- minä
poistuisin muurissa olevan salaportin kautta. Se vie syrjäkadulle,
jossa ei ole ketään, sillä kaikki odottavat pääkäytävän edustalla, ja
sieltä jatkaisin matkaani sille kaupunginportille, josta aiotte poistua
kaupungista.
-- Mutta veljeni ei voi kävellä, sanoi Jan.
-- Minä koetan, vastasi Kornelius, ylevä lujuuden ilme kasvoillaan.
-- Mutta onhan teillä vaunut, sanoi tyttö.
-- Mutta ne ovat pääkäytävän luona.
-- Ei, vastasi tyttö. -- Otaksuin että kuskinne on luotettava henkilö
ja käskin hänen odottaa salaportilla.
Liikutettuina loivat veljekset toisiinsa katseen, joka sitten kohdistui
tyttöseen, tulkiten hänelle heidän kiitollisuutensa.
-- Nyt meidän vain tulee vielä tietää, lausui Jan, -- suostuuko Gryphus
avaamaan meille tuon portin.
-- Ei mitenkään, lausui Rosa, -- siihen hän ei suostu.
-- No, entä sitten?
-- Tiesin että hän kieltäytyisi sen tekemästä, ja juuri äsken, kun hän
keskusteli vankilan akkunasta erään sotamiehen kanssa, otin avaimen
avainrenkaasta.
-- Ja sinulla on tuo avain?
-- Tässä se on, herra Jan.
-- Lapseni, lausui Kornelius, -- minulla ei ole antaa sinulle
palkinnoksi tuosta palveluksestasi mitään muuta kuin raamattu, jonka
löydät huoneestani. Se on rehellisen miehen viimeinen lahja. Toivon
että se tuottaa sinulle onnea.
-- Kiitän teitä, herra Kornelius, enkä ole koskaan luopuva siitä,
vastasi tyttö.
Samassa hän huoaten lisäsi itsekseen:
-- Mikä vahinko, etten osaa lukea!
-- Huudot kiihtyvät, tyttöseni, lausui Jan. -- Luulen ettemme saa
hukata hetkeäkään.
-- Lähtekää siis, lausui kaunis friisitär, ja hän vei veljekset
sisäkäytävää pitkin vankilan toiselle puolen.
Rosan ohjaamina he laskeutuivat parinkymmenen astuimen pituisia
portaita alas ja kulkivat sitten hammasreunaisen muurin ympäröimän
pienen pihan poikki. Muuriportin auettua he huomasivat onnellisesti
saapuneensa kadulle vaunujensa luo, jotka odottivat astuin
alaslaskettuna.
-- Nopeaan, nopeaan, nopeaan, herrani, ettekö kuule heidän huutoansa!
huusi kuski kauhun valtaamana.
Mutta autettuaan Korneliuksen vaunuihin, Jan vielä kääntyi tyttösen
puoleen ja lausui:
-- Jää hyvästi, lapseni! Mitä ikinä sinulle sanoisimmekin, niin
tulkitsisi se perin vaillinaisesti kiitollisuutta, jota tunnemme sinua
kohtaan. Uskomme sinut Jumalan haltuun ja toivomme hänen palkitsevan
sinulle sen, että olet pelastanut kahden ihmisen hengen.
Rosa tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä
kunnioittavasti.
-- Lähtekää, sanoi hän, -- lähtekää! Kuuluu siltä kuin he murtaisivat
oven auki.
Jan de Witt nousi nopeasti vaunuihin, istui veljensä viereen ja sulki
jalkapeitteen huutaen:
-- Tol-Hekille!
Tol-Hek oli ristikkoportti, joka vei Scheveningenin pieneen satamaan,
missä pieni laiva odotti veljeksiä.
Täyttä laukkaa läksi voimakas flaamilainen hevospari kuljettamaan
pakolaisia pois.
Rosa seurasi heitä katseillaan kadunkulmaan saakka.
Sitten hän palasi sisään, lukitsi portin ja heitti avaimen kaivoon.
Rosan aavistus ei ollut pettänyt. Melu, jonka hän oli kuullut, johtui
todella siitä että kansanjoukko, päästyään nyt vankilan ovelle, pyrki
murtamaan sen auki.
Niin luja kuin ovi olikin, ja vaikka vanginvartija Gryphus -- sen
vaatii kohtuus hänen kunniakseen mainitsemaan -- itsepintaisesti
kieltäytyi sitä avaamasta, niin oli ilmeistä, että se ennen pitkää oli
aukeneva. Kuolonkalpeana mietti Gryphus juuri, eikö olisi parempi avata
se, kuin sallia kansan se murtaa, mutta silloin hän tunsi jonkun hiljaa
koskettavan hänen vaatteitansa.
Hän käännähti ja näki Rosan edessään.
-- Kuulet, kuinka nuo mielettömät riehuvat, lausui Gryphus.
-- Kuulen kyllä, isä, ja sen takia teidän sijassanne...
-- Avaisit oven, eikö niin?
-- Ei suinkaan, vaan antaisin heidän murtaa sen auki.
-- Mutta silloin he tappavat minut.
-- Niin tekevät, jos löytävät teidät.
-- Kuinka eivät he minua löytäisi?
-- Eivät löydä, jos piiloudutte.
-- Minne sitten?
-- Salatyrmään.
-- Entä sinä, lapseni?
-- Minä tulen mukaanne. Me lukitsemme oven jälkeemme, ja kun he ovat
lähteneet vankilasta, tulemme jälleen esiin.
-- Olet toden totta oikeassa, huudahti Gryphus. -- On ihmeellistä,
lisäsi hän, -- kuinka paljon järkeä tuohon pieneen päähän mahtuu.
Kansan suureksi riemuksi näytti ovi alkavan antaa myötä, ja Rosa lausui
avaten pienen laskuoven:
-- Joutukaa, joutukaa, isä!
-- Mutta entä vankimme? lausui Gryphus.
-- Jumala on pitävä heistä huolta, isä, vastasi tyttö. -- Teistä
huolehdin minä.
Gryphus seurasi tytärtään ja laskuovi sulkeutui heidän jälkeensä
samassa hetkessä kuin ulko-ovi murtui avaten tien kansanjoukolle.
Piilopaikkaa, johon Rosa oli vienyt isänsä ja johon meidän täytyy
jättää heidät hetkiseksi, nimitettiin salatyrmäksi, ja se soi täysin
varman turvapaikan, sillä sen olemassaolosta tiesivät vain muutamat
hallitusmiehet, jotka väliin antoivat sulkea sinne jonkun kuuluisan
vangin, jonka takia voi pelätä levottomuuksia syntyvän.
Kansanjoukko syöksähti vankilaan huutaen:
-- Surma pettureille! Kornelius de Witt hirteen! Hirteen!