Sillä välin kun edellisessä kappaleessa kuvattu näytös tapahtui
kanslian ovella, joka avautui kuningattaren vankilaan, tai oikeammin
kahden santarmin asumaan ensimmäiseen huoneeseen, tehtiin muita
valmisteluja vastakkaisella puolella, toisin sanoen naisten pihassa.
Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas.
Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa
olevaa laulua _Ça ira_ hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla
niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.
Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän
oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin
käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli
lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli
huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt
samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki
hänen pelastusmahdollisuutensa.
Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies
koputtamaan santarmien ikkunaa.
"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on
kansalainen Mardoche".
"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin
me vartioisimme hyvin?"
"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette
monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."
"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin
koskaan ennen".
"Pyh", sanoi Duchesne, joka myös oli astunut ikkunan ääreen.
"Varmasti."
"Mikä nyt siis on?"
"Avatkaa ikkuna, niin kerron teille sen."
"Avaa", sanoi Duchesne. Ja Gilbert avasi ja löi kättä vanginvartijan
kanssa, joka oli jo laittautunut santarmien ystäväksi.
"Mikä nyt siis on, kansalainen Mardoche?" toisti Gilbert. "Konventin
istunto on ollut hiukan kuuma. Oletteko lukeneet?"
"Emme. Mitä on siis tapahtunut?"
"Kas, ensinnäkin on käynyt niin, että kansalainen Hébert on keksinyt
erään seikan."
"Minkä niin?"
"Sen, että ne salaliittolaiset, joiden luultiin kuolleen, ovatkin
elossa ja hyvin virkkuina."
"Niin niin", sanoi Gilbert; "Delessart ja Thierry, olen kuullut siitä
puhuttavan, he ovat Englannissa, nuo veijarit".
"Entä Maison-Rougen ritari?" sanoi ovenvartija korottaen äänensä niin,
että kuningatar saattoi kuulla sen.
"Kuinka! Onko hänkin Englannissa, hänkin?"
"Ei ensinkään, hän on Ranskassa", jatkoi Mardoche pitäen ääntänsä yhtä
lujana.
"Hän on siis palannut?"
"Hän ei ole lähtenytkään."
"Siinä on todella julkea mies!" sanoi Duchesne.
"Semmoinen hän juuri on."
"No niin, hänet koetetaan saada kiinni."
"Varmasti hänet kyllä koetetaan saada kiinni, mutta se ei ole helppo
asia, siltä ainakin näyttää."
Kun kuningattaren viila tällä hetkellä kiljui niin voimakkaasti
rautatangossa, että ovenvartija pelkäsi sen kuuluvan huolimatta
yrityksistään hukuttaa sitä, laski hän kantapäänsä toisen koiran
käpälän päälle; koira päästi tuskan ulvonnan.
"Voi, koiraparka!" sanoi Gilbert.
"Pyh!" sanoi ovenvartija. "Miksei sillä ollut puukengät jalassa? Oletko
sinä hiljaa, Girondisti, oletko sinä hiljaa!"
"Onko sinun koirasi nimi Girondisti, kansalainen Mardoche?"
"On, minä annoin sille sen nimen."
"Ja sinä siis sanoit", alkoi uudelleen Duchesne, joka itse vankina
ollen oli innostunut kuulemaan uutisia kuten kaikki vangit, "sanoit
siis, että...?"
"Kas, sehän on totta, sanoin, että kansalainen Hébert — kas siinä
on isänmaanystävä — oli silloin tehnyt esityksen, että Itävallatar
vietäisiin takaisin Templeen."
"Entä miksi niin?"
"Ka, koska hän väittää, että Itävallatar on viety Templestä pois
ainoastaan, jottei hän olisi Pariisin kommuunin välittömän tarkastuksen
alaisena."
"Oho, hiukan myöskin tuon kirotun Maison-Rougen yritysten johdosta",
sanoi Gilbert. "Minusta näyttää siltä, että maanalainen käytävä on
olemassa."
"Senhän hänelle vastasi kansalainen Santerre. Mutta Hébert sanoi,
ettei ollut vaaraa enää siitä hetkestä lähtien kun oli saatu varoitus;
että Templessä voitiin vartioida Marie Antoinettea puolta vähemmin
varovaisuustoimenpitein kuin täällä, sekä että Temple tosiaankin oli
paljon vahvempi rakennus kuin Conciergerie."
"Tahtoisinpa minäkin totta tosiaan", sanoi Gilbert, "että hänet
vietäisiin takaisin Templeen".
"Minä ymmärrän, sinun on ikävä vartioida häntä."
"Ei, minä tulen siitä surumieliseksi."
