Haag, seitsemän yhdistyneen maakunnan pääkaupunki, joka varjoisine
puistoineen, suurten puitten koristamine goottilaisine rakennuksineen,
kanavissa kuvastuvine melkein itämaisine kuputorneineen vaikutti niin
iloiselta, siistiltä ja sirolta, kuin olisi jokainen päivä ollut
sunnuntai, oli 20 p. elokuuta 1672 tulvillaan kansalaisia, jotka puukko
vyöllä, musketti olalla tai keppi kädessä huohottaen ja kiihtyneinä
tummana virtana lähenivät Buitenhofin kaameata vankilaa, joka
ristikkoakkunoineen meidän päivinämme kuuluu kaupungin nähtävyyksiin ja
jossa noihin aikoihin kitui Kornelius de Witt, Hollannin tasavallan
entisen johtajan veli, syytettynä salamurhasta kirurgi Tyckelaerin
ilmiannon perusteella.
Elleivät tämän ajan ja erittäinkin tämän vuoden historialliset
tapahtumat liittyisi niin läheisesti noiden mainitsemiemme veljesten
nimeen, olisivat nyt seuraavat selvitykset katsottavat tarpeettomiksi.
Mutta vakuutamme lukijalle -- tälle vanhalle ystävällemme, jolle ensi
sivulla aina lupaamme huviketta, pitäen seuraavilla sanamme väliin
paremmin, väliin huonommin, -- että nämä selvitykset ovat ehdottomasti
tarpeen, sekä kertomuksemme oivaltamiseksi että sen taustana olevan
ajanjakson valaisemiseksi.
Kornelius de Witt, Puttenin rantavouti, synnyinkaupunkinsa Dordrechtin
entinen pormestari, Hollannin eduskunnan jäsen, oli yhdeksänviidettä
vuoden vanha, kun hollantilaiset, väsyneinä tasavaltaan sellaisena,
jommoiseksi sen käsitti Jan de Witt, sen johtaja, vaativat jälleen
saada maahan yleismaaherran, minkä toimen Jan de Wittin laatima
»ikuinen edikti» oli ainaiseksi poistanut Hollannista.
Oikkujensa ohjaama kapinallismielinen kansa asettaa tavallisesti
periaatteen tilalle henkilön, ja niinpä nytkin hollantilaisten mielestä
tasavaltaa edustivat järkkymättömät de Witt veljekset, nuo Hollannin
roomalaiset, jotka yleisestä mielipiteestä piittaamatta uljaasti
puolsivat vapautta ilman vallattomuutta ja ylellisyydestä pidättäytyvää
varallisuutta, samaten kuin maaherrakuntaa edusti synkkäkasvoinen
mietiskelijä Vilhelm Oranialainen, jolle hänen aikalaisensa antoivat
tuon jälkimaailmankin hyväksymän »Vaiteliaan» lisänimen.
De Witt veljekset pyrkivät voittamaan Ludvig XIV:n suosion, huomattuaan
kuinka koko Eurooppa yhä täydellisemmin joutui hänen henkisen
vaikutusvaltansa alaiseksi ja koettuaan Reinin taisteluissa, missä
määrin Hollanti ulkonaisestikin oli hänestä riippuva, -- noissa
taisteluissa, jotka Guichen kreivin tarinat ja runoilija Boileaun
ylistyslaulut ovat ikuistaneet, ja jotka kolmessa kuukaudessa olivat
tuhonneet Hollannin vallan.
Ludvig XIV oli jo kauan vihannut hollantilaisia, jotka häntä parjasivat
ja pilkkasivat parhaansa mukaan, joskin tosin enimmäkseen ranskalaisten
maanpakolaisten suun kautta. Hollantilaisten kansallisylpeys oli
hänestä tehnyt tasavaltaa uhkaavan Mitridateen. De Witt veljeksiä
kohtasi nyt kansan viha sekä sentähden että he olivat uskaltaneet
tarmokkaasti vastustaa sen tahtoa, kuin myös siksi, että se nyt
voitettuna, ymmärrettävän väsymyksen vallassa halusi uutta johtajaa,
joka sen pelastaisi häpeästä ja perikadosta.
