VELJEKSET.

Kuten kaunis Rosa huolestuneena oli aavistanut, koettivat

kansalliskaartilaiset, Jan de Wittin jatkaessa matkaansa veljensä

vankihuoneeseen johtavia kiviportaita ylös, saada Tillyn väistymään

joukkoineen, jotka estivät kaartilaisia toteuttamasta hankkeensa.

Tämän nähdessään ihmisjoukko, huomaten kaartilaisten oivat aikeet,

huusi kaikin voimin:

-- Eläköön kansalliskaarti!

Tilly puolestaan, yhtä varovaisena kuin järkähtämätönnä, keskusteli

kaartilaisten kanssa ratsujoukkonsa viritettyjen pistoolien turvissa,

koettaen parhaansa mukaan todistaa säätyjen antaman määräyksen

velvoittavan häntä kolmen komppanian kanssa vartioimaan vankilaa

ympäristöineen.

-- Miksikä niin? Miksikä vankilaa on vartioitava? huusivat

oranialaiset.

-- Te kyselette minulta asioita, joita en tiedä, vastasi Tilly. --

Minun on käsketty vartioida ja minä vartioin. Ollen puolittain

sotilaita, te, hyvät herrat, tietänette, ettei tällaiseen käskyyn

tavata liittää selityksiä.

-- Mutta teille on annettu tuo määräys sitä varten että petturit

pääsisivät pois kaupungista.

-- Sehän on kyllä mahdollista, koska petturit ovat tuomitut

karkotettaviksi, vastasi Tilly.

-- Mutta ken on antanut tuon käskyn?

-- Säädyt, tuhat tulimaista!

-- Säädyt menettelevät petollisesti.

-- Siihen minä en tiedä sanoa mitään.

-- Ja te menettelette myöskin petollisesti!

-- Minä!

-- Niin, te!

-- Mutta, hyvät herrat, ketä kohtaan sitten? Säätyjäkö? Minähän olen

heidän palveluksessaan ja täytän säntillisesti heidän määräyksensä.

Kun kreivi oli niin täysin oikeassa, ettei väittelyä käynyt lainkaan

jatkaminen, turvauduttiin jälleen huutoon ja uhkauksiin. Mitä

sävyisimmin lausui nyt kreivi:

-- Hyvät herrat, rukoilen teitä päästämään vireestä aseenne! Joku

niistä voisi vahingossa laueta, ja jos luoti haavoittaisi jotakin

ratsumiestäni, me surmaisimme teikäläisiä parisen sataa, ja se olisi

meille varsin ikävää, mutta vielä ikävämpää teille, eikä hyödyttäisi

meitä kumpaakaan.

-- Jos sen tekisitte, huusivat porvarit vastaan, -- niin me ampuisimme

teitä.

-- Mutta jos ampuisittekin meidät kuoliaaksi kaikki tyyni, niin ne

teistä, jotka me puolestamme olisimme surmanneet, pysyisivät myöskin

kuolleina.

-- Väistykää siis meidän tieltämme, niin menettelette kunnon

kansalaisten tavoin.

-- Ensiksikään minä en ole mikään »kansalainen», sanoi Tilly, -- vaan

olen upseeri, ja tämä ero on varsin suuri. Toiseksi en ole

hollantilainen, vaan ranskalainen, ja siinä on vieläkin suurempi ero

olemassa. En ole tekemisissä kenenkään muiden kuin säätyjen kanssa,

jotka ovat minut palkanneet. Jos tuotte minulle säädyiltä käskyn

poistua, niin teen heti puolikäännöksen, sillä hauskaa ei minusta

täällä suinkaan ole!

-- Hyvä, hyvä! huusivat sadat äänet, ja niihin yhtyi heti puolisen

tuhatta lisäksi. -- Lähtekäämme kaupungintalolle! Eduskunnan puheille!

Rientäkää, rientäkää!

