»Musta tulpaani» kuuluu niihin kertomuksiin, joissa Dumas Vanhempi
liikuskelee lempialallaan, -- alalla, jolla hän on saavuttanut
suurimman menestyksensä, -- se on historiallisiin tapahtumiin liittyvä
lemmentarina.
Dumas Vanhempi valitsee historian kertomustensa taustaksi ja pohjaksi,
kuten Balzac paikankuvaukset tai Bourget jonkun filosofisen,
yhteiskunnallisen tai siveysopillisen periaatteen.
Dumas oli kyllä perehtynyt historiaan, -- mitä tähän seikkaan nähden
sanottaneekin. Hän oli sitä lueksinut ja luki sitä lakkaamatta edelleen
tai antoi jonkun toisen lukea sitä puolestaan ja esittää luetun. Mutta
hän luki sitä omaan tapaansa. Ulkonaiset seikat painuivat perin tarkoin
hänen mieleensä, ikäänkuin hän olisi katsellut muhkean näytelmän
esittämistä.
Korkokuvien tapaisina kiintyivät historialliset henkilöt hänen
mieleensä kasvoinpiirteineen, liikkeineen, asentoineen ja varsinkin
pukuineen. Eloisina painuivat hänen muistiinsa yksityisseikat ja
tapahtumat niin ylhäisön kuin kansan elämästä: vastaanotot hovissa,
kuningasten maatapanoon ja levoltanousuun liittyvät juhlallisuudet,
kuningattaren ja hovineitosten huoneet, turnajaiset, kruunausjuhlat,
huomattavain henkilöiden kohtaamiset, kaksintaistelut, sotatappelut,
kulkueet, ryöstöretket ja kujeet, kapinat ja katutaistelut, vankilat,
tapot ja murhat, kauhun kuten ilon ja ilveilyn päivät.
Dumas'n teokset valaisevat historiaa lukijalle, jos lukija on siihen jo
ennestään perehtynyt. Mutta tästä ei seuraa että ne olisivat
arvottomia. Jos perin oppinut henkilö kuuntelisi nerokasta, eloisaa,
innostunutta historiallista esitelmää, hän ehkä virkahtaisi hymyillen:
»Tuo esitelmöitsijä miellyttää minua. Tosin olen perehtyneempi
historiaan kuin hän, mutta sittenkin hän pystyy minua opettamaan. Tämä
mies ei ole tavallisinta laatua.» Nämä sanat soveltuvat täsmälleen
Dumas Vanhempaan.
Tottahan on, ettei sokeaa luottamusta käy häneen nähden
suositteleminen, -- kuten ei yleensäkään. Mutta on tarkoin varottava
tämän seikan takia vähentämästä hänen merkitystään historian
_kuvittajana_, sillä epäilemättä on hän tässä suhteessa luettava
Ranskan etevinten kirjailijoiden joukkoon, -- ja tätä ansiota ei ole
arvioitava vähäiseksi.
Täten myöskin »Mustassa tulpaanissa» kautta koko kertomuksen
häämöttävät de Witt veljesten ylevät hahmot ja Wilhelm Vaiteliaan
salaperäinen olento, suoden kertomukselle vakavan, melkeinpä
juhlallisen sävyn.
Taitavasti, vilkkaasti, jopa pontevastikin luodaan eteemme kuva
Hollannin porvaristosta ja kansasta vihan eksyttämänä, -- mutta vihan,
joka johtuu isänmaanrakkaudesta ja siksi on anteeksiannettavissa.
Kirjailijan vapaan mielikuvituksen luomilla luonteilla on myöskin
ansionsa eikä niiltä puutu todenmukaisuuttakaan.
Ankara arvostelija varmaankin pitäisi vanginvartijaa hiukan
kaavamaisena, enkä tahdo osottaa liikaa vastustamishalua väittämällä
hänen olevan väärässä.
Toiseksi sanoisi mainittu arvostelija että kertomuksen esittämän nuoren
tytön kuva on hieman väritön. Myönnän senkin puolittain, mutta
puolittain vain. On näet olemassa seikka, joka tekee hänen olentonsa
mieltäkiinnittäväksi. Kirjailija näyttää olleen selvillä muutamasta
tosiasiasta, jonka romaaninkirjoittajat väliin unohtavat, -- nimittäin
siitä, ettei rakkaus sellaisenaan ilman muuta herätä mielenkiintoa,
vaan ainoastaan rakkaus, jonka olemassaoloa on pidettävä ansiona. Näin
on juuri Rosan rakkauden laita. Hänellä on syytä olla mustasukkainen,
sillä vaikka Kornelius häntä rakastaakin hellästi ja vilpittömästi,
niin rakastaa hän kenties vielä enemmän tulpaaniaan, verratonta mustaa
tulpaaniaan. Tässä on olemassa yllin kyllin mustasukkaisuuden aihetta,
ja Rosa voisi sanoa:
»Hesperiidein omenan sä hylkäät,
Sipuli sai lemmen syömmes' ylvään!»
Mutta hän ei sano näin, -- tai luopuu ainakin pian tämänkaltaisista
soimauksista. Hän on tosin mustasukkainen tulpaanille, mutta hän tyytyy
sietämään tuota Korneliuksen intohimoa, antautuupa vielä sen
palvelukseenkin vaalimalla tulpaania vaaroja uhmaten ja äidin
hellyydellä.
Tämän johdosta katson Rosaa varsin älykkääksi tytöksi ja arvostelen
hänen ansionsa erittäin suuriksi.