Tuo uusi johtaja, joka oli valmis esiintymään, valmis ryhtymään
voimainmittelyyn Ludvig XIV:n kanssa, niin suunnattomaksi kuin hänen
valtansa näyttikin kehittyvän, oli Vilhelm, Oranian prinssi, Vilhelm
II:n poika ja Englannin kuninkaan Kaarlo I:n tyttärenpoika, tuo
vaitelias lapsi, josta jo äsken mainitsimme, että kansa hänessä näki
maaherrakunnan edustajan.
Tuo nuorukainen oli vuonna 1672 kahdenkolmatta vuoden vanha. Jan de
Witt oli ollut hänen kasvattajansa, ja hän oli pyrkinyt kehittämään
tästä prinssistä kunnon kansalaisen. Isänmaanrakkaus, joka oli
kasvattajassa voimakkaampi kuin rakkaus kasvattiin, oli saattanut
hänet »ikuisella ediktillä» riistämään tältä toiveet päästä
Hollannin maaherraksi. Mutta Jumala oli tehnyt pilkkaa ihmisten
pyrkimyksestä muutella maan mahdit ja vallat taivaan kuninkaan tahtoa
tiedustelematta, ja käyttäen välikappaleenaan hollantilaisten oikkua ja
Ludvig XIV:n herättämää pelkoa hän teki tyhjäksi hallinnonjohtajan
pyrkimykset ja ikuisen ediktin, asettaen Vilhelm Oranialaisen
maaherraksi, täyttämään hänen aikeitaan, jotka vielä olivat salattuina
tulevaisuuden huomassa.
Jan de Witt tyytyi noudattamaan kansalaistensa tahtoa. Mutta Kornelius
oli itsepintaisempi, ja välittämättä oranialaismielisestä roskaväestä,
joka piiritti hänen talonsa Dordrechtissa, uhaten häntä kuolemalla, hän
kieltäytyi allekirjoittamasta maaherrakunnan uudistamista koskevaa
asiakirjaa.
Lopuksi hänen vaimonsa kyyneleet saattoivat hänet taipumaan, mutta hän
kirjoitti nimensä jälkeen kirjaimet V.C., jotka merkitsivät _Vi
Coactus_, s.o. »väkivallan pakottamana».
Oli todellinen ihme, että hän tuona päivänä pelastui vihollistensa
käsistä.
Mitä Jan de Wittiin tulee, ei hänen nopea ja aulis myöntymisensä
häntä liioin hyödyttänyt. Muutamia päiviä myöhemmin hän joutui
salamurhayrityksen uhriksi. Tikariniskujen lävistämänä jäi hän
kumminkin henkiin.
Tämä asiain tila ei tyydyttänyt oranialaismielisiä. Nuo veljekset
olivat esteenä heidän tuumiensa toteuttamiselle. He muuttivat nyt
menettelyään ja koettivat parjauksilla saada aikaan sen, mikä ei ollut
tikarille onnistunut, valmiina kumminkin oikean hetken tultua
turvaamaan alkuperäiseen keinoonsa.
On harvinaista että Jumala, tahtoessaan määrättynä ajanhetkenä saada
jalon teon suoritetuksi, heti löytää ylevän henkilön sitä suorittamaan.
Kun niin todella tapahtuu, niin historia heti merkitsee tuon
valio-olennon nimen muistiin, suositellen häntä jälkimaailmankin
ihailtavaksi.
Mutta kun paholainen sekaantuu ihmisten asioihin, kukistaakseen
yksityisen tai valtion, on harvinaista ettei hän löytäisi jotakin
konnaa, jolle hänen tarvitsee kuiskata sana vain, saadaksensa hänet
heti toimeen.
