Emme voi enää kauvemmin jättää unohduksiin erästä tämän kertomuksen
päähenkilöistä, sitä, joka edelliseen lukuun kasaantuneiden
loppuratkaisujen tapahtumisaikana on kärsinyt enimmän kaikista ja jonka
kärsimykset enimmän ansaitsevat lukijaimme myötätunnon.
Monnaie-kadulla oli kirkas auringonpaiste, ja muijat juttelivat ovilla
yhtä iloisesti kuin ei kaupungin yllä kymmenen kuukauden läpi olisikaan
ollut veripilvi, Mauricen palatessa mukanaan rattaat, jotka hän oli
luvannut tuoda.
Hän jätti hevosensa ohjakset erään Saint-Eustache-kirkon eteisen
kengänharjaajan käsiin ja nousi portaittensa askelmia sydän tulvillaan
ilosta.
Rakkaus on elähdyttävä tunne: se osaa valaa henkeä sydämiin, jotka ovat
kuolleet kaikille aistimuksille; se kansoittaa erämaat, se nostattaa
silmien eteen rakkauden esineen unikuvan; se panee rakastajan sielussa
laulavan äänen näyttämään hänelle koko luomakunnan toivon ja onnen
valoisan päivän kirkastamana, ja koska se, samalla kun on sydäntä
avartava tunne, on myöskin itsekäs tunne, tekee se rakastavan sokeaksi
näkemään mitään, mikä ei ole rakkauden esinettä itseään.
Maurice ei nähnyt näitä naisia, Maurice ei kuullut heidän juttujaan;
hän näki vain Genevièven tekemässä valmistuksia matkaa varten,
joka tuli antamaan heille pysyvän onnen; hän ei kuullut muuta kuin
Genevièven hajamielisenä hyräilemässä tavallista pikku lauluaan,
ja tämä pikku laulu hyrisi niin suloisesti hänen korvissaan, että
hän olisi vannonut kuulevansa hänen äänensä eri sävellajit sekaisin
suljettavan lukon napsahdusten kanssa.
Maurice pysähtyi tasanteella; ovi oli puoleksi avoinna: tapana oli
pitää sitä aina kiinni, ja tämä asianhaara hämmästytti häntä Hän
katseli kaikkialle ympärilleen nähdäkseen oliko Geneviève käytävässä;
häntä ei näkynyt. Hän astui eteiseen, meni sen lävitse ruokasaliin;
hän tarkasti makuuhuoneen. Eteinen, ruokasali, sali, makuuhuone olivat
tyhjät. Hän huusi hänen nimeänsä, kukaan ei vastannut.
Kotiapulainen oli lähtenyt ulos, kuten tiedetään; Maurice ajatteli,
että Geneviève hänen poissaollessaan oli tarvinnut jotakin nuoraa
sitoakseen matkalaukkujaan tai joitakin matkaeväitä laittaakseen ne
vaunuihin ja että hän oli lähtenyt ulos näitä tavaroita ostamaan. Tämä
oli hänen mielestään suuri varomattomuus, mutta vaikkakin hän alkoi
käydä levottomaksi, ei hän vielä epäillyt mitään.
Maurice odotteli siis käyskennellen edes takaisin ja kumartuen tuolloin
tällöin ulos ikkunasta, joka raollaan ollen päästi sisään sadetta
ennustavia tuulenpuuskia.
Pian luuli Maurice kuulevansa askelia portaista. Hän kuunteli; ne
eivät olleet Genevièven. Siitä huolimatta hän juoksi porraskäytävään,
kumartui kaiteen yli ja tunsi kotiapulaisensa, joka huolettomana kuin
palvelijat aina nousi portaita.
"Scævola!" huusi hän.
Kotiapulainen kohotti päätänsä.
"Kas, tehän se olettekin, kansalainen."
"Niin, minä; mutta missä on kansatar?"
"Kansatar?" kysyi Scævola hämmästyksissään jatkaen koko ajan
kapuamistaan.
"Niin juuri. Näitkö häntä ulkona?"
"En."
"Lähde siinä tapauksessa takaisin! Kysy ovenvartijalta ja ota selvää
naapureilta."
"Heti kohta!"
Scævola lähti alas.
"Nopeammin, nopeammin!" huusi Maurice. "Etkö sinä näe, että olen kuin
kuumilla hiilillä?"
Maurice vartoi viisi kuusi minuuttia portaissa. Sitten, kun hän ei
nähnyt Scævolan ilmestyvän takaisin, hän meni sisään ja kumartui
uudestaan ulos ikkunasta. Hän näki Scævolan astuvan pariin kolmeen
myymälään ja tulevan taas ulos saamatta tietää mitään uutta.
Kärsimättömänä hän huusi häntä.
Kotiapulainen katsoi ylös ja näki isäntänsä kärsimättömänä ikkunassa.
Maurice antoi hänelle merkin palata sisään.
"On mahdotonta, että hän olisi lähtenyt ulos", sanoi Maurice itsekseen.
Ja hän huusi uudestaan:
"Geneviève! Geneviève!"
Kaikki oli kuollutta. Autiossa talossa ei näyttänyt olevan edes
kaikuakaan jäljellä.