-- Oivallista! mumisi Tilly nähdessään hurjimpien poistuvan. -- Menkää

kaupungintalolle kataline pyyntöinenne. Saatte nähdä, suostutaanko

niihin. Rientäkää, ystäväni, rientäkää!

Kunnon upseeri luotti hallitusmiesten kunniantuntoon, kuten nämä

puolestaan olivat luottaneet hänen sotilaskuntoonsa.

-- Anokaapa, kapteeni, kuiskasi kreiville hänen yliluutnanttinsa, --

että eduskunta kieltää noilta raivostuneilta ihmisiltä sen mitä he

pyytävät ja lähettää meille apujoukon, -- luulen että se olisi hyväksi.

Sillä välin Jan de Witt, jonka jätimme nousemaan kiviportaita ylös,

keskusteltuaan vanginvartija Gryphuksen ja hänen tyttärensä Rosan

kanssa, oli saapunut sen huoneen ovelle, missä hänen veljensä Kornelius

virui patjalla, kärsittyään virallisen syyttäjän määräyksestä

kidutusta, kuten jo ennen on kerrottu.

Karkotuskäsky oli saapunut ja sen johdosta oli Kornelius säästynyt

joutumasta uudelleen kidutuslavalle.

Ranteet ruhjottuina, sormet taitettuina makasi siinä Kornelius

vuoteellaan, mutta kolme vuorokautta kestäneet kärsimykset eivät olleet

saaneet häntä tunnustamaan rikosta, johon hän ei ollut syypää, ja nyt

hän vihdoinkin voi hengittää helpommin, kuultuaan ettei häntä ollut

tuomittu kuolemaan, vaan maanpakoon.

Voimakkaine ruumiineen, tarmokkaine henkineen olisi hän tuottanut

pettymystä vihollisilleen, jos nämä nyt olisivat nähneet hänet

Buitenhofin pimeässä tyrmässä, kalpeilla kasvoillaan hymyily, joka

osotti marttyyrin unohtaneen maallisen elämän kurjuuden, nähtyään

taivasten kirkkauden.

Hän oli, pikemmin tahdonlujuudellaan kuin ulkonaisilla apuneuvoilla,

voittanut takaisin entiset voimansa, ja nyt hän harkitsi kuinka kauan

hänen täytyisi oikeudenkäynnin vaatimain muotoseikkain takia vielä olla

vankeudessa.

Juuri tänä hetkenä kohosivat kansalliskaartin ja kansanjoukon huudot

ilmoille, uhaten veljeksiä sekä heidän turvanaan olevaa kapteeni

Tillyä. Tuo melu, joka uhkaavana kuin nousuvesi läheni vankilan

muureja, tunki vanginkin korviin.

Mutta niin pelättävältä kuin se kuuluikin, ei Kornelius sitä liioin

tarkannut eikä välittänyt nousta vuoteeltaan, silmäilläkseen ulos

pienestä ristikkoakkunasta, josta valo ja melu tunki sisään.

Pitkällinen tuska oli siinä määrin tylsyttänyt hänen tuntokykynsä,

ettei hän enää liioin kärsinyt kivuistansa. Hän tunsi nautinnolla

sielunsa ja henkensä niin vapautuneen aineellisuuden kahleista, että ne

ikäänkuin leijailivat ruumiista irrallaan, kuten liekki leijailee

sammumaisillaan olevan valkean yläpuolella, kohotakseen taivaalle.

Kornelius ajatteli myöskin veljeänsä. Epäilemättä johtui tämä myöskin

Janin läheisyydestä, kuten magnetismin myöhemmin ilmaistut salaperäiset

opit todistavat. Tuona hetkenä nimittäin, jolloin Kornelius mielessään

tunsi olevansa niin lähellä veljeänsä että melkein lausui hänen

nimensä, ovi aukeni ja Jan tuli sisään. Hän kiiruhti nopein askelin

vangin luo, ja tämä ojensi ruhjotut käsivartensa, liinakankaaseen

käärityt kätensä kohden kuuluisaa veljeänsä, josta hänen oli onnistunut

viedä voitto, -- ei tosin maalle tehtyihin palveluksiin nähden, vaan

saamalla vielä runsaammassa määrin hollantilaisten vihaa osakseen kuin

hän.