Tuo konna, jonka paholainen tällä kertaa valitsi kätyrikseen, oli,
kuten jo lienee mainittu, Tyckelaer nimeltään ja kirurgi ammatiltaan.
Hän kertoi että Kornelius de Witt, joka oli epätoivoissaan ikuisen
ediktin tyhjiinraukeamisesta -- kuten hänen lisäyksensäkin osotti -- ja
raivostunut Vilhelm Oranialaiselle, oli antanut salamurhaajalle
toimeksi vapauttaa tasavallan uudesta maaherrasta, ja tuo salamurhaaja
oli juuri hän, Tyckelaer, joka vaadittua tekoa harkitessaan oli
joutunut omantunnontuskien valtaan ja katsonut paremmaksi antaa
hankkeen ilmi kuin toteuttaa sen.
Voi kuvailla minkä raivon sanoma tuosta salavehkeilystä sai uudelleen
hereille oranialaisten keskuudessa. Virallinen syyttäjä vangitutti
Korneliuksen hänen asunnossaan 16 p. elokuuta 1672, ja ikäänkuin olisi
oltu tekemisissä mitä halpamielisimmän rikollisen kanssa, koetettiin
Puttenin rantavouti, Jan de Wittin ylevä veli, Buitenhofin vankilassa
kiduttamalla pakottaa tunnustamaan salahankkeensa Vilhelmiä vastaan.
Mutta Kornelius ei ollut ainoastaan nerokas mies, vaan hänellä oli
myöskin ylevä mieli. Hän kuului noihin marttyyriluonteisiin, jotka
pysyvät uskollisina valtiolliselle vakaumukselleen, kuten esi-isät
uskontunnustukselleen. Hän hymyili tuskien kesken, ja kidutuksen aikana
hän saneli lujalla äänellä ja runomitan poljentoa merkiten ensi
säkeistön Horatiuksen »_Justum et tenacem_» runoelmasta, ei
tunnustanut mitään ja sai lopuksi kiduttajansa väsähtämään ja hänen
intonsa vaimenemaan.
Siitä huolimatta tuomarit, vapauttaen Tyckelaerin kaikesta
edesvastuusta, tuomitsivat Korneliuksen menettämään kaikki virkansa ja
arvonsa, suorittamaan oikeudenkäyntikulut ja karkotettavaksi ainaiseksi
tasavallan alueelta.
Jonkun verran tyydytystä tuotti tosin tämä viatonta, ylevää kansalaista
kohdannut tuomio tuolle kansalle, jonka hyväksi Kornelius aina oli
empimättä uhrautunut. Mutta, kuten tulemme näkemään, siinä ei ollut
kylliksi.
Ateenalaiset, jotka sentään ovat jättäneet jälkimaailmalle varsin
kauniin esimerkin kiittämättömyydestä, eivät pystyneet pitämään
puoliaan hollantilaisille. He tyytyivät saatuaan Aristideen
karkotetuksi.
Kuultuaan veljeään kohdanneen syytöksen, Jan de Witt heti
luopui hallinnonjohtajan toimesta. Palkitsematta ei hänenkään
isänmaanrakkautensa ollut jäänyt, -- olihan hänellä huolensa ja
haavansa, nuo tavalliset muistot, jotka epäitsekäs työskentely isänmaan
hyväksi tuottaa kunnon kansalaisille.
Sillä välin odotti Vilhelm Oranialainen, käyttäen kaikkia vallassaan
olevia keinoja, että häntä jumaloiva kansa toimittaisi nuo veljekset
hänelle maaherranistuimen astinlaudaksi.
Siis -- kuten luvun alussa mainitsimme -- 20 p. elokuuta 1672 riensi
koko kaupunki Buitenhofia kohden, katsomaan Kornelius de Wittin lähtöä
maanpakoon ja tarkkaamaan mitä jälkiä kidutus oli jättänyt tuohon
ylvääseen mieheen, joka niin hyvin tunsi Horatiuksen teokset.
