Révolution-aukiolla odotteli kaksi miestä nojaten lyhtypylvääseen.
Väkijoukon kanssa, jonka yksi osa oli marssinut Palatsi-aukiolle,
toinen osa Révolution-aukiolle ja loput levinnyt meluten ja
tungeskellen pitkin näitä aukioita erottavaa tietä, he odottelivat,
että kuningatar saapuisi mestauskoneen luo, joka sateen ja
auringonpaisteen ravistamana, pyövelin käden käyttämänä ja, miten
hirveätä! uhrien kosketuksen kuluttamana kohosi synkän ylpeänä kaikkien
alla olevien päiden yli, kuten kuningatar hallitsee kansaansa.
Nämä kaksi miestä, joilla oli käsi toistensa kainalossa, huulet
kalpeat, kulmat rypyssä, jotka puhuivat hiljaa ja katkonaisesti, olivat
Lorin ja Maurice.
Hukkuneina katselijoiden joukkoon, mutta kuitenkin tavalla, joka
herätti kaikissa kateutta, he jatkoivat hiljaisella äänellä
keskustelua, joka ei ollut vähimmän mielenkiintoinen kaikista ryhmissä
kiertelevistä keskustelunaiheista. Kuten sähköketju liikehti tämä elävä
meri Change-sillalta aina Révolution-sillalle saakka.
Yllä lausuttu ajatus kaikkia päitä hallitsevasta mestauslavasta oli
hämmästyttänyt heitä molempia.
"Katsopas", sanoi Maurice, "kuinka tuo iljettävä kummitus kohottaa
punaiset käsivartensa. Eikö voisi sanoa sen kutsuvan meitä ja
hymyilevän meille luukullaan kuten hirveällä suulla?"
"Ei, toden totta", sanoi Lorin, "minä myönnän, etten kuulu siihen
runoilijakoulukuntaan, joka näkee kaikki veripunaisena. Minä näen
kaikki ruusunpunaisena, ja tämän iljettävän koneen juurella minä vielä
laulan ja toivon. _Dum spiro, spero_."
"Sinä toivot vielä silloinkin, kun tapetaan naisia?"
"Oi, Maurice, vallankumouksen lapsi, älä kiellä äitiäsi! Oi, Maurice,
ole edelleenkin hyvä ja uskollinen isänmaan ystävä! Maurice, se, joka
nyt astelee kuolemaan, ei ole nainen kuten kaikki muut naiset; se, joka
nyt menee kuolemaan, on Ranskan paha hengetär."
"Voi, häntä minä en sure. Häntä minä en itke!" huudahti Maurice.
"Niin, minä ymmärrän, sinä suret Genevièveä."
"Oi, katsohan, on olemassa ajatus, joka tekee minut hulluksi: että
Geneviève on sellaisten giljotiininruoanhankkijoiden käsissä kuin
Hébertin ja Fouquier-Tinvillen, sellaisten miesten käsissä, jotka ovat
lähettäneet tänne Héloise-raukan ja jotka nyt lähettävät tänne ylpeän
Marie-Antoinetten."
"No niin", sanoi Lorin, "juuri tuo saa minut toivomaan: kun kansan viha
on saanut ravinnokseen kaksi tyrannia, on se ainakin joksikin ajaksi
ravittu, kuten boakäärme tarvitsee kolme kuukautta sulattaakseen sen,
mitä on syönyt. Silloin se ei enää niele ketään, ja kuten esikaupungin
profeetat sanovat, pelkää se pienimpiäkin palasia."
"Lorin, Lorin", sanoi Maurice, "minä perustan ajatukseni enemmän
tosiasioihin, kuin sinä, ja sanon sinulle hiljaa, vaikka olenkin valmis
sanomaan sen julki: Lorin, minä vihaan uutta kuningatarta, sitä, jonka
luullakseni on määrä seurata vallasta syöksemäänsä Itävallatarta.
Viheliäinen on sellainen kuningatar, jonka purppura on tehty joka päivä
valuvasta verestä ja jonka pääministeri on Sanson."
"Pyh, me pääsemme häneltä karkuun."