Scævola ilmestyi takaisin.
"No niin, talonmies on ainoa, joka on nähnyt hänet."
"Onko talonmies nähnyt hänet?"
"On. Naapurit eivät ole kuulleet siitä puhuttavankaan."
"Sanot, että talonmies on nähnyt hänet? Millä tavalla?"
"Hän on nähnyt hänen menevän ulos."
"Hän on siis lähtenyt ulos?"
"Siltä näyttää."
"Yksinäänkö? On mahdotonta, että Geneviève olisi lähtenyt yksin ulos."
"Hän ei ollut yksin, kansalainen, hän oli erään miehen seurassa."
"Kuinka! Miehenkö seurassa?"
"Sen mukaan ainakin, mitä kansalainen talonmies sanoo."
"Mene hakemaan hänet tänne, minun on saatava tietää, kuka tuo mies oli."
Scævola astui kaksi askelta ovea kohti ja kääntyi sitten.
"Odottakaahan", sanoi hän näyttäen miettivän.
"Mitä? Mitä sinä tahdot? Puhu, minä kuolen kärsimättömyydestä."
"Ehkä se oli sen miehen kanssa, joka juoksi minun perässäni."
"Juoksiko joku mies sinun perässäsi?"
"Juoksi."
"Mitä varten?"
"Pyytääkseen minulta avainta teille."
"Mitä avainta, sinä onneton? Mutta puhuhan, puhu nyt."
"Huoneiston avainta."
"Ja sinä annoit huoneiston avaimen tuntemattomalle?" huudahti Maurice
tarttuen molemmin käsin kotiapulaisen kauluriin.
"Mutta eihän hän ollut mikään tuntematon, hyvä herra, koska hän oli
teidän ystäviänne."
"Ah, niin, minun ystäviäni? Hyvä, se oli varmaankin Lorin! Niinhän se
on, hän on lähtenyt ulos Lorinin kanssa."
Ja hymyillen vaikka kalpeanakin vei Maurice nenäliinansa hiestä
kostealle otsallensa.
"Ei, ei, ei, hyvä herra, ei se ollut hän", sanoi Scævola. "Totta kai
minä tunnen Lorinin, jumaliste!"
"Mutta kuka se oli siis?"
"Kyllä te tiedätte hyvin, kansalainen, se oli se mies, se, joka tuli
eräänä päivänä..."
"Minä päivänä?"
"Sinä päivänä, jolloin te olitte niin surullinen; se, joka vei teidät
mukanaan, kun sitten palasitte niin iloisena..."
Scævola oli huomannut kaikki nämä seikat.
Maurice katseli häntä kauhistuneen näköisenä. Hänen koko ruumiinsa
värisi. Sitten oltuaan kauvan vaiti hän huusi:
"Dixmer?"
"Niin tosiaankin, niin, luulenpa, että se oli niin, kansalainen", sanoi
kotiapulainen.
Maurice horjahti ja kaatui selälleen nojatuoliin. Hänen silmissään
sumeni.
"Voi, hyvä Jumala!" sopersi hän.
Kun hänen silmänsä taas avautuivat, näki hän Genevièven unohtaman tai
oikeammin jättämän orvokkikimpun.
Hän syöksyi paikalle, otti sen, suuteli sitä; sitten, huomattuaan,
mille paikalle se oli asetettu, sanoi hän:
"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit... ne olivat hänen viimeinen
tervehdyksensä."
Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku
oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai
puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.
Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven
käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.
Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui
hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken
olivat olleet niin suuren onnen todistajana.
Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli
hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.
Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti
kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua
pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani
pistoolit taskuunsa.
Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän
isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää
erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:
"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut
isääni ja minua viisitoista vuotta."
"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään
tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa
isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja
voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"
"Kuule! Jos se nainen, joka asui täällä..."
Hän keskeytti puheensa; hänen äänensä vapisi niin kovasti lausuessansa
nämä sanat, ettei hän voinut jatkaa.
"Jos hän palaa", jatkoi hän hetken kuluttua, "ota hänet vastaan, sulje
ovi hänen jäljestään; ota tämä pyssy, asetu portaisiin äläkä päästä
sisään ketään, pääsi kautta, henkesi kautta, sielusi kautta! Jos
tahdotaan murtaa ovi, puolusta sitä, iske! Tapa! Tapa äläkä pelkää
mitään, Scævola, minä otan vastatakseni kaikesta!"
Nuoren miehen äänensävy, hänen raju uskalluksensa sähköisti Scævolan.
"Minä en ainoastaan tapa", sanoi hän, "vaan olen valmis kuolemaankin
kansatar Genevièven puolesta".
"Kiitos... Kuule nyt! Tämä huoneisto on minulle vastenmielinen, enkä
minä tahdo astua tänne sisälle ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen.
Jos hän on päässyt karkaamaan, jos hän on tullut takaisin, aseta
silloin ikkunaasi se suuri japanilainen päivänkukkamalja, jota hän niin
rakasti. Siinä ovat ohjeet päivää varten. Yöksi aseta lyhty. Joka kerta
mennessäni ohi kadulla saan siten tietää; niin kauvan kun en näe lyhtyä
enkä kukkamaljaa, jatkan etsintääni."
