Lukijat muistavat, että Palatsin kanslisti oli avannut Dixmerille
vankiluettelot ja pitänyt hänelle seuraa, jonka kanslistin rouvan
läsnäolo oli tehnyt hyvin miellyttäväksi.
Kuten hyvin saattaa ymmärtää, joutui tämä mies hirveän kauhun valtaan,
kun Dixmerin salaliitto oli tullut ilmi.
Kysymyksessä ei tosiaankaan ollut vähemmän kuin että hän näytti
valevirkaveljensä rikostoverilta ja joutuisi tuomituksi kuolemaan
Genevièven keralla.
Fouquier-Tinville oli kutsuttanut hänet eteensä.
Ymmärtää, kuinka paljon miesparka oli saanut ponnistella
näyttääkseen viattomuutensa yleiselle syyttäjälle; hän oli siinä
onnistunut Genevièven tunnustusten avulla, jotka todistivat hänen
tietämättömyytensä Dixmerin suunnitelmista. Hän oli onnistunut siinä
Dixmerin paon ansiosta; hän oli onnistunut siinä ennen kaikkea
Fouquier-Tinvillen halun vuoksi säilyttää oma hallintonsa puhtaana
kaikista tahroista.
"Kansalainen", oli kanslisti sanonut heittäytyen hänen jalkojensa
juureen, "anna minulle anteeksi, minua on petetty".
"Kansalainen", oli syyttäjä vastannut, "sellainen kansakunnan
virkamies, joka tällaisina aikoina antaa pettää itseään, ansaitsee
joutua giljotiinille".
"Mutta saattaahan olla pässinpää, kansalainen", jatkoi kanslisti, jolla
oli vastustamaton halu nimittää Fouquier-Tinvilleä ylhäisyydeksi.
"Pässinpää tai ei", vastasi ankara syyttäjä, "rakastuessaan tasavaltaa
ei kenenkään sovi tuudittautua uneen. Kapitolin hanhetkin olivat tyhmiä
ja kuitenkin ne heräsivät pelastamaan Rooman."
Kanslisti ei osannut vastata mitään sellaista todistelua vastaan; hän
päästi huokauksen ja odotti.
"Minä annan sinulle anteeksi", sanoi Fouquier. "Puolustanpa sinua
vielä, sillä en tahdo, että ketään minun alaisistani virkamiehistä edes
epäiltäisiin; mutta muista, että pienimmästäkin sanasta, joka saapuu
korviini, vähimmästäkin aiheesta muistuu uudelleen tämä juttu, ja sinä
olet mennyttä kalua."
Ei ole tarvis sanoa, miten innokkaasti ja huolellisesti tämä kanslisti
tutki sanomalehdet, kiirehtien aina sanomaan, mitä ne tiesivät, vieläpä
toisinaan, mitä ne eivät tienneet, vaikka siten olisi kymmenen miehen
pää pudonnut.
Hän haki etenkin Dixmeriä, kehoittaakseen tätä olemaan vaiti; mutta
Dixmer oli tietenkin muuttanut asuntoa, eikä hän voinut löytää tätä.
Geneviève vietiin syytettyjen penkille; mutta hän oli jo kuulustelussa
selittänyt, ettei hänellä eikä hänen miehellään ollut ainoatakaan
rikostoveria.
Miten kiitollisesti hän katselikaan naisraukkaa nähdessään hänen
kävelevän ohitseen mennäkseen oikeuteen!
Kuitenkin, juuri Genevièven mentyä ja hänen palattuaan hetkeksi
kansliaan ottaakseen sieltä kansalaisen Fouquier-Tinvillen vaatiman
asiakirjan, hän yhtäkkiä näki Dixmerin ilmestyvän ja astelevan häntä
kohti levollisin, hiljaisin askelin.
Tämä näky sai hänet ällistymään.
"Oh!" sanoi hän ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
"Etkö sinä tunne minua?" kysyi vastatullut.
"Tottahan toki. Sinä olet kansalainen Durand tai oikeammin kansalainen
Dixmer."
"Niin juuri."
"Mutta sinähän olet kuollut, kansalainen?"
"En vielä, kuten näet."