"Sitä en vähääkään usko", sanoi Maurice pudistaen päätänsä. "Näethän
sinä, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää kadulla, jottei
meitä vangittaisi asunnossamme."
"Pyh! Me voimme lähteä Pariisista, ei mikään estä meitä siitä. Älkäämme
siis valittako. Setäni odottaa meitä Saint-Omerissa. Rahaa, passia,
mitään meiltä ei puutu. Eikä yksi santarmi pidätä meitä, vai kuinka
luulet? Me jäämme Pariisiin, koska me niin tahdomme."
"Ei, sinä et puhunut oikein paikalleen, mainio ystävä, uskollinen sydän
kun olet... Sinä jäät tänne, koska minä tahdon jäädä."
"Ja sinä tahdot jäädä löytääksesi jälleen Genevièven. No niin, mikä on
sen yksinkertaisempaa, sen oikeampaa ja luonnollisempaa? Luulet hänen
olevan vankilassa, sehän on enemmän kuin luultavaa. Sinä tahdot valvoa
häntä, emmekä me sen vuoksi voi lähteä Pariisista."
Mauricelta pääsi huokaus: hänen ajatuksellansa oli ilmeisesti toinen
suunta.
"Muistatko sinä Ludvig XVI:n kuoleman? Näen itseni vielä liikutuksesta
ja ylpeydestä kalpeana. Minä olin yksi tuon lauman päälliköitä, jonka
sokkeloihin minä tänään piiloudun. Olin tämän mestauslavan juurella
suurempi kuin koskaan oli ollut kuningas, joka sille nousi. Mikä
muutos, Lorin, ja ajatellessa, että yhdeksän kuukautta on riittänyt
aikaansaamaan tämän kamalan muutoksen."
"Yhdeksän kuukautta rakkautta, Maurice... Rakkaus, sinä veit Troijan
perikatoon!"
Maurice huokasi; hänen levoton ajatuksensa kulki toista tietä, ja hänen
näköpiirinsä oli toinen.
"Maison-Rouge parka!" mutisi hän, "tämä on ikävä päivä hänelle".
"Voi", sanoi Lorin, "haluatko, että sanon sinulle, Maurice, mikä minun
mielestäni on surullisinta vallankumouksissa?"
"Sano."
"Että usein on vihollisina miehiä, joiden tahtoisi olevan ystäviä, ja
ystävinä miehiä..."
"Minun on vaikea uskoa yhtä seikkaa", keskeytti Maurice.
"Mitä niin?"
"Sitä, ettei hän keksi jotakin suunnitelmaa, miten mieletöntä hyvänsä,
pelastaaksensa kuningattaren."
"Olisiko yksi unes voimakkaampi kuin satatuhatta?"
"Sanoinhan: miten mieletöntä hyvänsä... Minä ainakin tiedän, että
pelastaakseni Genevièven..."
Lorin rypisti kulmiaan.
"Sanon sen sinulle uudelleen, Maurice", virkkoi hän, "sinä erehdyt.
Ei, siinäkään tapauksessa, että pelastaisit Genevièven, et sinä
olisi huono kansalainen. Mutta kylliksi jo siitä asiasta, Maurice,
meitä kuunnellaan! Kas, kuinka päät aaltoilevat. Kas tuossa nousee
kansalainen Sansonin renki koppansa päälle ja katselee kauas.
Itävallatar saapuu."
Kuin säestääkseen tätä aaltoilemista, josta Lorin oli huomauttanut,
levisi kestävä ja kasvava humina koko väkijoukossa. Tämä oli kuin
tuulispää, joka alkaa vinkunalla ja päättyy ulvontaan.
Maurice, joka kohotti suurta vartaloaan vielä lyhtypylvääseen
nojaamalla, katsahti Saint-Honoré-kadulle päin.
"Niin", sanoi hän väristen, "tuolta hän tulee".
Sieltä näkyi tosiaankin tulevan toinenkin kone, melkein yhtä ruma kuin
giljotiini, mestauskärryt.
