Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein
kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.
Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä
vuonna lyijynharmaita pilkkuja.
Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin
hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän
luuli kuulevansa huutoja.
Hän oli nukahtanut viila käteensä.
Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen
rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet
heitä ensinkään levottomiksi.
Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli
antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja
ristikkorautojen paksuutta keskenään.
Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin
toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.
Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu
poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.
Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi
täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus
teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.
Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa
häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten
kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään
aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.
Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet
käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua
estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden
tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista
asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi
niitä niin hartaasti.
Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut
mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä
ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että
salajuoni oli ansa.
Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin
kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan
pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.
Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka
olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita
ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti
hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan
verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.
"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa
yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa,
joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen
vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!
"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on
kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.
"Jos tahtoisin, pääsisin siis vapauteen!
"Mutta jokin naisparka uhrataan minun sijastani.
"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni
saakka!
"Jumala ja tulevaisuus eivät antaisi sitä minulle anteeksi.
"Mahdotonta, mahdotonta!"
Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo
suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo
vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen:
kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.
"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan
Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten
henkilöiden onnen suuren periaatteen.
"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa
tilanteessa kuin minäkin.
"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta
Ranskassa!
"Sitäpaitsi en minä ole tullut; kaksi kuningasta on sanonut:
"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole
nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka
eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla
alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'
"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka
harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?
"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa
hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita
alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen
jätteet?"
Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa
tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon
vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.
Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei
heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.
Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen
huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.
Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat,
kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä
holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus
paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon
juurtuneen heikkouden lannistamana.
"Voi, minä pakenen", sanoi hän. "Kyllä, kyllä, kyllä minä pakenen.
Silloin kun he tulevat, silloin kun he puhuvat, sahaan poikki
rautatangon ja odotan, mitä Jumala ja minun vapauttajani määräävät.
Minä olen sen velkaa lapsilleni, heitä ei tapeta, taikka jos heidät
tapetaan ja minä olen vapaa, voi, silloin ainakin..."
Hän ei lopettanut lausettaan, hänen silmänsä sulkeutuivat, suu
tukahdutti äänen. Tämän kuningatarparan uinailu oli kauhea huoneessa,
jonka sulkivat salvat ja ristikot. Mutta pian putosivat hänen unessaan
salvat ja ristikot; hän näki itsensä synkän, säälimättömän armeijan
keskellä; hän käski tulen leimahtaa, raudan paljastua huotrastaan; hän
kosti kansalle, joka lopultakaan ei ollut hänen kansansa.
Sillä välin juttelivat Gilbert ja Duchesne rauhallisesti ja valmistivat
illallisensa.
Sillä välin saapuivat myöskin Dixmer ja Geneviève Conciergeriehen ja
asettuivat tapansa mukaan kansliaan. Tunnin kuluttua tästä päätti
Palatsin kanslisti tehtävänsä ja jätti heidät yksin.
Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen virkaveljensä jälkeen, syöksyi
Dixmer tyhjälle vasulle, joka oli asetettu oven suuhun illan eväsvasun
sijalle.
Hän otti leivänkappaleen, mursi sen ja löysi kotelon. Siinä oli
kuningattaren vastaus; hän luki sen kalveten. Ja kun Geneviève
tarkasteli häntä, repi hän paperin tuhanneksi kappaleeksi, jotka meni
heittämään uunin tuliseen kitaan.
"Hyvä on", sanoi hän. "Kaikesta on sovittu!"
Sitten hän sanoi kääntyen Genevièven puoleen:
"Tulkaa, rouva!"
"Minäkö?"
"Niin, minun on puhuttava teille hiljaa."
Geneviève, joka oli liikkumaton ja kylmä kuin marmori, teki alistuvan
eleen ja astui miehensä luokse.
"Nyt on hetki tullut, madame", sanoi Dixmer. "Kuunnelkaa minua."
"Kyllä, hyvä herra."
"Te pidätte asiallenne hyödyllistä kuolemaa, joka saa kokonaisen
puolueen siunaamaan teitä ja kokonaisen kansan teitä surkuttelemaan,
parempana kuin häpeällistä kostokuolemaa, eikö niin?"
"Niin, hyvä herra."