Kiiruhtakaamme lisäämään ettei kaikkia tuossa ihmisjoukossa vetänyt
Buitenhofiin vain viaton halu katsella odotettavaa näytelmää, vaan että
moni halusi siinä esittää osaa, joka hänen mielestään tähän saakka oli
esitetty varsin huonosti.
Tarkoitamme teloittajan osaa.
Vielä oli joukossa sellaisiakin, joilla ei ollut aivan niin
vihamieliset aikeet kuin edellämainituilla, vaan jotka vain halusivat
ylpeytensä tyydytykseksi nähdä tomussa henkilön, joka on kauan ollut
ylennettynä.
Eiköhän tuo peloton Kornelius de Witt nyt ollut masentunut,
kidutuksesta heikontunut, mietiskeli moni. Varmaankin saataisiin hänet
nähdä kalpeana, verta vuotavana, mieli häpeän vallassa!
Sepä vasta olisi tuottanut voitonriemua porvaristolle, joka tunsi häntä
kohtaan kateutta vielä kiihkeämpää kuin kansa. Mikä kunnon haagilainen
olisi voinut kieltäytyä sellaisesta nautinnosta!
Ja lisäksi, tuumiskelivat oranialaiset kiihottelijat, taitavasti
sekaantuneina ihmisjoukkoon, jota toivoivat mielensä mukaan voivansa
käyttää viiltävänä tai murskaavana aseena, voisi kenties matkalla
Buitenhofista kaupunginportille tarjoutua sopiva tilaisuus heittää
hiukan lokaa ja kenties muuan kivikin tuota Puttenin rantavoutia
kohden, joka ei muutoin kuin »väkivallan pakottamana» ollut suonut
Oranian prinssille maaherrantointa ja lisäksi vielä oli tahtonut hänet
murhauttaa.
Ja jos meneteltäisiin oikein ja oltaisiin rohkeita, lisäsivät Ranskan
kiihkeät viholliset, niin ei Kornelius de Wittiä lainkaan päästettäisi
maanpakoon, sillä kaupungista päästyään hän tietysti jälleen jatkaisi
salavehkeilyään Ranskan kanssa ja eläisi markiisi de Louvois'n rahoilla
yhdessä petturimaisen veljensä Janin kanssa.
Voihan hyvin ymmärtää että tuollaiset mietteet saattavat ihmiset
pikemmin juoksemaan kuin kävelemään. Siinä siis syy, miksi Haagin
asukkaat kiisivät niin nopeasti Buitenhofia kohden.
Niiden keskellä, jotka kiiruhtivat eniten, ensi raivo sydämessä ja
mieli hämmennyksissä kunnon Tyckelaer, johon oranialaiset vetosivat
rehellisyyden, kansalaiskunnon ja kristillisen rakkauden esikuvana.
Tämä kunnon konna kertoi, koristaen esitystään järkensä ja
mielikuvituksensa ihanimmilla kukkasilla, mille koetuksille Kornelius
de Witt oli saattanut hänen rehellisyytensä, mitä summia hän oli
hänelle tarjonnut, mitä pirullisia juonia hän oli keksinyt salamurhan
helpottamiseksi.
Ja jokainen hänen lauseensa sai kiihkeästi kuuntelevan kansan huutamaan
ilmi rakkautensa Vilhelm prinssiä kohtaan ja raivonpurkauksin uhkaamaan
de Witt veljeksiä.
Ja nyt ryhtyi kansa parjaamaan puolueellisia tuomareita, jotka muitta
mutkitta päästivät pakoon sellaisen inhottavan pahantekijän kuin tuon
Kornelius konnan.
Ja jotkut kiihottajat toistivat matalalla äänellä:
-- Hän lähtee tiehensä! Hän karkaa käsistämme!