Jan suuteli hellästi veljensä otsaa ja laski hänen kipeät kätensä

varovasti patjalle.

-- Kornelius, veli parkani, sinulla on kovia tuskia, eikö niin?

-- En tunne nyt enää tuskia sinut nähdessäni.

-- Rakas Kornelius raukkani, jos et sinä kärsikään, niin kärsin minä

sen enemmän nähdessäni sinut tässä tilassa, siitä voit olla vakuutettu.

-- Olenkin ajatellut enemmän sinua kuin itseäni, ja kidutuksen

kestäessä en lausunut muuta valitusta kuin kerran vain: »Veli parkani!»

Mutta nythän olet täällä, -- unohtakaamme tuo kaikki! Tulet minua

noutamaan, eikö niin?

-- Niin kyllä.

-- Olen jo parantunut. Auta minut pystyyn, veljeni, niin saat nähdä

kuinka hyvin voin kävellä.

-- Sinun ei tarvitse kävellä kauas. Vaununi odottavat tuolla lammikon

luona Tillyn ratsujoukon turvissa.

-- Tillyn ratsujoukon turvissa? Miksikä se on täällä?

-- Otaksutaan, lausui Jan, kasvoillaan tavallinen surumielinen

hymyilynsä, -- että Haagin asukkaat tahtovat olla lähtöäsi näkemässä ja

pelätään hiukan että voisi syntyä mellakkaa.

-- Mellakkaa? toisti Kornelius, tarkaten veljeänsä, joka näytti

joutuneen hämilleen. -- Mellakkaako?

-- Niin kyllä, veljeni.

-- Sitä siis äsken kuulin, lausui vanki ikäänkuin itsekseen puhuen.

Kääntyen sitten veljensä puoleen hän lausui:

-- Buitenhofin edustalle on kokoontunut ihmisiä, eikö niin?

-- On kyllä.

-- Mutta tullessasi tänne...

-- Mitä tarkoitat?

-- Kuinka pääsit tänne?

-- Tiedät hyvin ettei meitä täällä suosita, veljeni, lausui Jan

surumielisen katkerasti. -- Minä tulin tänne syrjäkatuja pitkin.

-- Koettelit pysyä salassa?

-- Halusin saapua luoksesi mahdollisimman pian, ja näin ollen

menettelin kuten on tapana merellä ja valtioelämässä, kun on joutunut

vastatuuleen: minä luovailin.

Tänä hetkenä kajahti melu entistä uhkaavampana vankilan edustalta.

Tilly keskusteli kansalliskaartilaisten kanssa.

-- Niin, niin, virkahti Kornelius, -- olet varsin taitava perämies,

veljeni. Mutta en tiedä onnistuuko sinun kuljettaa veljesi näiden

tyrskyjen halki muinoisen kansansuosion pirstaleilla yhtä onnellisesti

kuin ohjasit Trompin laivaston Schelden karien keskitse Antverpeniin.

-- Tahdomme Jumalan avulla ainakin koettaa, vastasi Jan. -- Mutta

ensiksi sananen.

-- Puhu, veljeni.

Alkoi jälleen kuulua huutoa.

-- Kuinka nuo ihmiset ovatkaan vihastuneita, jatkoi Kornelius. --

Ovatko he vihoissaan sinulle vai minulle?

-- Luullakseni molemmille. Olenhan sanonut että se, mistä oranialaiset

ennen kaikkea meitä syyttävät, on että olemme olleet salahankkeissa

Ranskan kanssa.