"Tarkoitan, että sinut vangitaan."
"Kukapa minut vangitsisi? Kukaan ei tunne minua."
"Mutta minä tunnen sinut, eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin sana,
niin joudut giljotiinille."
"Eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin kaksi sanaa, niin sinäkin joudut
giljotiinille minun kanssani."
"Sinähän puhut kamalia."
"Ei, puhun vain johdonmukaisesti."
"Mutta mistä on kysymys? No, puhu, pidä kiirettä, sillä mitä vähemmän
aikaa me juttelemme yhdessä, sitä vähemmän me joudumme molemmat
vaaraan."
"Kas näin! Vaimoni tuomitaan kuolemaan, eikö niin?"
"Sitä suuresti pelkään, vaimoparka!"
"No niin, minä haluan nähdä hänet viimeisen kerran sanoakseni hänelle
hyvästi."
"Missä niin?"
"Kuolleiden salissa."
"Uskallatko mennä sinne?"
"Miksi en?"
"Oh!" sanoi kanslisti kuten mies, jonka ihon tämä ajatuskin panee
kananlihalle.
"Siihen tarvitaan jokin keino?"
"Kun mennään Kuolleiden saliin? Niin, varmasti."
"Mikä sitten?"
"On hankittava lupalippu."
"Entä mistä nämä lupaliput saadaan?"
Kanslisti tuli kamalan kalpeaksi ja sopersi:
"Te kysytte, mistä nämä kortit saadaan?"
"Minä kysyn, mistä ne saadaan", vastasi Dixmer; "kysymys on mielestäni
selvä".
"Ne saadaan... täältä."
"Ah, tosiaankin; entä kuka ne tavallisesti allekirjoittaa?"
"Kanslisti."
"Mutta kanslistihan olet sinä."
"Epäilemättä, se olen minä."
"Kas, kuinka hyvin sattuikin!" sanoi Dixmer istuutuen; "sinä kirjoitat
minulle pääsylipun".
Kanslisti hypähti pystyyn.
"Sinä pyydät päätäni, kansalainen", sanoi hän.
"Enpä suinkaan. Minä pyydän lupalipun, siinä kaikki."
"Minä panetan sinut vankilaan, onneton!" sanoi kanslisti kooten koko
tarmonsa.
"Pane vain", sanoi Dixmer; "mutta samassa hetkessä minä ilmoitan sinut
rikostoverikseni, ja sen sijaan, että päästät minut menemään ihan yksin
tuohon kuuluisaan saliin, sinä seuraatkin minua sinne".
Kanslisti kalpeni.
"Voi sinua roistoa!" sanoi hän.
"Siinä ei ole mitään roistomaisuutta", virkkoi Dixmer; "minun on tarvis
puhua vaimoni kanssa, ja minä pyydän sinulta lupalippua päästäkseni
hänen luokseen".
"No, onko sinulle niin tarpeellista puhua hänelle?"
"Kaiketikin, koska panen pääni alttiiksi päästäkseni sinne."
Tämä peruste tuntui kanslistista pätevältä. Dixmer näki hänen
päätöksensä horjuvan.
"No rauhoitu", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää. Mitä perhanaa!
Sattuuhan joskus sellaisiakin tapauksia kuin tämä."
"Ne ovat harvinaisia. Niitä ei paljon satu. — No mutta, katsotaanpa,
järjestetään tämä toisella tavoin."
"Jos se on mahdollista, en pyydä mitään parempaa."
"Se on hyvin helppoa. Tule sisään kuolemaantuomittujen ovesta, sitä
varten et tarvitse lupalippua. Ja sitten kun olet puhunut vaimosi
kanssa, huudat minua, ja minä päästän sinut ulos."
"Eipä hullumpaa!" sanoi Dixmer. "Pahaksi onneksi kiertelee kaupungilla
kuitenkin eräs juttu."
"Mikä juttu?"
