Heti saatuaan tämän luvan Saint-Landryn kirkkoherralta hyökkäsi
Maison-Rouge puoliavoimesta ovesta erääseen huoneeseen, jonka hän oli
huomannut apotin pukeutumishuoneeksi.
Siellä hävisivät partaveitsen vaikutuksesta hänen partansa ja viiksensä
kädenkäänteessä, ja silloin vasta hän itse saattoi nähdä kalpeutensa;
se oli hirvittävä.
Hän astui taas sisälle ulkonaisesti rauhallisena. Hän tuntui muuten
täydellisesti unohtaneen, että vaikka hänen partansa ja viiksensä
olikin ajeltu, hänet saatettaisiin tuntea Conciergeriessä.
Hän seurasi apottia, jota hänen ollessaan hetken poissa oli kaksi
virkamiestä tullut noutamaan, ja niin rohkeasti, että kaikki epäluulot
häipyivät, kasvoillaan kuumeen pöhötys, joka muuttaa ulkomuodon, hän
astui sisään ristikkoportista, joka tähän aikaan avautui Palatsin
pihalle.
Kuten apotti Girardillakin oli hänellä yllään musta puku, varsinaista
pappispukua kun ei silloin käytetty.
Kansliassa he tapasivat yli viisikymmentä henkeä, joko vankilan
virkailijoita, edustajia tai komisaareja, jotka joko uteliaisuudesta
tai siihen valtuutettuina olivat tulleet näkemään kuningattaren
astelevan ohitse.
Kun hän oli ristikko-oven edessä, löi hänen sydämensä niin
rajusti, ettei hän enää kuullut apotin keskustelua santarmien ja
vankilanpäällikön kanssa.
Maison-Rouge törmäsi vain kynnyksellä mieheen, jolla oli kädessään
sakset ja äsken leikattu kangaskappale.
Maison-Rouge kääntyi ja tunsi pyövelin.
"Mitä sinä tahdot, kansalainen?" kysyi Sanson.
Ritari koetti tukahduttaa väristyksen, joka vastoin tahtoa karmi hänen
selkäänsä.
"Minäkö?" sanoi hän. "Näethän sinä hyvin, kansalainen Sanson, minä
saatan Saint-Landryn kirkkoherraa."
"Jaha, hyvä on", vastasi pyöveli.
Ja hän vetäytyi syrjään antaen apulaiselleen määräyksiä.
Sillä välin tunkeutui Maison-Rouge kanslian perälle; sitten hän meni
kansliasta siihen osastoon, jossa molemmat santarmit olivat.
Nämä kelpo miehet olivat ymmällään. Yhtä arvokas ja ylpeä kuin
kuningatar oli ollut toisia kohtaan, yhtä hyvä ja lempeä oli
kuolemaantuomittu ollut heitä kohtaan: he tuntuivat pikemmin olevan
hänen palvelijoitaan kuin hänen vartijoitansa.
Mutta sieltä, missä hän oli, ei ritari voinut huomata kuningatarta:
suojustin oli suljettuna.
Suojustin oli avattu, jotta kirkkoherra pääsisi sisälle, mutta suljettu
hänen jäljestään.
Kun ritari astui sisään, oli keskustelu jo alkanut.
"Hyvä herra", sanoi kuningatar terävällä, ylpeällä äänellään, "koska
te olette tehnyt uskollisuusvalan tasavallalle, jonka nimessä minut
viedään kuolemaan, en minä voi luottaa teihin. Me emme enää palvele
samaa Jumalaa."
"Madame", vastasi Girard tämän halveksivan uskontunnustuksen
liikuttamana, "kuolemaan menevän kristityn tulee kuolla tuntematta
vihaa sydämessään, eikä hänen ole sysättävä luotaan Jumalaansa, tulipa
Hän missä muodossa hyvänsä hänen luoksensa".
Maison-Rouge astui askelen raottaakseen varjostinta, toivoen
kuningattaren nähdessään hänet ja saadessaan tietää syyn, joka toi
hänet tänne, muuttavan käytöstään kirkkoherraa kohtaan. Mutta molemmat
santarmit tekivät liikkeen estääkseen sen.
"Mutta", sanoi Maison-Rouge, "koska minä olen kirkkoherran apulainen..."