Maison-Rouge yski kovasti. Viila piti sitä suurempaa ääntä, mitä
syvemmälle se kalvoi rautatankoa.
"Entä mitä on päätetty?" kysyi Duchesne ovenvartijan yskänkohtauksen
tauottua.
"Päätettiin, että hän jää tänne, mutta että hänen oikeudenkäyntinsä
alkaa heti."
"Voi, naisparkaa!" sanoi Gilbert.
Duchesne, jonka korvat olivat varmasti tarkemmat kuin hauen toverinsa
tai jonka huomio ei ollut yhtä paljon kiintynyt Mardochen kertomukseen,
kumartui kuunnellakseen vasemmasta osastosta tulevaa ääntä.
Ovenvartija näki liikkeen.
"Joten sinä ymmärrät, kansalainen Duchesne", sanoi hän äänekkäästi,
"että salaliittolaisten yritykset tulevat sitä epätoivoisemmiksi,
mitä vähemmän he tietävät itsellään olevan aikaa niitä suorittaa.
Vankiloiden vartiosto tehdään kaksinkertaiseksi, koska ei ole
kysymys vähemmästä kuin tunkeutumisesta asevoimin Conciergeriehen.
Salaliittolaiset tappavat kaikki, jotka ovat heidän tiellään, kunnes
pääsevät kuningattaren luo, Capetin lesken luokse, aioin sanoa."
"Entä miten he pääsisivät sisään, nuo sinun vehkeilijäsi?"
"Isänmaanystäviksi pukeutuneina he ovat toimeenpanevinaan uudelleen
syyskuun 2 päivän, nuo heittiöt, ja kun ovet kerran on saatu auki,
hyvää yötä!"
Tuli hetken hiljaisuus, jonka aiheutti santarmien hämmästys.
Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa
kiljumista. Kello löi yhdeksän.
Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit
olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.
"Hyvä on, me olemme valppaina, olemme valppaina", sanoi Gilbert.
"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina
vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.
"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen
pyyhkien hiestä märkää otsaansa.
"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi
Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos
sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."
"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni
kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin
vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."
Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche
vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää
hänen suunnitelmaansa toteutumasta.
"Mikä siellä on?" kysyi hän muina miehinä.
"Ei mitään, ei mitään", sanoi Gilbert, "sotaministeriön kanslisti
lähtee tiehensä ja ilmoittaa minulle siitä".
"Kas, erinomaista", sanoi ovenvartija.
Mutta kanslisti jatkoi itsepäisesti koputtamistaan.
"Hyvä, hyvä!" huusi Gilbert lähtemättä ikkunasta. "Hyvää yötä, hyvästi!"
"Luulen hänen puhuvan sinulle", sanoi Duchesne kääntyen ovea kohden.
"Vastaapa siis hänelle..."
Silloin kuului kanslistin ääni.
"Tulehan, kansalainen santarmi", sanoi hän; "haluaisin puhua kanssasi
hetken".
Tämä ääni, vaikka siinä olikin kiihtynyt leima, joka vei siltä sen
tavallisen sävyn, sai ovenvartijan heristämään korviaan; hän luuli
tuntevansa sen.
"Mitä sinä siis tahdot, kansalainen Durand?" kysyi Gilbert.
"Haluan sanoa sinulle pari sanaa."
"Hyvä, sinä voit sanoa sen huomenna."
"Ei, vaan tänä iltana! Minun on puhuttava sinulle tänä iltana", toisti
sama ääni.
"Voi, mitä nyt tapahtuneekaan?" mutisi ovenvartija.
"Sehän on Dixmerin ääni."
Turmiota tietävänä ja väräjävänä näytti tämä ääni lainanneen jotakin
kaameata synkän käytävän kaukaiselta kaiulta.
Duchesne kääntyi.
"No niin", sanoi Gilbert, "minä menen, koska hän välttämättä tahtoo".
Ja hän lähti ovelle.
Ovenvartija käytti hyväkseen tätä hetkeä, jolloin molempien santarmien
huomion oli kiinnittänyt odottamaton asianhaara. Hän juoksi
kuningattaren ikkunan luo.
"Onko se valmis?" kysyi hän.
"Olen yli puolessa", vastasi kuningatar.
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän, "kiirehtikää, kiirehtikää!"
"No kas", sanoi Duchesne, "minne sinä hävisit, kansalainen Mardoche?"
"Täällä minä olen", huudahti ovenvartija palaten nopeasti ensimmäisen
osaston ikkunan luo.
Samalla hetkellä, juuri kun hän asettui jälleen paikalleen, kajahti
vankilasta hirveä huuto, sitten kirous, sitten metallitupesta
riuhtaistavan sapelin ääni.