"Tarina eräästä kyttyräselkäparasta, joka erehtyi ovesta ja luullen
saapuvansa arkistoon astuikin puheena olevaan saliin. Kuitenkin, kun
hän oli tullut tuomittujen ovesta eikä isosta ovesta, kun hänellä ei
ollut korttia, minkä avulla näyttää toteen henkilöllisyytensä, ei häntä
enää päästetty ulos, kun hän kerran oli tullut sisään. Väitettiin,
että koska hän oli astunut sisään toisten tuomittujen ovesta, hän
oli tuomittu kuten toisetkin. Turhaan hän pani vastalauseensa,
vannoi, vetosi oikeuteen, kukaan ei uskonut häntä, kukaan ei tullut
hänen avukseen, kukaan ei päästänyt häntä ulos. Joten pyöveli hänen
vastalauseistaan, kirouksistaan, huudoistaan välittämättä ensin
leikkasi hänen tukkansa, sitten hänen kaulansa. Onko kasku tosi,
kansalainen kanslisti? Sinun täytyy tietää se paremmin kuin kukaan muu."
"Voi, kyllä se on tosi!" sanoi kanslisti ihan vapisten.
"No niin, sinä siis näet, että kun tuollaista on tapahtunut, minä
olisin hullu, jos menisin sellaiseen rosvojen pesään."
"Mutta kun minä kerran olen siellä, sanoinhan minä sinulle."
"Ja jos sinua huudetaan, jos olet kiinni muualla, jos sinä unohdat?"
Dixmer korosti säälimättömästi viimeistä lausettaan: "Entä jos sinä
unohdat, että minä olen siellä?"
"Mutta kun minä lupaan."
"Ei, sitäpaitsi se saattaisi sinut vaaraan: sinut nähtäisiin
puhuttelemassa minua; ja lopuksi se ei sovellu minulle. Pidän siis
enemmän lupalipusta."
"Mahdotonta."
"Siinä tapauksessa, rakas ystävä, minä kerron kaikki, ja me teemme
yhdessä matkan Révolution-aukiolle."
Huumaantuneena, sekaisin, puolikuolleena kirjoitti kanslisti lupalipun
_yhdelle kansalaiselle_.
Dixmer iski siihen kiinni ja lähti hätäisesti pois asettuakseen
oikeussalissa sille paikalle, jossa olemme hänet nähneet.
Loppu tiedetään.
Välttääkseen kaikkia syytöksiä osallisuudesta meni kanslisti tämän
jälkeen istumaan Fouquier-Tinvillen viereen jättäen kansliansa hoidon
ensimmäiselle apulaiselleen.
Kello kymmentä minuuttia yli kolmen tunkeutui Maurice korttinsa avulla
ovenvartijoiden ja santarmien ketjun lävitse ja pääsi vaikeuksitta
tuolle turmiota tuottavalle ovelle.
Sanoessamme turmiota tuottavalle liioittelemme, sillä ovia oli
kaksi. Iso ovi, josta menivät ja tulivat lupalipun saaneet, ja
tuomittujen ovi, josta tulivat ne, jotka lähtivät ulos vain mennäkseen
mestauslavalle.
Huone, johon Maurice oli astunut, oli jaettu kahteen osastoon.
Toisessa näistä osastoista istuivat kirjurit merkitsemässä saapuvien
nimiä; toisessa, jonka kalustona oli vain muutamia puupenkkejä,
säilytettiin sekä niitä, jotka juuri oli vangittu, että niitä, jotka
juuri oli tuomittu, mikä oli melkein sama asia.
Sali oli synkkä; sitä valaisi vain väliseinän ikkuna, joka avautui
kansliaan.
Valkoisiin puettu puolipyörtynyt nainen virui eräässä nurkassa nojaten
seinään.
Muuan mies seisoi hänen edessään, käsivarret ristissä rinnallaan,
pudistaen silloin tällöin päätänsä ja epäröiden puhua hänelle, pelosta,
että hän tulisi jälleen tajuihinsa, hän kun näytti pyörtyneen.
Näiden kahden henkilön ympärillä liikuskeli sekaisin muita
kuolemaantuomittuja, jotka nyyhkyttivät tai lauloivat isänmaallisia
lauluja.
Toiset kävelivät pitkin askelin ikäänkuin paetakseen sitä ajatusta,
joka kalvoi heitä.
Tämä oli tosiaankin kuoleman eteinen, ja kalustus teki sen tämän nimen
arvoiseksi.
