Tähän aikaan oli aina vakava asia kysymyksessä, jos tunsi olkapäätänsä
kosketettavan.
Dixmer kääntyi ja tunsi Mauricen.
"Kas, päivää, kansalainen tasavaltalainen", sanoi Dixmer näyttämättä
muuta liikutuksen oiretta, kuin että hänen äänensä melkein
huomaamattomasti värähteli, vaikka hän sen heti tukahdutti.
"Päivää, kansalainen pelkuri", vastasi Maurice; "tehän odotitte minua,
eikö niin?"
"Se on, etten minä odottanut teitä enää, päinvastoin", sanoi Dixmer.
"Miksi niin?"
"Koska odotin teitä aikaisemmin."
"Minä saavun vieläkin liian aikaisin sinun mielestäsi, murhaaja!"
lisäsi Maurice hirveällä äänellä tai oikeammin kuiskeella, sillä siinä
oli hänen sydämeensä kertyneen myrskyn jyrinää hänen katseensa iskiessä
salamoita.
"Tehän purskutatte tulta silmistänne, kansalainen", sanoi Dixmer. "Pian
meidät tunnetaan ja ruvetaan seuraamaan meitä."
"Niin, sinä pelkäät joutuvasi vangituksi, eikö niin? Pelkäät tulevasi
samalle mestauslavalle, jonne lähetät toiset? Vangittakoon meidät,
sitä parempi, sillä minusta tuntuu, että vielä puuttuu yksi rikollinen
kansallisen oikeuden käsistä."
"Kuten puuttuu yksi nimi kunnian miesten luettelosta, eikö niin, teidän
nimenne hävittyä siitä."
"Hyvä on! Puhumme tuosta uudelleen toivoakseni; mutta sillä välin
sanon, että olette kostanut, ja kostanut kurjasti, naiselle! Kun kerran
odotitte minua jossakin, miksi ette odottanut minua asunnossani sinä
päivänä, jolloin varastitte minulta Genevièven?"
"Luulin teitä ensimmäiseksi varkaaksi."
"Ei mitään sukkeluuksia, hyvä herra, minä en milloinkaan ole tuntenut
teitä; ei mitään sanoja, minä tunnen teidät paremmin tekojenne kuin
sanojenne kautta, kuten se päivä todistaa, jolloin tahdoitte tappaa
minut: sinä päivänä puhui teidän luonteenne."
"Ja minä olen useammin kuin yhden kerran katunut, etten kuullut sen
ääntä", vastasi Dixmer rauhallisesti.
"No niin", sanoi Maurice lyöden sapeliaan, "minä tarjoan teille
tilaisuuden korvaukseen".
"Huomenna, jos niin suvaitsette, ei tänään."
"Miksi huomenna?"
"Tai tänä iltana."
"Miksi ei heti?"
"Koska minulla on tehtävää kello viiteen saakka."
"Taaskin jokin iljettävä suunnitelma", sanoi Maurice.
"Taaskin jokin väijytys."
"Kas niin, herra Maurice", sanoi Dixmer, "te olette tosiaankin hyvin
vähän kiitollinen. Kuinka? Kuuden kuukauden aikana minä olen antanut
teidän kehrätä täydellistä rakkautta vaimoni kanssa; kuuden kuukauden
aikana olen sietänyt teidän kohtauksianne, sallinut teidän hymyillä
toisillenne. Ei milloinkaan ole mies, myöntäkää se, ollut sen vähemmän
tiikeri kuin minä."
"Toisin sanoen sinä luulit minun voivan olla sinulle hyödyllisen ja
ajattelit säästäväsi minua."
"Epäilemättä!" vastasi levollisesti Dixmer, joka hillitsi itseänsä
sitä enemmän, mitä enemmän Maurice kiihtyi. "Epäilemättä, sillä välin
kun te petitte tasavaltanne ja myitte sen minulle vaimoni katseesta;
sillä välin kun te menetitte kunnianne, te petoksenne kautta, hän
aviorikoksensa kautta, olin minä viisas ja sankari. Minä odotin ja
juhlin voittoani."
"Inhottavaa!" sanoi Maurice.
"Niin, eikö niin? Annatte käytöksellenne oikean arvon, hyvä herra. Se
oli kauhea! Se oli katala!"