Oikealla ja vasemmalla välkkyivät saattovartion aseet ja sen edessä
vastaili Grammont säihkyvällä säilällään muutamien kiihkoilijoiden
päästämän huutoihin.
Mutta sitä mukaa kuin rattaat etenivät, vaikenivat äänet äkkiä
kuolemaantuomitun kylmän ja synkän katseen tieltä.
Milloinkaan eivät mitkään kasvot ole tarmokkaammin herättäneet
kunnioitusta; milloinkaan ei Marie Antoinette ollut ennen ollut
suurempi ja enemmän kuningatar. Hän meni rohkeassa ylpeydessään niinkin
pitkälle, että herätti läsnäolevissa kauhun ajatuksia.
Välittämättä häntä väkisinkin seuranneen apotti Girardin kehotuksista
hän ei kääntänyt kasvojaan oikealle eikä vasemmalle. Hänen sisin
ajatuksensa näytti yhtä järkähtämättömältä kuin hänen katseensakin.
Rajuudellaan pani rattaiden nykivä liike epätasaisella kivityksellä
hänen ryhtinsä ankaruuden pistämään vielä enemmän silmään. Häntä olisi
voinut sanoa marmoripatsaaksi, joka matkusti rattaissa; kuitenkin oli
kuningatarpatsaalla loistavat silmät, ja hänen hiuksensa hulmusivat
tuulessa.
Erämaan hiljaisuus yllätti äkkiä sen näytöksen kolmesataatuhatta
katselijaa, jonka taivas näki ensi kerran päivänsä kirkkaudessa.
Pian kuului sille paikalle, jossa Maurice ja Lorin seisoivat,
mestausrattaiden akselin kitinä ja vartion hevosten huokuna.
Rattaat pysähtyivät mestauslavan juurelle.
Kuningatar, joka varmaankaan ei ollut ajatellut tätä hetkeä, heräsi
mietteistään ja ymmärsi: hän loi ylvään katseen väkijoukkoon, ja sama
nuori kalpea mies, jonka hän oli nähnyt seisomassa tykin päällä,
ilmestyi jälleen hänen silmiensä eteen seisomassa rajakivellä.
Tämän rajakiven päältä hän lähetti hänelle saman kunnioittavan
tervehdyksen kuin Conciergerien edestäkin; sitten hän heti hyppäsi
maahan.
Useat henkilöt näkivät hänet, ja kun hän oli mustiin puettuna, levisi
siitä huhu, että jokin pappi oli odottanut Marie Antoinettea antaakseen
hänelle synninpäästön sillä hetkellä kun hän nousi mestauslavalle.
Muuten ei kukaan häirinnyt ritaria. Suurten tapahtumien hetkinä
osoitetaan joillekin asioille suurta kunnioitusta.
Kuningatar astui varovaisesti alas portaiden kolme askelmaa; häntä
tuki Sanson osoittaen hänelle viimeiseen hetkeen asti mitä suurinta
kunnioitusta suorittaessaan tehtävää, johon hän itse tuntui olevan
tuomittu.
Hänen astuessaan mestauslavan portaita kohti kavahtivat muutamat
hevoset takajaloilleen, jotkut vartiomiehet, muutamat sotilaat
näyttivät horjahtavan ja menettävän tasapainonsa; sitten nähtiin
haamun livahtavan mestauslavan alle; mutta melkein samassa
hetkessä palasi rauha: ei kukaan halunnut jättää paikkaansa
tällä juhlallisella hetkellä, kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä
pienintäkään yksityisseikkaa siitä suuresta draamasta, joka nyt oli
päättymäisillään; kaikki silmät olivat kohdistetut kuolemaantuomittuun.
Kuningatar oli jo mestauslavan tasanteella. Pappi puhui hänelle yhä;
eräs apuri työnsi häntä varovaisesti takaapäin, toinen avasi solmusta
huivin, joka peitti hänen hartioitaan.
Marie Antoinette tunsi tuon hävyttömän käden, joka hipaisi hänen
kaulaansa; hän teki kiivaan liikkeen ja astui Sansonin jalalle. Tämä
oli hänen huomaamattaan kiinnittämässä häntä tuohon kohtalokkaaseen
lautaan.