-- Kuinka typeriä he ovat!

-- Niin kyllä, mutta siitä he ovat meille vihoissaan.

-- Mutta jos nuo hankkeemme olisivat onnistuneet, ei heidän olisi

tarvinnut kärsiä Reesin, Orsayn, Weselin ja Rheinbergin tappioita, ei

nähdä vihollisen kulkevan yli Reinin, vaan Hollanti voisi yhä vielä

kerskailla olevansa voittamaton soittensa ja kanaviensa suojassa.

-- Tuo kaikki on totta, mutta vielä todempaa on se, että jos meidän

ja de Louvois'n välinen kirjeenvaihto tulisi ilmi, niin en

purjehdustaidostani huolimatta liioin pystyisi pelastamaan de Witt

veljesten purtta väljemmille vesille. Nuo kirjeet, jotka todistaisivat

puolueettomille henkilöille kuinka hartaasti rakastan maatani ja mitä

uhrauksia tarjouduin omasta puolestani tekemään sen hyväksi, -- nuo

kirjeet tuottaisivat meille turmion, jos joutuisivat vastustajiemme

oranialaisten käsiin. Mutta toivon, rakas Kornelius, että olet ne

polttanut, ennenkuin läksit luokseni Dordrechtista Haagiin.

-- Veljeni, vastasi Kornelius, -- kirjeesi de Louvois'lle todistavat,

että olet viime aikoina ollut seitsemän yhdistyneen maakunnan suurin,

jaloin ja nerokkain kansalainen. Rakastan maani kunniaa ja rakastan

sinun kunniaasi, ja olen visusti varonut hävittämästä noita kirjeitä.

-- Siis olemme hukassa, mitä maalliseen elämään tulee, lausui tyynesti

entinen hallinnonjohtaja lähestyen akkunaa.

-- Ei, päinvastoin, Jan, me sekä pelastamme henkemme että voitamme

takaisin kansamme suosion.

-- Missä siis nuo kirjeet nyt ovat?

-- Olen uskonut ne kummipoikani Kornelius van Baerlen huostaan, jonka

tunnet ja joka asuu Dordrechtissa.

-- Poika parka, tuo rakas, viaton lapsukainen, oppinut, joka vastoin

tavallisuutta todella tietää niin paljon eikä ajattele muuta kuin

kukkia, jotka ylistävät Jumalaa, ja Jumalaa, joka on luonut kukat!

Hänelle olet uskonut nuo hengenvaaralliset asiakirjat! Rakas veljeni,

hän on hukassa, tuo armas Kornelius parka!

-- Hukassa?

-- Niin, sillä hänen täytynee olla joko rohkea tai pelkurimainen. Jos

hän on rohkea, niin hän kerskailee tuttavuudestaan kanssamme

kuullessaan onnettomuudestamme, -- ja jonakin päivänä hänen täytyy

siitä kuulla erakkoelämästään huolimatta ja vaikka ajamamme asiat

ovatkin hänelle täysin vieraita. Jos hän on pelkuri, hän pelkää tuosta

tuttavuudesta koituvan hänelle vaaraa. Siis -- jos hän on uskalias

mies, hän huutaa salaisuutemme julki, jos hän on pelkuri, hän saattaa

sen pelosta ilmi. Kummassakin tapauksessa hän siis on hukassa, veljeni,

ja me myöskin. Siis, paetkaamme nopeaan, jos siihen enää on aikaa!

Kornelius kohottautui vuoteeltaan, ja tarttuen veljensä käteen, joka

vavahti tuntiessaan liinakankaan kosketuksen, hän lausui:

-- Enkö sitten tunne kummipoikaani? Etkö luule minun tuntevan jokaista

ajatusta, joka liikkuu van Baerlen mielessä, jokaista tunnetta hänen

sydämessään! Kysyt, onko hän pelkuri, onko hän uskalikko! Hän ei ole

toista, ei toista! Mutta mitä sillä onkaan väliä? Pääasia on se, että

hänen on mahdoton ilmaista tuo salaisuus, sillä hän ei tiedä sitä

itsekään.

