Jos lukijamme tahtovat seurata meitä toistamiseen
vallankumousoikeuteen, löydämme Mauricen samalta paikalta, jossa
olemme jo nähneet hänet. Kuitenkin näemme hänen olevan kalpeamman ja
kiihdyksissään.
Sen synkän teatterin näytännön alkaessa, jonne tapahtumat johdattavat
meidät paljon enemmän kuin erityinen mieltymyksemme siihen, ovat
tuomarit neuvottelemassa, sillä erästä juttua on juuri käsitelty: kaksi
syytettyä, jotka tuon ajan röyhkeän tavan mukaan ovat pitäen tuomareita
pilkkanaan pukeutuneet valmiiksi mennäkseen mestauslavalle, keskustelee
puolustajiensa kanssa, joiden epämääräiset sanat muistuttavat lääkärin
sanoja hänen hoitaessaan toivotonta potilasta.
Parvekerahvas oli tuona päivänä hurjalla tuulella, sellaisella, joka
kannustaa tuomarien ankaruutta: kutojattarien ja etukaupunkilaisten
välittömän silmälläpidon alaisina käyttäytyvät valamiehet paremmin,
samaten kuin näyttelijä saa kahta vertaa paremman vauhdin huonotuulisen
yleisön edessä.
Nämä samat taipumattomiksi muuttuneet tuomarit ovatkin kello kymmenen
jälkeen aamulla tehneet viidestä syytetystä viisi kuolemaantuomittua.
Syytettyjen penkillä istuvat kaksi miestä odottivat siis myönteistä tai
kielteistä vastausta, joka tulisi joko antamaan heille takaisin elämän
tai heittämään heidät kuolemaan.
Katsojayleisö, jonka sen mielinäytelmäksi käynyt jokapäiväinen
murhenäytelmä oli tehnyt raa'aksi, valmisti heitä huudahduksillaan tätä
pelottavaa hetkeä varten.
"Kas, kas, kas, katsokaa toki tuota suurta!" sanoi muuan sukankutoja,
jolla, kun ei ollut päähinettä, oli tukkalaitteessaan kädenkokoinen
kolmivärinen kokardi; "kas, kuinka kalpea hän on. Voisipa sanoa, että
hän jo on kuollut."
Tuomittu katseli halveksivasti hymyillen naista, joka oli käynyt hänen
kimppuunsa.
"Mitä sinä sanotkaan?" sanoi naapuritar. "Hänhän nauraa!"
"Niin, väkinäisesti."
Eräs esikaupunkilainen katsoi kelloaan.
"Paljonko kello on?" kysyi hänen toverinsa häneltä.
"Kymmentä vailla yksi; sitähän on kestänyt jo kolme neljännestä."
"Juuri kuten Domfrontissa, onnettomuuden kaupungissa; kun joku saapui
sinne kello kaksitoista, joutui hirtetyksi kello yksi."
"Entä tuo pieni, tuo pieni!" huusi toinen katselija. "Miten ruma hän
onkaan, kun hän aivastaa säkissä."
"Pyh! se tapahtuu liian nopeasti, sinulla ei ole aikaa huomata sitä."
"Älähän, hänen päänsä voi vaatia herra Sansonilta, meillä on oikeus
nähdä se."
"Katsohan, kuinka kaunis tyranninsininen puku hänellä on; onhan
köyhille hiukan mieluista, että hyvinpuetut miehet tehdään vähän
lyhyemmiksi."
Kuten pyöveli oli sanonut kuningattarelle, perivät köyhät tosiaankin
jokaisen uhrin vaatteet, jotka vietiin Salpetrièreen heti mestauksen
jälkeen jaettaviksi puutteenalaisille. Sinne oli viety myöskin
teloitetun kuningattaren puvut.
Maurice kuuli näiden puheiden sorinan välittämättä niistä; jokaisen
mieltä painoi jokin voimakas ajatus, joka teki hänet yksinäiseksi;
jo muutaman päivän ajan oli hänen sydämensä lyönyt vain ajoittain
ja tärisemällä; toisinaan näytti pelko tai toivo keskeyttävän hänen
elämänkulkunsa, ja nämä ainaiset heilahtelut olivat ikäänkuin murtaneet
hänen sydämensä tunteellisuuden vaihtamalla sen hermottomuuteen.
Tuomarit palasivat istuntoon, ja kuten saattoi odottaa, julisti
puheenjohtaja molemmille syytetyille kuolemantuomion.