Hän osottaa terävää älyä oivaltaessaan että miehen mielessä aina asuu
rinnakkain kaksi kiihkeätä tunnetta: rakkaus vaimoa, morsianta,
lemmittyä kohtaan, mutta sen ohella jokin piintynyt päähänpisto, jota
naisen on pyrittävä käsittämään ja suosimaan, jos mielii säilyttää
miehen rakkauden. Tässä suhteessa on Rosa erinomaisen ovela ja
varovainen, haluaisinpa sanoa hänen osottavan mitä terävintä järkeäkin.
Mutta tuo kilpailijattaren suosiminen tuottaa hänelle kärsimystäkin, ja
juuri tästä syystä hänen rakkautensa on ansiokasta ja herättää
myötätuntoa. Rosan kuva ei siis suinkaan ole niin väritön ja
kaavamainen kuin ensi katseella voi tuntua. Rosa on itse asiassa
suurten rakkaussankarittarien vaatimaton sisar.
Mitä taas petturiin tulee -- ja selvää on, että sellainen järkyttäväin
kuvausten suosija kuin Dumas tarvitsee teokseensa petturin, -- on hän
nähdäkseni esitetty erinomaisen taitavasti ja luontevasti. Näen
mielessäni Dumas'n lukemassa seuraavaa La Bruyèren kuvausta:
»Kukkasviljelijällä on puutarha eräässä esikaupungissa. Hän kiiruhtaa
sinne päivänkoitteessa, hän palaa sieltä auringon laskiessa. Kuin
maahan juuttuneena näemme hänen viipyvän tulpaaniensa luona, tänä
hetkenä vaipuneena tarkastamaan 'Erakkoa'. Hän ihailee sitä silmät
avoauki, hän hykertelee käsiänsä, hän kumartuu lähemmäksi katsomaan,
hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin ihanaa. Sydän riemua tulvillaan
lähtee hän sen luota, silmäilläkseen myöskin 'Idän kaunotarta',
'Venusta', 'Kultavaippaa', 'Agataa'. Mutta pian on hän jälleen 'Erakon'
luona, ja sinne hän jää, sinne hän istahtaa, päivällisaterian unohtaen.
Kuinka ihana onkaan tuon kukkasen hohde, kuinka viehättävät sen värit,
kuinka komea sen kupu! Tuo henkevä mies, joka hurskaalla mielellä
palvelee ihannettaan, palaa kotiin väsyneenä, nälkäisenä, mutta perin
tyytyväisenä. Onhan hän saanut nähdä tulpaaneja!»
Ja tuollainen mies, voi Dumas mietiskellä, saattaisi kateuden
kiihdyttämänä, kannustamana, pystyä mihin epähienouteen, ilkityöhön,
rikokseen tahansa, tyydyttääkseen intohimonsa ja ollakseen ainoa
ihminen koko maailmassa, jolla on kunnia omistaa »Erakko». Hänestä voi
tulla suurenmoinen, mieltäkiinnittävä rikollinen, -- hänessä on kaikki
edellytykset olemassa!
Täten on voinut vähitellen kehkeytyä Boxtelin erinomaisen todenmukainen
ja eloisa kuva. Boxtel alkaa rikosten uran pienillä ilkiteoilla ja
joutuu sitten kammottaviin konnantöihin, osittain ahneuden ohjaamana --
mikä seikka ei tunnu juuri hyvin keksityltä --, osittain hurjan
kunnianhimon valloissa.
Tuo Boxtel on todellakin vallan erinomainen taideluoma!
Ja entä sitten tuo kunnon Kornelius, tuo historiallinen henkilö, jolla
ei ole aavistustakaan historiallisesta merkityksestään -- jommoisia
henkilöitä Dumas tosin on luonut muissakin teoksissaan! Hän on
tärkeän valtiollisen salaisuuden säilyttäjä sitä tietämättään ja
aavistamattaan, hän, joka ei ajattele muuta kuin tulpaanejaan. Hänellä
on huostassaan erinomaisen tärkeitä valtiollisia asiakirjoja, mutta hän
ei ole luonut niihin katsettakaan, sillä hän ei välitä muusia kuin
tulpaaneistaan. Hän on osallisena salaliitossa sitä aavistamattaan ja
tietämättään edes tarkoin mitä salaliitto oikein onkaan, sillä muu
kaikki on hänelle vierasta paitsi tulpaanit. Valtiolliset paperit ovat
olleet laatikossa yhdessä tulpaaninsipulien kanssa ja hän säilyttää
piilossa povellansa paperia, joka voisi hänet pelastaa, todistaen hänen
viattomuutensa, mutta hän tallettaa sitä vain siihen käärityn sipulin
suojana, -- tulpaanit ovat hänelle kaikki kaikessa.
Tuo mies, joka aavistamattaan, huomaamattaan on sekaantunut
historiallisiin tapahtumiin, joka ei tiedä eikä konsanaan ole
havaitseva historiallista merkitystään, -- tämä mies on itse asiassa
mieltäkiinnittävimpiä historiallisia henkilöitä mitä olla voi.
Täten on siis Dumas muovaellut La Bruyèren luomasta henkilöstä -- jos
hän todella on saanut aiheensa La Bruyèreltä -- kaksi varsin erilaista
olentoa: toisen hyvän, viattoman ja herttaisen, toisen halpamaisen,
pahansuovan, vaarallisen ja turmiota tuottavan, -- kuten taitava
kukkasviljelijä jakamalla tulpaaninsipulin kahtia voi kasvattaa siitä
kaksi erilaista kukkaa, joskaan ei niin tuiki erilaista kuin nuo kaksi
miestä. Mutta kirjailijan taidehan onkin kukkaisviljelijän taidetta
korkeampaa!
Raikkaampaa, viehkeämpää lukemista kuin »Musta tulpaani», tuo
historian kukkastarhojen tuote, ei voi olla olemassa, eikä liioin
hyödyllisempääkään.
_E. Faguet_.