Näkyi oljilla täytettyjä ruumiskirstuja puoleksi avonaisina ikäänkuin
kutsumassa eläviä luokseen: ne olivat leposijoja, väliaikaisia hautoja.
Suuri kaappi seisoi vastapäätä lasiovea seinän vieressä.
Muuan vanki avasi sen uteliaisuudesta ja peräytyi kauhusta.
Tämä kaappi sisälsi edellisenä päivänä mestattujen veriset vaatteet,
ja pitkiä hiuspalmikoita riippui siellä täällä: niistä pyöveli sai
juomarahoja myymällä ne sukulaisille, koska viranomaiset eivät
velvoittaneet häntä polttamaan noita rakkaita pyhäinjäännöksiä.
Läähättäen, suunniltaan ollen oli Maurice tuskin avannut oven, kun hän
jo oli nähnyt koko kuvaelman yhdellä silmäyksellä.
Hän astui kolme askelta huoneessa ja lankesi Genevièven jalkojen
juureen.
Naisparka päästi kirkaisun, jonka Maurice tukahdutti huulillaan.
Lorin puristi itkien ystävänsä syliinsä; nämä olivat hänen ensimmäiset
kyynelensä.
Kumma seikka! Kaikki nämä koolla olevat onnettomat, joiden tuli kuolla
yhdessä, tuskin edes katselivat sitä liikuttavaa näytelmää, jonka nämä
onnettomat, heidän vertaisensa, heille esittivät.
Jokaisella oli liiaksi mielenliikutuksen aihetta, ottaakseen osaa
toisten mielenliikutukseen.
Nuo kolme ystävystä jäivät hetkeksi sanattomaan, kiihkeään ja melkein
riemuisaan syleilyyn.
Lorin irtautui ensimmäisenä tuosta tuskallisesta ryhmästä.
"Sinut on siis myöskin tuomittu kuolemaan?" sanoi hän Mauricelle.
"Niin on", vastasi tämä.
"Oi, mikä onni!" kuiskasi Geneviève.
Sellaisten ihmisten iloa, joilla on vain tunti elettävää, ei saata
kestää niinkään kauvan kuin heidän elämäänsä.
Silmäiltyään Genevièveä sen kiihkeän ja syvän rakkauden katseella,
joka asui hänen sydämessään, kiitettyään häntä tuosta hänen juuri
lausumastaan sekä itsekkäästä että hellästä sanasta, Maurice kääntyi
Lorinin puoleen.
"Jutelkaamme nyt", sanoi hän sulkien Genevièven molemmat kädet omaansa.
"Niin, jutelkaamme", vastasi Lorin; "se on vallan oikein, kunhan vain
olisi aikaa! Mitä sinulla on minulle sanottavaa? Katsotaanpa!"
"Sinut on vangittu minun vuokseni, tuomittu kuolemaan hänen takiaan,
etkä sinä ole rikkonut ensinkään lakia; kun Geneviève ja minä maksamme
velkamme, ei käy päinsä, että sinut pannaan maksamaan samalla kertaa
kuin meidät."
"Minä en ymmärrä."
"Lorin, sinä olet vapaa!"
"Vapaa, minäkö? Sinä olet hullu!" sanoi Lorin.
"En, minä en ole hullu; toistan sinulle, että olet vapaa; kas,
tässä on lupalippu. Sinulta kysytään, kuka olet; sinä palvelet
Carmesin kansliassa; olet tullut puhuttelemaan Palatsin kansalaista
kanslistia; olet uteliaisuudesta pyytänyt häneltä lupalipun näädäksesi
kuolemaantuomittuja; olet nähnyt heidät, olet saanut kylliksesi ja
menet tiehesi."
"Tämähän on pilaa, eikö niin?"
"Eipä suinkaan, rakas ystävä, tässä on lippu, käytä tilaisuutta
hyväksesi. Sinä et ole rakastunut, sinä; sinun ei ole tarvis kuolla
voidaksesi viettää muutaman minuutin lisää sydämesi rakastetun kanssa,
eikä menettää sekuntiakaan ikuisuudestasi."
