Lorin ja Maurice olivat palanneet edellisen asuntoon. Jottei saattaisi
liian julkisesti ystäväänsä vaaraan, oli Maurice ottanut tavakseen
lähteä ulos aamulla ja palata vasta illalla.
Sekaantuen kaikkiin tapahtumiin, katsellen vankien siirtoa
Conciergeriehen, hän väijyskeli joka päivä Genevièveä, koska ei ollut
saanut selville, mihin taloon hänet oli suljettu.
Sillä tehtyään käynnin Fouquier-Tinvillen luokse oli Lorin ilmoittanut
hänelle, että ensimmäinenkin julkinen teko veisi hänet turmioon, että
hän silloin uhrautuisi voimatta toimittaa apua Genevièvelle, ja niin
tuli Maurice, joka olisi heti antautunut vangiksi toivossa päästä
yhteyteen rakastajattarensa kanssa, varovaiseksi pelosta, että hänet
erotettaisiin hänestä iäksi.
Hän käveli siis joka aamu Carmesista Port-Libreen, Madelonnettesista
Saint-Lazareen, Forcesta Luxembourgiin ja pysähteli vankiloiden
eteen siihen aikaan kun vankivaunut kuljettivat syytettyjä
vallankumousoikeuteen. Luotuaan silmäyksen uhreihin hän juoksi toisen
vankilan luo.
Mutta pian hän huomasi, ettei kymmenenkään toimeliasta miestä olisi
riittänyt valvomaan niitä kolmeakymmentäkolmea vankilaa, jotka
Pariisissa oli siihen aikaan, ja sen vuoksi hän tämän jälkeen menikin
vain itse oikeuteen odottamaan Genevièven saapuville tuloa.
Tämä oli jo epätoivon alkua. Mitä mahdollisuuksia olikaan todella
kuolemaantuomitulla tuomion julistamisen jälkeen? Toisinaan oli
vallankumousoikeus, jonka istunnot alkoivat kello kymmeneltä, tuominnut
kaksi- tai kolmekymmentä henkeä kello neljältä. Ensimmäisellä
tuomitulla oli tilaisuus nauttia elämästään kuusi tuntia, mutta
viimeinen, jota kuolemantuomio kohtasi neljännestä vailla neljä,
menetti päänsä mestauskirveen alla kello puoli viideltä.
Alistua Genevièven suhteen sellaisen sattuman varaan oli samaa kuin
väsyä taistelemaan kohtaloa vastaan.
Oi, jospa hän olisi ennakolta saanut tiedon Genevièven
vangitsemisesta... kuinka olisikaan Maurice tehnyt pilaa tästä
inhimillisestä oikeudesta, joka tuohon aikaan oli niin sokea! Miten
helposti ja nopeasti hän olisikaan vapauttanut Genevièven vankilasta!
Milloinkaan ei karkaaminen ole ollut helpompaa: voisi sanoa, ettei se
milloinkaan ole ollut harvinaisempaa. Jouduttuaan kerran vankeuteen,
asettui koko tämä ylimystö asumaan siihen kuten linnaansa ja kuoli
kursailematta. Paeta oli samaa kuin pelätä kaksintaistelun seurauksia:
naisetkin punastuivat sellaista vapautta, joka oli hankittu tällä
hinnalla.
Mutta Maurice ei olisi ollut niin turhantarkka. Tappaa koirat, lahjoa
ovenvartija, mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa! Geneviève ei ollut
niitä loistavia nimiä, jotka vetivät maailman huomion puoleensa... Pako
ei häpäisisi häntä, ja muuten... mikä häntä häpäisisikään!
Voi, miten katkerasti hän ajatteli Port-Libren puutarhoja, joiden aidan
yli oli niin helppo kavuta, Madelonnettesin huoneita, joiden seinät
oli niin mukava puhkaista päästäkseen kadulle, Luxembourgin matalia
muureja, Cannesin synkkiä käytäviä, joihin päättäväinen mies niin
helposti saattoi tunkeutua avaamalla ikkunan.
Mutta oliko Geneviève jossakin noista vankiloista?
Epäilyn kuluttamana ja levottomuuden murtamana kiroili Maurice silloin
Dixmeriä. Hän uhkaili tätä, hän nautti vihastaan tätä miestä kohtaan,
jonka halpa kosto oli oleminaan uskollisuutta kuninkaan asialle.
"Minä löydän hänetkin kyllä", ajatteli Maurice, "sillä jos hän tahtoo
pelastaa onnettoman naisen, tulee hän esille; jos hän haluaa saattaa
hänet perikatoon, tulee hän häpäisemään häntä. Minä löydän hänet kyllä,
sen roiston, ja sinä päivänä, voi häntä!"
Sen päivän aamuna, jonka tapahtumista nyt aiomme kertoa, oli
Maurice lähtenyt ulos asettuakseen tavalliselle paikalleen
vallankumousoikeuteen. Lorin nukkui.
Hänet herätti iso meteli, jonka aikaansaivat ovella naisten äänet ja
kiväärinperät.
Hän silmäili ympärilleen kuin tekee säikähtynyt mies, joka haluaa
vakuuttautua, ettei mitään raskauttavaa ole näkyvissä.
Neljä piirimiestä, kaksi santarmia ja yksi komisaari astuivat samassa
sisälle.