"Koska hän kieltäytyy ottamasta vastaan kirkkoherraa", vastasi
Duchesne, "ei hän tarvitse hänen apulaistansakaan".
"Mutta ehkä hän hyväksyy minut", sanoi ritari korottaen ääntänsä. "On
mahdotonta, ettei hän hyväksyisi."
Mutta Marie Antoinette oli liian täydellisesti häntä kiihoittavan
tunteen vallassa kuullakseen ja tunteakseen ritarin ääntä.
"Menkää, hyvä herra", jatkoi hän puhuen koko ajan Girardille, "menkää
ja jättäkää minut: koska me elämme nykyään Ranskassa vapauden aikaa,
vaadin minä vapauden kuolla oman mieleni mukaan".
Girard koetti vastustella.
"Jättäkää minut, hyvä herra", sanoi hän, "minä pyydän teitä jättämään
minut rauhaan".
Girard koetti sanoa muutaman sanan.
"Minä tahdon", sanoi kuningatar tehden Maria Theresian eleen.
Girard poistui,
Maison-Rouge koetti tunkea katsettansa varjostimen raosta, mutta vanki
oli kääntynyt selin.
Pyövelin apulainen tuli kirkkoherraa vastaan; hän tuli sisälle pitäen
nuoraa kädessään.
Molemmat santarmit työnsivät ritarin ovelle saakka ennenkuin hän
ymmällään, epätoivoissaan, pää pyörällä ollen oli ehtinyt päästää
ääntäkään tai tehdä elettäkään suorittaakseen aikomuksensa.
Hän huomasi siis olevansa Girardin kanssa ristikko-oven käytävässä.
Käytävästä heidät työnnettiin aina kansliaan saakka, jonne tieto
kuningattaren kieltäytymisestä jo oli levinnyt ja jossa Marie
Antoinetten itävaltalainen ylpeys antoi muutamille aiheen herjauksiin
ja toisille salaiseen ihailuun.
"Menkää", sanoi Richard apotille, "palatkaa kotiinne, koska hän ei
teitä halua, ja kuolkoon hän kuten tahtoo".
"Niin, niin", sanoi Richardin vaimo, "hän on oikeassa, ja minäkin
tekisin hänen tavallaan".
"Ja te olisitte väärässä, kansatar", sanoi apotti.
"Ole vaiti, vaimo", kuiskasi vankilanpäällikkö moittien. "Kuuluuko se
sinuun? Menkää, apotti, menkää!"
"En", toisti Girard, "en, minä saatan häntä vastoin hänen tahtoaankin.
Sanakin, yksi ainoa sanakin, jos hän vain kuulee sen, saa hänet
muistamaan velvollisuutensa. Sitäpaitsi on kommuuni antanut minulle
tehtävän... ja minun on toteltava kommuunia."
"Olkoon menneeksi, mutta lähetä ainakin lukkarisi pois", sanoi
karkeasti adjutantti, joka komensi saattovartiota.
Hän oli Comédie-Françaisen entinen näyttelijä ja nimeltään Grammont.
Ritarin silmät iskivät kaksinkertaisen salaman, ja hän pisti kätensä
koneellisesti poveensa.
Girard tiesi, että hänellä oli liivinsä alla tikari. Hän pidätti tämän
liikkeen rukoilevalla katseella.
"Säästäkää minun henkeni", kuiskasi hän hiljaa. "Näettehän, että
asianne on aivan hukassa, älkää syöksykö turmioon hänen kerallaan. Minä
puhun teistä hänelle tiellä, vannon sen teille. Sanon hänelle, missä
vaarassa olette ollut nähdäksenne hänet viimeisen kerran."
Nämä sanat rauhoittivat nuoren miehen kuohunnan. Sitäpaitsi seurasi
tavanmukainen vastavaikutus; koko hänen elimistönsä valtasi omituinen
raukeus. Tämä lujatahtoinen mies, tämä erinomainen kyky oli kuluttanut
voimansa ja tahtonsa loppuun. Hän ajelehti päättämättömänä tai
oikeammin väsyneenä, voitettuna jonkinlaisessa horroksessa, jota olisi
saattanut luulla kuoleman edeltäkävijäksi.