Heidät vietiin pois, ja he astelivat vakain askelin; kaikki ihmiset
osasivat tähän aikaan kuolla hyvin.
Oikeudenpalvelijan ääni kajahti synkkänä ja pahaa ennustavana.
"Kansalainen yleinen syyttäjä kansatar Geneviève Dixmeriä vastaan."
Mauricen koko ruumis värisi, ja kostea hiki helmeili hänen kasvoillaan.
Se pieni ovi, josta syytetyt astuivat sisälle, avautui, ja Geneviève
ilmestyi saliin.
Hän oli valkoisiin puettu; hänen tukkansa oli laitettu ihastuttavan
somasti, sillä hän oli taitavasti sommitellut sen kerroksiin ja
kähertänyt, leikkaamatta sitä, kuten useat naiset tekivät.
Epäilemättä tahtoi Geneviève-parka näyttäytyä viimeiseen hetkeen saakka
kauniilta sen silmissä, joka saattoi nähdä hänet.
Maurice näki Genevièven ja tunsi, että kaikki hänen tätä tilaisuutta
varten keräämänsä voimat pettivät yhtaikaa; kuitenkin hän oli odottanut
tätä iskua, koska hän ei kahteentoista päivään ollut laiminlyönyt
ainoatakaan istuntoa ja hän oli jo kolmasti kuullut yleisen syyttäjän
lausuvan Genevièven nimen; mutta toisinaan on epätoivo niin ääretön ja
syvä, ettei kukaan voi mitata sen pohjattomuutta.
Kaikki, jotka näkivät tämän niin kauniin, niin koruttoman, niin kalpean
naisen, päästivät huudahduksen: muutamat raivosta — tähän aikaan oli
ihmisiä, jotka vihasivat kaikkea ylemmyyttä, kauneuden ylemmyyttä yhtä
paljon kuin rahan, älyn ja syntyperän — toiset ihailusta, muutamat
säälistä.
Geneviève tunsi epäilemättä yhden huudahduksen kaikista näistä
huudahduksista, yhden äänen kaikista näistä äänistä; sillä hän
kääntyi Mauriceen päin sillä välin kun puheenjohtaja selaili syytetyn
asiakirjapinkkaa ja tuolloin tällöin katseli häntä kulmainsa alta.
Jo ensi silmäyksellä hän näki Mauricen, vaikka hän olikin piilossa ison
hattunsa leveiden lierien alla; silloin hän kääntyi täydellisesti,
hymyillen suloisesti ja tehden vielä suloisemman eleen; hän painoi
molemmat ruusunpunaiset ja vapisevat kätensä huulilleen, ja pannen
koko sielunsa hengähdykseensä hän antoi siivet tälle lentosuukolle,
jonka ainoastaan yhdellä tästä väkijoukosta oli oikeus katsoa itselleen
tulevaksi.
Osanoton kuiske kävi läpi koko salin. Geneviève kääntyi kuulusteltaessa
tuomareitansa kohti; mutta hän pysähtyi kesken tätä liikettä, ja
sanomattoman kauhun ilmein kiinnitti hän laajentuneet silmäteränsä
erääseen salin kohtaan.
Maurice nousi turhaan varpailleen: hän ei nähnyt mitään, tai oikeammin
veti eräs tärkeämpi seikka hänen huomionsa näyttämölle, se on tuomarien
istuinpaikalle.
Fouquier-Tinville oli alkanut lukea syytöskirjelmää.
Tässä syytöskirjassa esitettiin, että Geneviève oli hurjan vehkeilijän
vaimo, sen miehen, jonka epäiltiin auttaneen Maison-Rougen entisen
ritarin kuningattaren pelastamiseksi tekemiä toistuneita yrityksiä.
Sitäpaitsi oli hänet yllätetty kuningattaren jalkojen juuresta,
pyytämästä häntä vaihtamaan hänen kanssaan pukua ja tarjoutumasta
kuolemaan hänen sijastaan. Tämä typerä kiihko, sanottiin
syytekirjelmässä, ansaitsisi epäilemättä vastavallankumouksellisten
ylistyksen, mutta nykyään, niin lisättiin, kuuluu kaikkien Ranskan
kansalaisten henki vain kansakunnalle, ja on kaksinkertainen petos
uhrata se Ranskan vihollisille.