"Voi, konna! Voi rosvo!" huusi Gilbert.
Ja käytävästä kuului tappelun meteli.
Samanaikaisesti avautui ovi paljastaen ovenvartijan silmille kaksi oven
luona taistelevaa varjoa ja päästäen sisään naisen, joka työnnettyään
syrjään Duchesne syöksyi kuningattaren osastoon.
Välittämättä tästä naisesta juoksi Duchesne toverinsa avuksi.
Ovenvartija harppasi toiselle ikkunalle; hän näki naisen polvillaan
kuningattaren edessä; nainen rukoili hartaasti vankia vaihtamaan pukua
hänen kanssansa.
Säihkyvin silmin kumartui hän katsomaan koettaen tuntea tämän naisen,
jonka hän pelkäsi tunteneensa jo liiankin hyvin. Äkkiä hän päästi
tuskallisen huudon.
"Geneviève, Geneviève!" huusi hän.
Kuningatar oli pudottanut viilan ja näytti aivan lamaantuneelta.
Tämäkin yritys oli siis rauennut tyhjiin.
Ovenvartija tarttui kaksin käsin viilan vikuuttamaan rautatankoon ja
ravisti sitä ponnistaen äärimmäiset voimansa.
Mutta viilan jälki ei ollut kyllin syvä, tanko kesti.
Sillä välin oli Dixmerin onnistunut työntää Gilbert takaisin vankilaan,
ja hän oli juuri tulossa sinne itsekin, kun Duchesnen onnistui ovea
painamalla saada hänet peräytymään.
Mutta ovea hän ei saanut suljetuksi. Epätoivoissaan oli Dixmer pistänyt
kätensä seinän ja oven väliin.
Tässä kädessä oli tikari, joka hankkiluksen vaskisolkeen tylstyneenä
oli liukunut pitkin santarmin rintaa avaten hänen pukunsa ja raadellen
hänen ihoansa.
Rohkaistuneina yhdistivät molemmat miehet kaikki voimansa ja huusivat
samalla kertaa apua.
Dixmer tunsi käsivartensa olevan murtumaisillaan; hän nojasi hartiansa
oveen, antoi voimakkaan sysäyksen, ja niin hänen onnistui vetää pois
puutunut kätensä.
Ovi sulkeutui läimähtäen. Duchesne työnsi salvat eteen sillä välin kun
Gilbert väänsi oven lukkoon.
Käytävästä kajahtivat kiivaat askelet, sitten oli kaikki hiljaa.
Molemmat santarmit katsahtivat toisiinsa ja loivat silmäyksen
ympärilleen.
He kuulivat sen metelin, jota väärä ovenvartija piti koettaessaan
murtaa rautatankoa.
Gilbert syöksyi kuningattaren vankikoppiin ja löysi Genevièven
polvillaan hänen edessään rukoilemassa vankia vaihtamaan pukua
kanssansa.
Duchesne tarttui kivääriinsä ja juoksi ikkunan luokse: hän näki miehen
roikkuvan rautatangosta, ravistavan sitä raivokkaasti ja turhaan
yrittävän murtaa sitä väkivoimin.
Hän tähtäsi.
Nuori mies näki pyssynpiipun suuntautuvan häntä kohti.
"Niin, niin", sanoi hän, "tapa minut, tapa!"
Ja ylväänä epätoivossaan hän veti rintansa täyteen ilmaa uhmaten luotia.
"Ritari", huudahti kuningatar, "ritari, jääkää elämään, minä pyydän
sitä hartaasti, jääkää elämään!"
Kuullessaan Marie Antoinetten äänen Maison-Rouge putosi polvilleen.
Pyssy pamahti; mutta tämä liike pelasti hänet, luoti lensi hänen päänsä
ylitse.
Geneviève luuli ystävänsä kuolleen ja kaatui tunnottomana
kivipermannolle.
Kun savu oli hälvennyt, ei naisten pihassa ollut enää ketään.
Kymmenen minuutin kuluttua tutki Conciergerien mahdottomimmatkin
lymypaikat perinpohjin kolmekymmentä sotamiestä kahden komisariuksen
johdolla.
Ketään ei löydetty; kanslisti oli astellut rauhallisesti ja hymysuin
ukko Richardin nojatuolin ohitse.
Mitä ovenvartijaan tulee, oli hän juossut ulos huutaen:
"Aseisiin! Aseisiin!"
Vartiomies oli ollut aikeissa ojentaa pistimensä häntä vastaan, mutta
hänen koiransa olivat karanneet vartiomiehen kurkkuun.
Ainoastaan Geneviève pidätettiin ja teljettiin kuulustelun jälkeen
tyrmään.