"Erehdytte, hyvä herra; minä nimitän sen miehen käytöstä kamalaksi ja
katalaksi, jonka huostaan oli uskottu naisen kunnia, joka oli vannonut
säilyttävänsä tämän kunnian puhtaana ja koskemattomana ja joka, sen
sijaan että olisi pitänyt valansa, on tehnyt hänen kauneudestaan
häpeällisen syötin, jolla hän on pyydystänyt heikon sydämen. Teidän
pyhä velvollisuutenne oli ennen kaikkea suojella tätä naista, hyvä
herra, mutta sen sijaan että olisitte suojellut häntä, te myitte hänet."
"Mitä minun oli tehtävä, hyvä herra", vastasi Dixmer, "sen aion teille
sanoa; minun oli pelastettava ystävä, joka yhdessä minun kanssani tuki
pyhää asiaa. Samaten kuin uhrasin omaisuuteni tälle asialle, uhrasin
myöskin kunniani. Mitä minuun tulee, olen täysin unohtanut itseni,
väistynyt täydellisesti. Ajattelin itseäni vain viime tingassa. Nyt ei
minulla enää ole ystävää: hän kuoli tikarinpistoon; nyt ei enää ole
kuningatarta: kuningattareni on kuollut mestauslavalla; nyt, no niin,
nyt minä ajattelen kostaa."
"Sanokaa murhata."
"Aviorikoksen tehnyttä naista ei murhata iskemällä häneen, vaan häntä
rangaistaan."
"Tämän aviorikoksen te olette aiheuttanut, siis se oli laillinen."
"Niinkö luulette?" sanoi Dixmer synkästi hymyillen. "Kysykää hänen
katumukseltaan, luuleeko hän toimineensa laillisesti."
"Se, joka rankaisee, iskee päivänvalossa; sinä, sinä et rankaise, sillä
heittäessäsi hänen päänsä giljotiinille, sinä itse piiloudut."
"Minäkö pakenisin, minäkö piiloutuisin, ja milloin olet nähnyt
sellaista, pölkkypää?" kysyi Dixmer. "Onko se piiloutumista, jos olen
läsnä häntä tuomittaessa kuolemaan? Onko se pakenemista, että menen
aina Kuolleiden saliin asti heittämään hänelle viimeiset hyvästit?"
"Sinä siis menet katsomaan häntä?" huudahti Maurice, "sinä menet
sanomaan hänelle hyvästi?"
"Tietysti", sanoi Dixmer kohauttaen hartioitaan. "Sinä et ilmeisesti
ole mikään koston erikoistuntija, kansalainen Maurice. Minun sijassani
sinä siis olisit tyytynyt siihen, että tapahtumat vaikuttavat omalla
voimallaan, että asianhaarat tuovat mukanaan oman seuraamuksensa;
siten olisi esimerkiksi avionrikkojanainen, joka on ansainnut
kuoleman, irti minusta, tai oikeammin hän ei olisi velkaa minulle
siitä hetkestä alkaen, jolloin rankaisen häntä kuolemalla. Ei,
kansalainen Maurice, olen keksinyt paremman tavan kuin tämän: olen
keksinyt keinon, jolla kostan hänelle kaiken sen pahan, jonka hän
on minulle tehnyt. Hän rakastaa sinua, hän tulee kuolemaan sinusta
kaukana; hän inhoo minua, hän näkee minut jälleen. Katsohan", sanoi
hän vetäen taskustaan salkun, "näetkö tämän salkun? Sen sisällä on
Palatsin kanslistin allekirjoittama kortti. Sen avulla voin päästä
kuolemaantuomittujen luo; no niin, minä tunkeudun Genevièven viereen ja
nimitän häntä avionrikkojaksi; näen pyövelin leikkaavan hänen tukkansa,
ja sillä välin hän saa kuulla minun ääneni toistavan: 'Avionrikkoja!'
Minä seuraan häntä mestauskärryille saakka, ja hänen asettaessaan
jalkansa mestauslavalle on viimeinen sana, jonka hän kuulee, sana
_avionrikkoja_."
"Pidä varasi. Hänellä ei tule olemaan voimaa kärsiä noin monta
raukkamaista tekoa, hän ilmiantaa sinut."