"No niin, Maurice", sanoi Lorin, "jos täältä voi päästä pois, mitä en
koskaan olisi uskonut, vannon sen, miksi sinä et sitten ensinnä pelasta
madamea? Sinun suhteesi me kyllä sitten keksimme keinon."
"Mahdotonta", sanoi Maurice, jonka sydäntä kauheasti kouristi, "kas,
sinähän näet, lippuun on merkitty kansalainen eikä kansatar; eikä
Geneviève sitäpaitsi tahtoisi lähteä ulos jättäen minut tänne, elää
tietäessään minun kuolevan".
"No niin, ellei hän tahdo sitä, miksi minä sitä tahtoisin? Luuletko
sinä siis, että minulla on vähemmän rohkeutta kuin naisella?"
"En, hyvä ystävä, minä tiedän päinvastoin, että sinä olet miehistä
urhein; mutta mikään asia maailmassa ei voisi puolustaa sinun
itsepäisyyttäsi tällaisessa tapauksessa. No, Lorin, käytä hetkeä
hyväksesi, ja suo meille tuo suuri ilo, että tiedämme sinut vapaaksi ja
onnelliseksi."
"Onnelliseksi!" huudahti Lorin, "lasketko sinä pilaa? Onnellinen ilman
teitä?... Voi, mitä perhanaa sinä luulet minun tekevän tässä maailmassa
ilman teitä, Pariisissa, kun en voi elää tapojen! mukaan? Kun en
enää näe teitä, kun en enää ikävystytä teitä loppusoinnuillani? Voi,
jumaliste, en!"
"Lorin, ystäväni..."
"Juuri niin, juuri sen vuoksi, että olen ystäväsi, minä pysyn
päätöksessäni: jos olisin vankina kuten nyt olen ja toivoisin löytäväni
teidät molemmat, niin kaataisin kumoon muurit; mutta karatakseni täältä
yksinäni käyskennelläkseni katuja pitkin pää kumarassa ja jonkinlaisen
katumuksen huutaessa korviini: 'Maurice! Geneviève!' mennäkseni
tiettyihin kortteleihin ja muutamien talojen ohi, joissa olen nähnyt
teidät ja joissa tämän jälkeen näkisin vain teidän haamunne; täten
lopulta joutuakseni vihaamaan tätä rakasta Pariisia, jota niin paljon
olen rakastanut, ah, en, kautta kunniani, ja minun mielestäni on tehty
oikein julistamalla pannaan kuninkaat, vaikkapa ei edes muun kuin
kuningas Dagobertin vuoksi."
"Entä mitä yhteyttä on kuningas Dagobertilla tämän tilanteen kanssa?"
"Mitä yhteyttäkö? Eikö tämä kauhea tyranni sanonut suurelle
Eligiukselle: Ei ole niin hyvää seuraa, ettei sitä pidä jättää. No
niin, minä olen tasavaltalainen ja sanon: mikään ei saata meitä
jättämään tätä hyvää seuraa, ei edes giljotiini; täällä minun on hyvä
olla, ja tänne minä jään!"
"Ystäväparka, ystäväparka!" sanoi Maurice.
Geneviève ei sanonut mitään, mutta katseli häntä kyynelsilmin.
"Sinä kaipaat elämää, sinä!" sanoi Lorin.
"Niin, hänen vuoksensa."
"Minä taas en kaipaa sitä minkään vuoksi; enpä edes Järki-jumalattaren
vuoksi, joka — olen unohtanut ilmoittaa sinulle tämän seikan — on
menetellyt viime aikana erittäin väärin minua kohtaan eikä ole edes
viitsinyt lohduttautua toisen, muinaisen Arthémiksen tapaan; minä
poistun siis erittäin rauhallisena ja hyvin leikkisänä; minä huvitan
kaikkia noita heittiöitä, jotka juoksentelevat pyövelinrattaiden
perässä, minä lausun kauniin nelisäkeisen runon herra Sansonille ja
hyvästit seuralle... toisin sanoen... maltahan!"
Lorin keskeytti puheensa.
"Ah niin kyllä, niin kyllä", sanoi hän, "niin kyllä, minä tahdon lähteä
ulos; tiedän hyvin, etten rakastanut ketään; mutta unohdin vihanneeni
erästä; mitä on kellosi, Maurice, kellosi?"