Jan käännähti hämmästyneenä.

-- Katsos, jatkoi Kornelius lempeästi hymyillen, -- Puttenin rantavouti

on veljensä Janin kasvattama valtiomies. Toistan että van Baerlellä ei

ole tietoa hänelle uskomieni asiakirjojen sisällöstä eikä tärkeydestä.

-- Siis toimikaamme nopeasti, huudahti Jan, -- koska ei vielä ole

myöhäistä! Lähettäkäämme hänelle käsky polttaa nuo asiakirjat.

-- Kenenkä mukana?

-- Palvelijani Craeken, jonka piti seurata meitä ratsain ja joka on

täällä vankilassa auttaaksensa minua taluttamaan sinut portaita alas.

-- Punnitse tarkoin asiaa, ennenkuin annat polttaa nuo kunniakkaat

asiakirjat, Jan.

-- Olen ennen kaikkea selvillä siitä, että de Witt veljesten on

pelastaminen henkensä, voidakseen pelastaa kunniansa. Jos olemme

kuolleet, ken silloin on meitä puoltava? Onko kukaan edes käsittänyt

aikeemme?

-- Luulet siis että meidät surmataan, jos nuo asiakirjat tulevat ilmi?

Mitään vastaamatta Jan viittasi kohden akkunaa, josta tänä hetkenä

tunki sisään hurjia raivonhuutoja.

-- Kuulen kyllä tuon huudon, lausui Kornelius, -- mutta mitä he

oikeastaan tahtovat?

Jan avasi akkunan.

-- Surma pettureille! ulvoi kansa.

-- Ja petturit, ne olemme me! lausui vanki luoden katseen taivaalle ja

kohottaen olkapäitään.

-- Ne olemme me, toisti Jan.

-- Missä Craeke on?

-- Arvatenkin tuolla oven takana.

-- Kutsu hänet sisään.

-- Tulkaa sisään, Craeke, lausui Jan avaten oven sen takana odottavalle

uskolliselle palvelijalle, -- ja kuunnelkaa tarkoin mitä veljeni teille

puhuu.

-- Ei, Jan, ei puhe riitä, valitettavasti minun täytynee kirjoittaa.

-- Miksikä niin?

-- Siksi että van Baerle ei suostu luovuttamaan tai polttamaan noita

papereita ilman nimenomaista käskyä.

-- Mutta voitko kirjoittaa, rakas ystäväni? kysyi Jan, silmäillen hänen

poltettuja ja runneltuja käsiänsä.

-- Jospa minulla vain olisi mustetta ja kynä, niin saisit nähdä, sanoi

Kornelius.

-- Minulla on lyijykynä.

-- Onko sinulla myöskin paperia, sillä minulle ei ole jätetty mitään

sellaista.

-- Tässä on raamattu. Repäise siitä ensi lehti.

-- Hyvä.

-- Mutta voineekohan kirjoitustasi lukea?

-- Saammepa nähdä! sanoi Kornelius katsoen veljeensä. -- Nämä sormet,

joita kiduttajan kynttilä ei ole voinut tuhota, tahtoni, joka on

voittanut tuskan, ponnistavat yhdistetyin voimin, ja voit olla varma,

veljeni, että noissa piirteissä ei ole ilmenevä vavahdustakaan.

Ja Kornelius otti kynän ja kirjoitti.

Silloin voi nähdä valkoiseen liinakankaaseen tunkevan veripisaroita

nahattomista sormista, niiden pusertuessa kynää vastaan.

Hikikarpalot vierivät veljen ohimoita alas.

Mutta Kornelius kirjoitti:

»Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut

huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet

tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka

tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet

pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä minut

rakkaassa muistossa!