"Niin", sanoi hän, "näin sen täytyi olla: risti Jeesukselle,
mestauslava hänelle. Jumalat ja kuninkaat tyhjentävät sakkaan saakka
sen kalkin, jonka ihmiset heille ojentavat."
Tästä alistuvaisesta, voimattomasta ajatuksesta oli seurauksena, että
nuori mies antoi sysätä itsensä pois, puolustautumatta muuten kuin
tahdottomasti väristen, aina ulko-ovelle saakka ja tekemättä enemmän
vastarintaa kuin kuolemaan saakka uskollinen Opheliakaan nähdessään
tulvan vievän hänet mukanaan.
Conciergerien ristikoiden ja ovien ulkopuolella oli tuollainen kauhea
väentungos, jota ei voida kuvitellakaan, ellei sitä ole nähnyt ainakin
kerran.
Kärsimättömyys oli intohimoista voimakkain, ja intohimot puhuivat
äänekästä kieltänsä, joka toisiinsa sekaantuen aikaansai äärettömän,
jatkuvan metelin, ikäänkuin olisivat kaikki Pariisin äänet ja asukkaat
keskittyneet oikeuspalatsin kaupunginosaan.
Tämän väentungoksen eteen oli majoittunut kokonainen armeija
tykkeineen, joiden tarkoitus oli suojella juhlaa ja tehdä se
turvalliseksi siitä nauttiville.
Olisi ollut turhaa yrittää murtaa tätä paksua etuvarustusta, jota
kuolemantuomion tultua tunnetuksi ulkopuolella Pariisin olivat
etukaupunkien isänmaanystävät vahvistaneet.
Työnnettynä ulos Conciergeriestä oli Maison-Rouge tietenkin joutunut
sotilaiden ensi riviin.
Sotilaat kysyivät häneltä, kuka hän oli,
Hän vastasi olevansa apotti Girardin apulainen, mutta koska hän kuten
kirkkoherransakin oli tehnyt valan, oli kuningatar kieltäytynyt
ottamasta häntä vastaan kuten kirkkoherraakin.
Sotilaat työnsivät hänet vuorostaan katselijoiden eturiviin saakka.
Siellä hänen oli pakko toistaa, mitä oli sanonut sotilaille.
Silloin nousi huuto:
"Hän on juuri tullut hänen luotaan... Hän on nähnyt hänet... Mitä hän
sanoi?... Onko hän aina yhtä ylpeä? Onko hän masentunut?.... Itkeekö
hän?..."
Ritari vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin heikolla, lempeällä ja
ystävällisellä äänellä, kuin olisi tämä ääni ollut hänen huulistaan
riippuvan elämänsä viimeinen ilmaus.
Hänen vastauksensa oli puhdasta, yksinkertaista totuutta. Kuitenkin oli
tämä totuus Antoinetten mielenlujuuden ylistyslaulua, ja se, mitä hän
sanoi evankelistan yksinkertaisuudella ja uskolla, teki useamman kuin
yhden sydämen levottomaksi ja katuvaiseksi.
Kun hän puhui pienestä kruununperillisestä ja madame Royalesta, tästä
valtaistuimettomasta kuningattaresta, tästä puolisottomasta vaimosta,
tästä lapsettomasta äidistä, tästä yksinäisestä ja hyljätystä naisesta,
jolla ei ollut ketään ystävää pyövelien keskellä, tulivat useammat kuin
yhdet kasvot vakaviksi, useampia kuin yksi kyynel kihosi salavihkaa ja
polttavana silmiin, joista hiljan oli loistanut viha.
Palatsin kello löi yksitoista; koko meteli lakkasi samalla hetkellä.
Satatuhatta ihmistä laski kellon lyönnit, joihin vastasi heidän
sydämensä tykintä.
Kun viimeisen lyönnin väräjäminen oli kuollut avaruuteen, kuului
porttien takaa suuri meteli, samaan aikaan kun rattaat, jotka tulivat
Fleurs-rantakadun suunnalta, halkoivat väentungoksen, sitten vartion ja
asettuivat portaiden eteen.
Pian ilmestyi kuningatar äärettömän suurten ulkoportaiden yläpäähän.
Kaikki intohimot keskittyivät katselijoiden silmiin; ihmiset pidättivät
henkeänsä ja läähättivät.
Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, suurin osa oli muuttunut
valkeaksi vankeuden aikana, ja tämä hopeanhohde teki vielä hienommaksi
hänen helmiäisvärisen kalpeutensa, joka tällä viime hetkellä teki
melkein taivaalliseksi Cæsarien tyttären kauneuden.
Hänellä oli yllään valkea puku, ja hänen kätensä oli sidottu kiinni
selän taakse.
Kun hän näyttäytyi portaiden yläpäässä oikealla puolellaan apotti
Girard, joka seurasi häntä vastoin hänen tahtoaan, ja vasemmallaan
pyöveli, molemmat puettuina mustiin, kuului koko tästä väkijoukosta
mumina, jonka vain ihmisten sydämet tunteva Jumala saattoi ymmärtää ja
oikein selittää.
Silloin astui muuan mies pyövelin ja Marie Antoinetten väliin.
Se oli Grammont. Hän asettui siihen näyttääkseen hänelle nuo
häpeälliset teloitusrattaat.
Kuningatar perääntyi vastoin tahtoaan askelen.
"Nouskaa rattaille", sanoi Grammont.
Koko maailma kuuli nämä sanat, sillä mielenliikutus pidätti sorinan
katselijoiden huulille.
Silloin nähtiin veren nousevan kuningattaren poskille aina hiusjuuriin
saakka; sitten hänen kasvonsa muuttuivat melkein heti taas
kuolemankalpeiksi.
Hänen kalmankapeat huulensa avautuivat hiukan.
"Miksi annetaan minulle vain rattaat", sanoi hän, "kun kuningas on
ajanut mestauslavalle vaunuissaan?"
Apotti Girard sanoi hänelle silloin ihan hiljaa muutamia sanoja.
Varmasti hän taisteli tätä kuolemaantuomitun kuningasylpeyden viimeistä
ääntä vastaan.
Kuningatar vaikeni ja horjahti.
Sanson ojensi molemmat käsivartensa tukeakseen häntä, mutta kuningatar
suoristautui jo ennen kuin mies oli ehtinyt koskea häneen.
Hän laskeutui alas portaita apurin kiinnittäessä rattaiden taakse
puista astinlautaa.
Kuningatar nousi rattaille ja apotti hänen jälkeensä.
Sanson käski heidän molempien istuutua.
Rattaiden lähtiessä liikkeelle lähti kansakin. Mutta kun sotamiehet
eivät tienneet, missä tarkoituksessa kansa liikehti, yhdistivät he
kaikki voimansa työntääkseen väkijoukon takaisin. Sen vuoksi syntyi
suuri tyhjä tila rattaiden ja ensi rivien välille.
Tästä välistä kajahti synkkä ulvonta.
Kuningatar vavahti ja nousi kokonaan seisomaan katsellen ympärilleen.
Hän näki silloin koiransa, joka oli hävinnyt kaksi kuukautta sitten,
koiransa, joka ei ollut voinut tunkeutua Conciergeriehen hänen
kanssansa, joka huudoista, iskuista ja potkuista huolimatta syöksyi
rattaita kohti. Mutta melkein heti katosi nääntynyt, laiha, uupunut
Black-parka hevosten jalkoihin.
Kuningatar seurasi sitä silmillään. Hän ei voinut puhua, sillä hänen
äänensä hukkui meluun, hän ei voinut osoittaa sitä sormellaan, sillä
hänen kätensä oli sidottu; sitäpaitsi, vaikka hän olisi voinut viitata
siihen, vaikka hänen puheensa olisi kuultukin, hän olisi varmaan
pyytänyt turhaan.
Mutta menetettyään koiran hetkeksi näkyvistään, hän näki sen taas
uudelleen.
Se oli erään kalpean nuoren miehen käsivarrella, joka seisten kanuunan
päällä näkyi väkijoukon yli ja sanomattoman haltioitumisen vallassa
tervehti häntä osoittaen taivasta.
Marie Antoinette katsahti myös taivaaseen ja hymyili lempeästi.
Maison-Rougen ritari päästi voihkauksen, kuin olisi tämä hymy
haavoittanut hänen sydäntään, ja rattaiden kääntyessä Change-sillalle
päin hän putosi alas väkijoukkoon ja hävisi näkyvistä.