Ja toiset siihen vastasivat:
-- Laiva odottaa häntä Scheveningenissä, ranskalainen sotalaiva!
Tyckelaer on sen nähnyt!
-- Kunnon Tyckelaer! Kelpo Tyckelaer! huusi kansanjoukko yhteen ääneen.
-- Sitä paitsi, lausui ääni joukosta, -- pakenee myöskin Jan, joka on
yhtä suuri petturi kuin veljensäkin, yhdessä hänen kanssaan.
-- Ja nuo konnat syövät Ranskassa meidän rahamme, rahat, jotka ovat
saaneet myymällä sota-aluksemme, aseemme, laivaveistämömme Ludvig
XIV:lle.
-- Estäkäämme heidät poistumasta! huusi muuan isänmaanystävä joukon
etunenästä.
-- Vankilaan! vankilaan! vastasi hänelle kuoro.
Ja nämä huudot innostivat kansalaiset yhä kiihkeämpään juoksuun, ja
musketit viritettiin, kirveet välkähtelivät ja silmät hehkuivat.
Mutta mitään väkivaltaisuuksia ei vielä ollut tapahtunut, ja
Buitenhofin edustalla vartioiva ratsuväki pysyi levollisena,
järkkymätönnä, hiljaisena, vaikuttaen kylmäkiskoisuudessaan paljon
voittamattomammalta kuin kirkuva, kiihtynyt, uhkaileva ihmislauma.
Tyynenä tarkkasi se johtajaansa, Haagin ratsuväen päällikköä, jolla
tosin oli miekka paljastettuna, mutta laskettuna kupeelle, kärki
jalustimen nojassa.
Tuo ratsujoukko, vankilan ainoa turva, piti kurissa sekä sekasortoisen
ja meluavan kansanjoukon että kansalliskaartin osaston, joka oli
sijoitettu Buitenhofin edustalle, ylläpitääkseen järjestystä yhdessä
ratsuväen kanssa, vaan joka sen sijaan yllytti rauhanhäiritsijät
kiihkonpurkauksiin, huutamalla heille vastaan:
-- Eläköön Oranialainen! Häpeä pettureille!
Tillyn ja hänen ratsumiestensä läsnäolo oli tosin terveellinen hillike
kansalliskaartilaisille. Mutta vähitellen he innostuivat omista
huudoistaan, ja voimatta käsittää että rohkeutta voi olla olemassa
ilman kirkunaa, he selittivät ratsuväen vaiteliaisuuden pelon
ilmaukseksi ja lähenivät askeleen kohden vankilaa, koko ihmistulva
jäljissään.
Mutta silloin kreivi de Tilly asettui yksin heidän tiellensä ja kysyi
miekka koholla rypistetyin kulmin:
-- Mutta hyvät herrat kansalliskaartilaiset, miksi ette pysy
paikallanne ja mitä te haluatte?
Kaartilaiset pudistelivat muskettejansa, puhjeten huutoihin:
-- Eläköön Oranialainen! Surma pettureille!
-- Eläköön Oranialainen, -- se olkoon menneeksi, sanoi de Tilly, --
vaikka minä puolestani tosin pidän enemmän iloisista kuin äreistä
ihmisistä. Surmaa pettureille saatte myöskin huutaa niin paljon kuin
haluatte, kun vain tyydytte pelkkään huutamiseen. Mutta jos aiotte
todenteolla ryhtyä heitä surmaamaan, niin olen minä täällä estääkseni
sen, ja minä olen sen estävä.
Ja kääntyen sotilaisiinsa hän huusi:
-- Tähdätkää, soturit!
Tillyn soturit tottelivat komentoa tyynellä täsmällisyydellä, joka
saattoi porvarikaartilaiset ja kansan ehdottomasti peräytymään
täydellisessä sekasorrossa.