Genevièveltä kysyttäessä, tunnustiko hän, kuten santarmit Duchesne ja
Gilbert olivat sanoneet, tulleensa yllätetyksi polviltaan kuningattaren
edestä pyytämässä häntä vaihtamaan pukua kanssansa, vastasi hän
yksinkertaisesti:
"Kyllä."
"Kertokaa meille siinä tapauksessa", sanoi puheenjohtaja,
"suunnitelmanne ja toiveenne".
Geneviève hymyili.
"Naisella voi olla toiveita", sanoi hän; "mutta nainen ei saata laatia
sentapaista suunnitelmaa, jonka uhriksi minä olen joutunut".
"Kuinka te sitten olitte siellä?"
"Koska en kuulunut itselleni ja koska minut pakotettiin."
"Kuka teidät pakotti?" kysyi yleinen syyttäjä.
"Henkilöt, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen tottelisi heitä."
Ja nuoren naisen kiihtynyt katse kiintyi uudelleen tuohon salin
kohtaan, jota Maurice ei nähnyt.
"Mutta välttääksenne kuoleman, jolla teitä uhattiin, te uhmasitte sitä
kuolemaa, joka seuraisi teille kuolemantuomiosta?"
"Suostuessani oli veitsenterä rintaani vasten, kun giljotiinin terä
sen sijaan oli kaukana päästäni. Minä taivuin samanaikaisen väkivallan
edessä."
"Miksette huutanut apua? Kaikki hyvät kansalaiset olisivat puolustaneet
teitä."
"Voi, hyvä herra!" vastasi Geneviève niin murheellisella ja
samalla niin lempeällä äänenpainolla, että Mauricen sydän oli
pakahtumaisillaan; "minulla ei enää ollut ketään lähelläni".
Heltyminen seurasi myötätuntoa, kuten tämä oli seurannut uteliaisuutta.
Monet päät painuivat, toiset peittäen kyyneleensä, toiset antaen niiden
vapaasti virrata.
Maurice huomasi silloin vasemmalla itsestään lujana pysyvän pään,
järkähtämättömät kasvot.
Siellä seisoi Dixmer, synkkänä, leppymättömänä, päästämättä silmistään
Genevièveä yhtä vähän kuin tuomareitakaan.
Veri kohosi nuoren miehen ohimoille; viha nousi sydämestä hänen
otsalleen täyttäen koko hänen olemuksensa koston hillittömillä
haluilla. Hän loi Dixmeriin katseen, jossa oli niin paljon sähköistä,
voimakasta vihaa, että tämä, ikäänkuin polttavan virran puoleensa
vetämänä, käänsi päänsä vihollistaan kohti.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa kuin kaksi liekkiä. "Sanokaa
meille yllyttäjienne nimet", sanoi puheenjohtaja.
"Heitä on vain yksi, hyvä herra."
"Kuka sitten?"
"Mieheni."
"Tiedättekö, missä hän on?"
"Tiedän."
"Ilmoittakaa hänen piilopaikkansa."
"Hän on saattanut olla halpamainen, mutta silti minä en ole raukka;
minun asiani ei ole ilmiantaa hänen olinpaikkaansa, sen löytäminen
kuuluu teille."
Maurice katsahti Dixmeriin.
Dixmer ei liikahtanutkaan. Ajatus pälkähti nuoren miehen päähän:
ilmiantaa hänet samalla kertaa kuin itsensäkin, mutta hän tukahdutti
sen.
"Ei", sanoi hän, "sillä tavalla hänen ei ole kuoltava."
"Te siis kieltäydytte toimimasta oppaana meidän etsiessämme?" sanoi
puheenjohtaja.
"Minä luulen, hyvä herra, etten voi sitä tehdä", vastasi Geneviève,
"joutumatta yhtä halveksittavaksi toisten silmissä kuin hän on minun
silmissäni."
"Onko olemassa todistajia?" kysyi puheenjohtaja.
"On yksi", vastasi oikeudenpalvelija.
"Kutsukaa sisään todistaja."
"Maximilien Jean Lorin!" kirkui oikeudenpalvelija.
"Lorin!" huudahti Maurice. "Oi, hyvä Jumala, mitä onkaan tapahtunut?"
Tämä näytös tapahtui Lorinin vangitsemispäivänä, eikä Maurice tiennyt
vangitsemisesta mitään.
"Lorin!" mutisi Geneviève katsellen tuskallisen levottomana ympärilleen.
"Miksi ei todistaja vastaa, kun hänen nimeänsä huudetaan?" kysyi
puheenjohtaja.
"Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Fouquier-Tinville, "todistaja on
pidätetty asunnossaan uuden ilmiannon johdosta; hänet tuodaan heti
tänne".
Maurice vavahti.
"Oli olemassa toinen tärkeämpi todistaja", jatkoi Fouquier; "mutta
häntä ei ole vielä voitu tavata".
Dixmer kääntyi hymyillen Mauriceen päin: ehkäpä sama ajatus, joka
oli pälkähtänyt rakastajan päähän, oli nyt juolahtanut aviomiehenkin
mieleen.
Geneviève kalpeni ja lyyhistyi kokoon päästäen huokauksen.
Samassa astui Lorin sisään kahden santarmin kanssa.
Hänen jälkeensä ja samasta ovesta ilmestyi Simon, joka oikeuden
jokapäiväisenä vieraana meni istumaan tuomarien lähelle.
"Nimenne ja etunimenne?" kysyi puheenjohtaja.
"Maximilien Jean Lorin."
"Toimenne."
"Joutilas mies."
"Sitä sinä et ole kauvan", sanoi Simon näyttäen hänelle nyrkkiään.
"Oletteko syytetyn sukulainen?"
"En, mutta minulla on kunnia kuulua hänen ystäviinsä."
"Tiesittekö, että hän vehkeili päästääkseen kuningattaren karkuun?"
"Mitenkä luulette, että minä olisin sen tiennyt?"
"Hän on saattanut uskoa teille salaisuuden."
"Minulleko, Thermopylen piirin jäsenelle?... Mitä hulluja!"
"Teidät on kuitenkin joskus nähty hänen seurassaan."
"Minut olisi tullut nähdä siellä oikein usein."
"Te tiesitte hänen olevan aristokraatin."
"Tiesin hänen olevan nahkurimestarin vaimon."
"Hänen miehensä ei todellisesti kuitenkaan harjoittanut sitä ammattia,
jota hän käytti suojanaan."
"Ei, sitä minä en tiedä; hänen miehensä ei kuulu ystäviini."
"Kertokaa minulle tuosta aviomiehestä."
"Oh, vallan kernaasti. Hän on roisto..."
"Herra Lorin", sanoi Geneviève, "säälikää..."
Lorin jatkoi antamatta häiritä itseään:
"Hän on uhrannut vaimoparkansa, jonka tässä näette silmienne edessä,
ei tyydyttääkseen valtiollisia mielipiteitänsä, vaan henkilökohtaista
vihaansa. Hyh! Pidän häntä yhtä alhaisena kuin Simonia!"
Dixmer kävi lyijynkarvaiseksi. Simon tahtoi puhua; mutta puheenjohtaja
viittasi hänet vaikenemaan.
"Te näytte tuntevan tämän jutun erinomaisesti, kansalainen Lorin",
sanoi Fouquier; "kertokaa meille kaikki".
"Suokaa anteeksi, kansalainen Fouquier", sanoi Lorin nousten seisomaan,
"olen kertonut kaikki, minkä tiesin".
Hän kumarsi ja istuutui jälleen.
"Kansalainen Lorin", jatkoi syyttäjä, "velvollisuuksiisi kuuluu
valaista oikeutta tiedoillasi".
"Valaiskoon oikeus itseänsä niillä tiedoilla, joita juuri annoin. Mitä
tähän vaimoparkaan tulee, toistan, ettei hän ole tehnyt muuta kuin
totellut väkivallan edessä... No, katsokaa häntä hiukankin, onko hän
vehkeilijän näköinenkään? Hänet on pakotettu tekemään, mitä teki, siinä
kaikki."
"Luuletko niin?"
"Olen siitä varma."
"Lain nimessä", sanoi Fouquier, "vaadin, että todistaja Lorin asetetaan
oikeuden eteen syytettynä ja tämän naisen rikostoverina".
Maurice voihkaisi.
Geneviève peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.
Simon huudahti ilmi riemuissaan:
"Kansalainen syyttäjä, sinä olet pelastanut isänmaan." Lorin taas,
vastaamatta mitään, nousi kaiteen yli ja istuutui Genevièven viereen;
hän tarttui hänen käteensä ja suudellen sitä kunnioittavasti sanoi:
"Hyvää päivää, kansatar", niin rauhallisesti, että se vaikutti koko
kuulijakuntaan. "Miten jaksatte?"
Sitten hän istuutui syytettyjen penkille.