"Puoli neljä."
"Minulla on aikaa, helkkarissa, minulla on aikaa!"
"Varmasti", huudahti Maurice; "tänään on vielä yhdeksän syytettyä,
se ei pääty ennen kello viittä; meillä on siis melkein kaksi tuntia
käytettävänä".
"Enempää en tarvitsekaan; anna minulle lippusi ja lainaa minulle
kaksikymmentä souta."
"Oi, hyvä Jumala! Mitä te aiotte tehdä?" kuiskasi Geneviève.
Maurice puristi hänen kättänsä; hänelle oli tärkeätä, että Lorin lähti.
"Minulla on ajatus", sanoi Lorin.
Maurice veti kukkaronsa taskustaan ja pani sen ystävänsä kouraan.
"Nyt pääsylippusi, Jumalan rakkauden kautta! Aioin sanoa Ikuisen
Olennon rakkauden kautta."
Maurice antoi hänelle pääsylipun.
Lorin suuteli Genevièven kättä, ja käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun
kansliaan tuotiin joukko kuolemaantuomittuja, hän harppasi puupenkkien
yli ja ilmestyi suurelle ovelle.
"Hoi!" sanoi muuan santarmi, "tuossa näyttää menevän karkulainen".
Lorin ojentautui ja esitti pääsylippunsa.
"Kas tässä", sanoi hän, "kansalainen santarmi, opi paremmin tuntemaan
ihmiset".
Santarmi tunsi kanslistin allekirjoituksen; mutta hän kuului niihin
toimihenkilöihin, joilta tavallisesti puuttuu luottamus asioihin,
ja kanslistin juuri tällä hetkellä tullessa oikeussalista väristen
yhä vieläkin sen vuoksi, että niin varomattomasti oli antanut
nimikirjoituksensa, sanoi santarmi:
"Kansalainen kanslisti, tässä on paperi, jonka avulla eräs otus aikoo
päästä pois Kuolleiden salista; kelpaako tämä paperi?"
Kanslisti kalpeni kauhusta, ja varmana siitä, että jos katsoisi, näkisi
Dixmerin kamalat kasvot, hän kiirehti vastaamaan repäisten kortin
käteensä:
"Kyllä, kyllä, se on minun allekirjoitukseni."
"Siinä tapauksessa", sanoi Lorin, "jos se kerran on sinun
allekirjoituksesi, anna se minulle takaisin".
"Eipä suinkaan", sanoi kanslisti repien sen tuhanneksi kappaleeksi,
"enpä suinkaan, tällaisia pääsylippuja voidaan käyttää vain kerran".
Lorin seisoi hetken neuvottomana.
"Ai, sitä pahempi", sanoi hän; "mutta minun on ennen kaikkea tapettava
hänet". Ja hän syöksyi ulos kansliasta.
Kuten helposti saattaa ymmärtää, Maurice oli seurannut Lorinia
jännittyneenä, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.
"Hän on pelastunut", sanoi hän Genevièvelle niin innostuneena, että
se muistutti iloa; "hänen pääsylippunsa on revitty kappaleiksi, hän
ei pääse enää sisälle: sitäpaitsi, vaikka hän pääsisikin sisään, on
vallankumousoikeuden istunto pian lopussa: hän saapuu kello viisi, ja
me olemme silloin kuolleet!"
Geneviève huokasi ja värisi.
"Oi, purista minut syliisi", sanoi hän, "ja älkäämme enää jättäkö
toisiamme... Miksi ei ole mahdollista, hyvä Jumala, että sama isku
iskee meihin molempiin, jotta vetäisimme molemmat yhdessä viimeisen
henkäyksemme!"
Sitten he vetäytyivät hämärän salin perälle. Geneviève istuutui ihan
Mauricen viereen ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa;
täten he toisiinsa kietoutuneina, yhdessä hengittäen, sammuttaen
mielestään etukäteen äänet ja ajatukset, huumaantuivat rakkauden avulla
välinpitämättömiksi lähestyvästä kuolemasta.
Kului puoli tuntia.