Hymyillen lausui ratsu-upseeri sen nähdessään tuohon ylimielisen
ivalliseen tapaan, joka on soturille ominaista:
-- Hyvä, hyvä! Rauhoittukaa, porvarit! Sotamieheni eivät ammu ainoata
löyhää laukaustakaan, mutta te puolestanne ette myöskään tule astumaan
askeltakaan lähemmäksi vankilaa.
-- Tiedättekö, herra upseeri, että meillä on musketit? lausui perin
raivostuneena kaartilaisten johtaja.
-- Näen erittäin hyvin että teillä on musketit, lausui Tilly, -- olette
aivan tarpeeksi välkytelleet niitä silmieni edessä. Mutta huomatkaa
tekin, että meillä puolestamme on pistoolit, jotka kantavat
oivallisesti viidenkymmenen askeleen päähän, ja te olette vain
viidenkolmatta askeleen etäisyydessä meistä.
-- Surma pettureille! huusi kaarti raivoissaan.
-- Te toistatte aina vain samaa, nurisi upseeri, -- se käy
väsyttäväksi!
Ja hän asettui jälleen paikalleen joukkonsa eteen melun yhä kiihtyessä.
Ja kumminkaan ei tuo raivostunut kansa tiennyt, että sillä välin kuin
se vaani toisen uhrin verta, toinen ikäänkuin kohtaloaan kiiruhtaakseen
matkasi kohden Buitenhofia sadan askeleen päässä vihollisistaan ja
ratsuväestä.
Jan de Witt laskeutui palvelijan kanssa vaunuista ja astui levollisesti
linnanpihan poikki.
Hän oli esittänyt itsensä vanginvartijalle, joka kyllä hänet tunsikin,
lausuen hänelle:
-- Hyvää päivää, Gryphus! Tulen noutamaan veljeäni Kornelius de Wittiä,
viedäkseni hänet pois kaupungista, koska hänet, kuten tiedät, on
tuomittu maanpakoon.
Ja vanginvartija, karhu laatuaan, joka oli opetettu avaamaan ja
sulkemaan linnan portti, oli häntä tervehtinyt ja päästänyt hänet
rakennukseen ja sulkenut ovet hänen jälkeensä.
Ehdittyään kymmenen askelta eteenpäin oli Jan de Witt kohdannut kauniin
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotiaan friisiläispukuisen tytön.
Tyttösen tervehtiessä mitä siroimmin oli Jan laskenut kätensä hänen
leukansa alle ja sanonut:
-- Hyvää päivää, kaunis, herttainen Rosa! Kuinka veljeni voi?
-- Oi, herra Jan, oli tyttönen vastannut, -- niistä kärsimyksistä,
jotka hän on saanut kokea, ei ole enää vaaraa, nehän ovat nyt ohi,
mutta...
-- Mitä tarkoitat, kaunis tyttöseni?
-- Pelkään niitä kärsimyksiä, jotka hän vielä on saava kokea, herra
Jan.
-- Vai niin, sanoi de Witt, -- tarkoitat tuota kansaa?
-- Ettekö kuule, kuinka he meluavat?
-- Kyllä, he tuntuvat olevan kovasti kiihkoissaan. Mutta ehkä he
tyyntyvät meidät nähdessään, sillä emmehän ole koskaan tehneet heille
muuta kuin hyvää.
-- Valitettavasti ei siitä ole mitään apua, mumisi tyttö poistuen,
noudattaaksensa isänsä käskevää liikettä.
-- Ei kylläkään, lapseni, olet oikeassa!
Jatkaessaan matkaansa mumisi hän:
-- Omituista, -- tuollainen tyttönen, joka arvatenkaan ei edes osaa
lukea, eikä siis ole lukenut mitään, lausuu ilmi päätotuuden, minkä
maailmanhistoria meille opettaa!
Ja tyynenä kuin ennenkin, mutta surumielisempänä kuin tullessaan,
jatkoi entinen hallinnonjohtaja matkaansa veljensä huonetta kohden.