"Ei!" sanoi Dixmer, "hän vihaa minua liiaksi tehdäkseen sitä. Jos hänen
olisi täytynyt ilmiantaa minut, olisi hän tehnyt sen silloin, kun
ystäväsi kuiskaamalla kehoitti häntä siihen; koska hän ei ilmiantanut
minua pelastaakseen henkensä, ei hän ilmianna minua kuollakseen minun
kanssani: sillä hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä
viivytän mestausta yhden päivän; hän tietää hyvin, että jos hän
ilmiantaa minut, minä menen hänen kanssaan en ainoastaan Palatsin
portaiden juurelle, vaan aina mestauslavalle saakka; sillä hän tietää
hyvin, että minä sen sijaan että jättäisin hänet rattaiden astuimen
juurella, nousisin hänen kanssansa rattaisiin; hän tietää hyvin, että
minä koko matkan toistaisin tätä kauheata sanaa: _avionrikkoja_; että
minä mestauslavallakin yhä toistaisin sitä ja että sillä hetkellä,
jolloin hän vaipuu ikuisuuteen, vaipuisi syytös hänen kerallaan."
Dixmer oli hirvittävä suuttumuksessaan ja vihassaan; hänen kätensä oli
tarttunut Mauricen käteen; hän ravisti sitä sellaisella voimalla, jota
Maurice ei olisi odottanut. Hänessä tapahtui päinvastainen vaikutus:
sitä mukaa kuin Dixmer kiihtyi, rauhoittui Maurice.
"Kuule", sanoi nuori mies, "tästä kostosta puuttuu eräs seikka".
"Mikä?"
"Että sinä voit hänelle sanoa: Lähtiessäni vallankumousoikeudesta
tapasin rakastajasi ja tapoin hänet."
"Päinvastoin, minusta on hauskempi sanoa, että sinä elät ja kärsit koko
loppuikäsi hänen kuolemansa näystä."
"Kuitenkin sinä tapat minut", sanoi Maurice, "taikka", lisäsi hän
katseltuaan ympärillensä ja nähtyään olevansa melkein tilanteen herra,
"minä tapan sinut".
Ja kalpeana kiihtymyksestä, suuttumuksen yllyttämänä, tuntien voimansa
kaksinkertaistuneen pakotettuaan itsensä kuuntelemaan Dixmerin kauheita
suunnitelmia loppuun asti, hän tarttui hänen kurkkuunsa, veti hänet
rintaansa vasten ja asteli takaperin portaita kohti, jotka johtivat
joen äyräälle.
Tämän käden kosketuksesta tunsi Dixmerkin vuorostaan vihan nousevan
itsessään kuten laavan.
"Hyvä on", sanoi hän, "sinun ei tarvitse viedä minua väkisin, minä
tulen".
"Tule siis, sinullahan on ase."
"Tulen perässäsi."
"Ei, kulje edellä, mutta minä ilmoitan jo etukäteen, että jos teet
pienimmänkin merkin, pienimmänkin eleen, minä halkaisen pääsi
sapeliniskulla."
"Oh, sinä tiedät hyvin, etten minä pelkää", sanoi Dixmer vääntäen
kasvonsa hymyyn, jonka hänen huultensa kalpeus teki niin
kauhistuttavaksi.
"Minun sapeliani et kylläkään", kuiskasi Maurice, "mutta sinä pelkäät,
ettet saakaan kostaa. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "voit nyt, kun olemme
vastatusten, sanoa hänelle hyvästi".
He olivat saapuneet virran rannalle, ja vaikka katse saattoikin seurata
heitä sinne, missä he olivat, ei kukaan olisi ehtinyt paikalle ajoissa
estääkseen kaksintaistelua tapahtumasta.
Sitäpaitsi jäyti samanlainen viha kumpaistakin.
Näin puhuessaan he olivat laskeutuneet niitä pieniä portaita, jotka
johtavat Palatsin aukiolta, ja saapuneet melkein tyhjälle rantakadulle;
sillä, koska istunnot yhä jatkuivat, kello kun oli vasta kaksi,
tungeskeli väkijoukko vielä oikeussalissa, käytävissä ja pihoissa, ja
Dixmer näytti yhtä paljon janoavan Mauricen verta kuin Maurice hänen
vertansa.