Tämä käynti oli niin kuvaava, että Lorin kiiruhti pukeutumaan.
"Vangitsette minut?" sanoi hän.
"Niin teemme, kansalainen Lorin."
"Miksi sitten?"
"Koska sinä olet epäilyttävä."
"Niin, se on totta."
Komisaari töhersi joitakin sanoja vangitsemispöytäkirjan alle.
"Missä sinun ystäväsi on?" sanoi hän sitten.
"Kuka ystävä?"
"Kansalainen Maurice Lindey."
"Luultavasti kotonaan."
"Eipähän, hänhän asuu täällä."
"Hänkö? Mitä vielä! Hakekaa sitten, ja jos löydätte hänet..."
"Tässä on ilmianto", sanoi komisaari; "se on seikkaperäinen".
Hän ojensi Lorinille rumalla käsialalla kirjoitetun paperin, jonka
oikeinkirjoitus oli arvoituksentapainen. Tässä ilmiannossa sanottiin,
että joka aamu nähtiin kansalaisen Lorinin asunnosta tulevan
kansalaisen Lindeyn, joka oli epäilyttävä ja määrätty vangittavaksi.
Ilmiannon oli allekirjoittanut Simon.
"Kas vain! Mutta tuo paikkasuutari menettää asiakkaansa", sanoi Lorin,
"jos hän harjoittaa näitä molempia ammatteja yhtaikaa. Mitä hittoa!
Vakoilija ja saappaiden puolipohjaaja! Tämä herra Simon on oikea
Cæsar..."
Ja hän purskahti nauramaan.
"Kansalainen Maurice!" sanoi silloin komisaari. "Missä on kansalainen
Maurice? Me vaadimme sinua luovuttamaan hänet."
"Minähän sanoin, ettei hän ole täällä."
Komisaari meni viereiseen huoneeseen, kiipesi sitten pienelle
parvekkeelle, jossa Lorinin kotiapulainen asui. Lopuksi hän meni
kellariin. Ei jälkeäkään Mauricesta.
Mutta ruokasalin pöydällä veti hiljan kirjoitettu kirje komisaarin
huomion puoleensa. Sen oli kirjoittanut Maurice, joka oli laskenut
sen siihen lähtiessään aamulla herättämättä ystäväänsä, vaikka he
nukkuivatkin yhdessä:
"Lähden oikeuteen", sanoi Maurice. "Syö aamiaista yksin, minä palaan
vasta illalla."
"Kansalaiset", sanoi Lorin, "vaikka minulla onkin kiire totella teitä,
ymmärrätte toki hyvin, etten minä voi seurata teitä paitasillani...
Sallikaa kotiapulaiseni pukea minun päälleni."
"Aristokraatti!" sanoi muuan ääni, "häntä täytyy auttaa vetämään
housuja jalkaansa..."
"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "minä olen kuin kansalainen
Dagobert [merovingikuningas — Suom.]. Huomaatte kai, etten sanonut
kuningas."
"No, olkoon menneeksi", sanoi komisaari. "Mutta pidä kiirettä!"
Kotiapulainen tuli alas parveltaan ja ryhtyi auttamaan isäntäänsä
pukeutumaan.
Lorinin tarkoitus ei oikeastaan ollut pyytää kamaripalvelijan apua,
vaan se, ettei mikään jäisi kotiapulaiselta huomaamatta, jotta hän
voisi kertoa Mauricelle kaikki, mitä oli tapahtunut.
"Nyt, hyvät herrat... suokaa anteeksi, kansalaiset... nyt, kansalaiset,
minä olen valmis ja seuraan teitä. Mutta sallikaa, olkaa hyvä, minun
ottaa mukaani herra Demoustierin teoksen _Kirjeitä Emilialle_ vasta
ilmestynyt viimeinen osa, jota en vielä ole lukenut; se sulostuttaa
vankeuden ikävää."
"Sinun vankeutesiko?" sanoi äkkiä Simon, josta oli nyt vuorostaan
tullut kaupunginvirkamies ja joka neljän piirimiehen seurassa astui
sisään. "Sitä ei kestä kauvan: sinä esiinnyt sen naisen oikeusjutussa,
joka tahtoi päästää Itävallattaren karkaamaan Hänet tuomitaan tänään...
Sinut tuomitaan huomenna, jahka olet todistanut."
"Suutari", sanoi Lorin arvokkaasti, "te neulotte kengänpohjanne liian
nopeasti".
"Niin, mutta mikä kaunis naskalinpisto se onkaan!" sanoi Simon nauraen
rumasti; "saatpa nähdä, saatpa nähdä, kaunis krenatööri".
Lorin kohautti hartioitaan.
"No, lähdemmekö?" sanoi hän. "Minä odotan teitä."
Ja jokaisen kääntäessä selkänsä lähteäkseen alas portaita antoi Lorin
kaupunginvirkamies Simonille niin voimakkaan potkun, että hän ulvoen
kieri liukkaiden ja jyrkkien portaiden alapäähän asti.
Piirimiehet eivät voineet pidättää nauruaan. Lorin pisti kätensä
taskuun.
"Virantoimituksessani!" sanoi Simon kalmankalpeana vihasta.
"Helkkarissa!" vastasi Lorin, "emmekö me kaikki ole virantoimituksessa?"
Hänen oli noustava ajurinrattaille, ja komisaari vei hänet
oikeuspalatsiin.