Sanson veti jalkansa pois.
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi kuningatar, "minä en tehnyt sitä
tahallani".
Nämä olivat viimeiset sanat, jotka lausui Cæsarien tytär. Ranskan
kuningatar, Ludvig XVI:n leski.
Tuileriein kello löi neljänneksen yli kahdentoista samalla hetkellä kun
Marie Antoinette vaipui ikuisuuteen.
Hirvittävä huuto, johon sisältyivät kaikki intohimot: ilo, pelko,
suru, toivo, voitonriemu, sovitus, hukutti hirmumyrskynä toisen heikon
valittavan huudon, joka samaan aikaan kajahti mestauslavan alta.
Santarmit kuulivat sen kuitenkin, niin heikko kuin se olikin, ja
astuivat muutaman askelen eteenpäin; väkijoukko pääsi painon alta,
levisi kuin virta, jonka patoa laajennetaan, kaatoi kumoon ketjun,
hajoitti vartiomiehet ja löi kuin vuoksi mestauslavan juurta,
tärisyttäen lavaa.
Jokainen tahtoi nähdä läheltä kuninkuuden jäännökset, joiden nyt
luultiin ikiajoiksi hävinneen Ranskasta.
Mutta santarmit hakivat toista: he hakivat sitä haamua, joka oli
läpäissyt heidän ketjunsa ja livahtanut mestauslavan alle.
Kaksi heistä palasi taluttaen kaulurista nuorta miestä, joka puristi
kädellään veren värjäämää nenäliinaa sydäntään vasten.
Häntä seurasi pieni espanjalainen lintukoira, joka ulvoi valittaen.
"Kuolemaan aristokraatti! Kuolemaan entinen!" huusivat muutamat
rahvaan miehet osoittaen nuorta miestä. "Hän on kastanut nenäliinansa
Itävallattaren vereen: kuolemaan!"
"Suuri Jumala!" sanoi Maurice Lorinille, "tunnetko sinä hänet? Tunnetko
sinä hänet?"
"Kuolemaan kuningasmielinen!" huusivat nuo vimmatut. "Ottakaa häneltä
pois tuo nenäliina, josta hän aikoo tehdä itselleen pyhäinjäännöksen:
repikää pois, repikää pois!"
Ylpeä hymy ilmestyi nuoren miehen huulille; hän repäisi auki paitansa,
paljasti rintansa ja pudotti nenäliinansa.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "tämä veri ei ole kuningattaren, vaan
omaani; antakaa minun kuolla rauhassa".
Ja syvä, silmäänpistävän suuri haava ammotti vasemman rintanäppylän
alta.
Väkijoukko päästi kirkaisun ja perääntyi.
Silloin nuori mies vaipui hitaasti polvilleen katsellen mestauslavaa,
kuten marttyyri katselee alttaria.
"Maison-Rouge!" kuiskasi Lorin Mauricen korvaan.
"Hyvästi!" kuiskasi nuori mies pään painuessa ja jumalaisen hymyn
ilmestyessä hänen huulilleen. "Hyvästi, tai oikeammin näkemiin!"
Ja hän veti viimeisen henkäyksensä ällistyneiden vartiomiesten välissä.
"Tuonkin voi vielä tehdä, Lorin", sanoi Maurice, "ennenkuin tulee
huonoksi kansalaiseksi".
Pieni koira pyöriskeli ruumiin ympärillä pelästyneenä ja ulvoen.
"Kas, sehän on Black", sanoi muuan mies, jolla oli iso keppi kädessään,
"kas, sehän on Black! Tule tänne kuomaseni!"
Koira lähestyi sitä, joka sitä huusi, mutta tuskin se oli joutunut
hänen ulottuvilleen, kun mies nosti keppinsä ja murskasi sen pään
purskahtaen nauramaan.
"Voi tuota kurjaa!" huudahti Maurice.
"Hiljaa!" kuiskasi Lorin pidättäen hänet, "hiljaa, tai olemme
hukassa... Se on Simon!"