"Oi hyvä herra, olkaa varovainen, olkaa varovainen!" huudahti Scævola.
Maurice ei edes vastannut. Hän hyökkäsi huoneesta, laskeutui portaita
alas kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Lorinin luokse.
Olisi vaikeata kuvata tämän arvon runoilijan hämmästystä, suuttumusta,
raivoa, kun hän kuuli tämän uutisen; yhtä hyvin kannattaisi kertoa ne
liikuttavat valitusrunot, joilla Orestes innoitti Pyladeksen.
"Sinä et siis tiedä missä hän on", hoki hän.
"Kadonnut, hävinnyt!" ulvoi Maurice epätoivon puuskassa. "Hän on
tappanut hänet, Lorin, hän on tappanut hänet!"
"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä
tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista
naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi
tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt
ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa,
liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."
"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon
miehen katseessa oli jotakin kamalaa."
"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen
vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu
vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on
vaara", sanoi Lorin.
Nämä sanat saivat Mauricen raivon nousemaan kaksinkertaiseksi.
"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!"
huusi hän.
"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme",
sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin
Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee
huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."
"Hyvästi, Lorin, hyvästi!"
"Mitä sinä siis teet?"
"Menen tieheni."
"Lähdetkö luotani? Miksi niin?"
"Koska se ei liikuta muita kuin minua yksin. Koska vain minun yksin on
pantava henkeni vaaraan pelastaakseni Genevièven."
"Haluat kuolla?"
"Olen valmis kaikkeen: tahdon mennä tapaamaan valvontavaliokunnan
puheenjohtajaa, aion puhua Hébertille, Dantonille, Robespierrelle.
Tunnustan kaikki, mutta hänet on annettava minulle takaisin."
"Hyvä on", sanoi Lorin.
Ja lisäämättä sanaakaan hän nousi seisomaan, kiinnitti hankkiluksensa,
pani päähänsä univormuinkin ja, kuten Mauricekin oli tehnyt, otti kaksi
ladattua pistoolia, jotka pisti taskuunsa.
"Lähtekäämme", lisäsi hän yksinkertaisesti.
"Mutta sinähän saatat itsesi huonoon valoon!" huudahti Maurice.
"No niin, entä sitten?
"Näytännön jälkeen tapa palata
hyvässä seurassa taas kotia."
"Mistä me ensiksi lähdemme etsimään?" kysyi Maurice.
"Hakekaamme ensin vanhalta asuinpaikalta, tiedäthän, vanhan
Saint-Jacques-kadun varrelta; sitten väijymme Maison-Rougen
ritaria. Missä hän on, siellä on varmasti Dixmer; sitten lähestymme
Vieille-Corderie-kadun taloja. Tiedät, että puhutaan Antoinetten
siirtämisestä Templeen. Usko minua, sellaiset miehet kuin nuo eivät
menetä toivoaan pelastaa hänet ennenkuin viime hetkessä."
"Niin", toisti Maurice, "sinä olet todella oikeassa... Luuletko siis,
että Maison-Rouge on Pariisissa?"
"Dixmer on varmasti."
"Se on totta, se on totta! He ovat jälleen liittyneet yhteen", sanoi
Maurice, jonka nämä epämääräiset valonvälkähdykset tekivät hiukan
järkevämmäksi.
Tästä hetkestä alkaen ystävykset sitten ryhtyivät etsimään, mutta
kaikki oli turhaa. Pariisi on suuri ja sen hämärä synkkä. Milloinkaan
ei pohjaton syvyys ole paremmin kyennyt kätkemään salaisuutta, jonka
rikos tai onnettomuus on sille uskonut.
Sata kertaa menivät Lorin ja Maurice Grève-aukion ohi, sata kertaa he
hipaisivat sitä pientä taloa, jossa Geneviève asui ja jossa Dixmer
häntä alituisesti vartioi, kuten papit muinoin vartioivat uhrattaviksi
määrättyjä henkilöitä.
Nähdessään olevansa määrätty perikatoon Geneviève, kuten kaikki
jalot sielut, omasta puolestaan hyväksyi uhrauksen ja halusi kuolla
hiljaisuudessa. Muuten hän pelkäsi, vähemmän tosin Dixmerin kuin
kuningattaren asian puolesta, sitä julkisuutta, jonka Maurice varmasti
tulisi antamaan kostolleen.
Hän pysytteli siis niin hiljaa, kuin olisi kuolema jo sulkenut hänen
suunsa.
Kuitenkin oli Maurice sanomatta mitään Lorinille käynyt esittämässä
pyyntönsä kauhean yhteishyvän valiokunnan jäsenille; ja Lorin oli
puhumatta Mauricelle samoin uhrautunut omasta puolestaan tekemällä
saman pyynnön.
Sen vuoksi olikin samana päivänä Fouquier-Tinville merkinnyt punaisen
ristin heidän nimiensä viereen, ja sana epäilyttäviä yhdisti heidät
veriseen syleilyyn.