He tunkeutuivat sitten yhteen niistä holvikäytävistä, jotka johtavat
Conciergerien vankikopeista jokeen; nykyään ne ovat roskaväen
saastaisia tyyssijoja, joita pitkin muinoin useammin kuin kerran
kärrättiin ruumiita kauas vankiluolista.
Maurice asettui virran ja Dixmerin välille.
"Minä luulen varmasti tappavani sinut, Maurice", sanoi Dixmer; "sinä
vapiset liikaa".
"Ja minä, Dixmer", sanoi Maurice ottaen sapelin käteensä ja sulkien
häneltä huolellisesti paluutien, "minä luulen päinvastoin tappavani
sinut ja tehtyäni sen ottavani salkustasi Palatsin kanslistin antaman
pääsylipun. Ah, sinun on parasta kyllä napittaa pukusi, olkoon
menneeksi; minun sapelini kyllä avaa sen, siitä minä menen takuuseen,
vaikka se olisikin vaskea, kuten muinaiset haarniskat."
"Otatko sinä sen paperin?" ulvoi Dixmer.
"Otan", sanoi Maurice, "minä käytän sitä paperia; minähän menen
sen avulla Genevièven viereen; minähän istuudun hänen rinnalleen
teloitusrattaisiin: minäpä kuiskaankin hänen korvaansa niin kauvan
kun hän elää: _Minä rakastan sinua_; ja kun hänen päänsä putoo: _Minä
rakastin sinua_."
Dixmer teki vasemmalla kädellään eleen ottaakseen paperin oikealla
kädellään ja heittääkseen sen salkkuineen jokeen. Mutta nopeana kuin
salama, leikkaavana kuin kirves iski Mauricen sapeli tähän käteen ja
erotti sen melkein kokonaan ranteesta.
Haavoittunut päästi parahduksen ravistaen silvottua kättänsä ja asettui
asentoon.
Silloin alkoi tämän yksinäisen, pimeän holvin alla hirvittävä taistelu;
molemmat miehet, jotka olivat niin ahtaassa paikassa, etteivät iskut
saattaneet osua paljonkaan syrjään ruumiista, liukastelivat kosteilla
paasilla ja pysyttelivät vaivoin holvin seinävierillä; hyökkäykset
kävivät yhä tiheämmiksi, mitä enemmän tappelevien kärsimättömyys kasvoi.
Dixmer tunsi verensä virtaavan ja ymmärsi voimiensa kuluvan verensä
mukana; hän ahdisti Mauricea niin raivokkaasti, että tämä pakosta
peräytyi askelen. Väistyessään hänen vasen jalkansa luiskahti, ja hänen
vihollisensa sapelinkärki raapaisi hänen rintaansa. Mutta nopeana
kuin ajatus hän polvistuneena nosti miekan vasemmalla kädellänsä ja
ojensi kärjen Dixmeriä kohti, joka vihansa kiivaudessa ja hyökätessään
viettävällä maaperällä lankesi siihen ja lävisti itsensä.
Kuului hirveä kirous; sitten vyöryivät molemmat ruumiit holvikäytävän
ulkopuolelle.
Yksi vain nousi pystyyn, Maurice, veren peitossa, mutta vihollisensa
veren.
Hän veti sapelinsa ulos ruumiista, ja vetäessään hän tuntui miekallaan
imevän viimeisenkin elämänjäännöksen, joka hermoväristyksenä vielä eli
Dixmerin jäsenissä.
Varmistuttuaan siitä, että tämä oli kuollut, hän kumartui, avasi
kuolleen puvun, otti salkun ja poistui nopeasti.
Tarkastaessaan itseänsä hän huomasi, ettei voisi astua neljää
askeltakaan tulematta vangituksi: hän oli veren peitossa.
Hän astui virran reunalle, kumartui jokeen päin ja pesi kätensä ja
pukunsa.
Sitten hän kiireisesti nousi taas portaita ylös luoden holviin
viimeisen katseen.
Punainen ja höyryävä juova lähti sieltä ja virtasi jokeen päin.
Päästyään Palatsin lähelle hän avasi salkun ja löysi sieltä
pääsykortin, jonka oli allekirjoittanut Palatsin kanslisti.
"Kiitos, vanhurskas Jumala!" mutisi hän itsekseen. Ja hän nousi
nopeasti portaita, jotka johtivat Kuolleiden saliin.
Kello löi kolme.