"Olisin voinut tappaa teidät paikallenne tavatessani teidät
rakastajanne luota; mutta miehen, joka kuten minä on pyhittänyt
elämänsä pyhälle ja kunnioitettavalle työlle, tulee osata käyttää
hyväksensä omia onnettomuuksiansa uhraamalla ne tälle asialle, niin
kuin minä olen tehnyt, tai oikeammin kuten minä suunnittelen. Kuten
olette nähnyt, olen kieltäytynyt huvista saada oikeutta. Minä olen
myöskin säästänyt teidän rakastajaanne."
Häipyvä, mutta hirveä hymy ilmestyi Genevièven värittömille huulille.
"Mutta mitä rakastajaanne tulee, käsitätte te, joka tunnette minut,
että olen odottanut vain osatakseni häneen paremmin."
"Hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä olen valmis. Mitä varten siis
sitten nämä pitkät puheet?"
"Te olette valmis?"
"Niin, te tapatte minut. Te olette oikeassa, minä odotan."
Dixmer katseli Genevièveä ja vavahti tahtomattaankin; hän oli sillä
hetkellä suurenmoinen: kaikkein loistavin sädekehä, se, joka johtuu
rakkaudesta, valaisi häntä.
"Minä jatkan", sanoi Dixmer. "Olen ilmoittanut kuningattarelle
etukäteen; hän odottaa. Kuitenkin hän luultavasti tekee joitakin
vastaväitteitä, mutta te pakotatte hänet."
"Hyvä on, hyvä herra. Antakaa määräyksenne, minä suoritan ne."
"Kohta", jatkoi Dixmer, "minä koputan ovelle, Gilbert tulee avaamaan.
Tällä tikarilla" — Dixmer avasi takkinsa ja näytti kaksiteräistä
tikaria, jonka veti puoleksi tupesta — "tällä tikarilla minä tapan
hänet".
Geneviève värisi tahtomattaankin.
Dixmer teki eleen saadakseen hänen huomionsa puoleensa.
"Sillä hetkellä kun minä isken häntä", jatkoi hän, "te syöksytte
toiseen huoneeseen, siihen, jossa kuningatar on. Siinä ei ole ovea,
kuten tiedätte, ainoastaan varjostin, ja te vaihdatte pukua hänen
kanssaan sillä välin kun minä tapan toisen sotamiehen. Silloin
minä tartun kuningattaren käsivarteen ja poistun hänen kanssaan
ristikko-ovesta."
"Varsin hyvä", sanoi Geneviève kylmästi.
"Te ymmärrätte?" jatkoi Dixmer; "joka ilta teidät nähdään tuossa
mustassa taftiviitassa, joka peittää teidän kasvonne. Pankaa viittanne
hänen majesteettinsa päälle ja käärikää hänet siihen, kuten teillä on
tapana kääriä itsenne."
"Teen niin kuin te sanotte, hyvä herra."
"Minun on siis nyt annettava teille anteeksi ja kiitettävä teitä, hyvä
rouva", sanoi Dixmer.
Geneviève ravisti päätänsä hymyillen kylmästi.
"Minä en tarvitse teidän anteeksiantoanne enkä teidän kiitostanne,
hyvä herra", sanoi hän ojentaen kätensä. "Se mitä teen, pyyhkisi
pois rikoksen, enkä minä ole tehnyt muuta kuin heikkouden; ja
tämän heikkouden, muistelkaapa käytöstänne, hyvä herra, te olette
melkein pakottanut minut tekemään. Minä vieroitin itseni hänestä,
ja te työnsitte minut takaisin hänen syliinsä, ja siten te olette
alkuunpanija, tuomari ja kostaja. Minun siis on anneltava teille
anteeksi kuolemani, ja minä annan teille anteeksi. Minun siis tulee
kiittää teitä, hyvä herra, siitä, että otatte henkeni, koska elämä
olisi minulle ollut sietämätön ollessa erossa miehestä, jota rakastan
yksinomaan, etenkin sen hetken jälkeen, jolloin julmalla kostollanne
katkaisitte kaikki ne siteet, jotka minut kiinnittivät häneen."
Dixmer painoi kyntensä rintaansa; hän tahtoi vastata, mutta ääni petti.
Hän astui muutaman askelen kansliassa.
"Hetki menee ohi", sanoi hän viimein. "Joka sekunti on käytettävä
hyväksemme. No hyvä rouva, oletteko te valmis?"
"Olen sanonut sen jo, hyvä herra", vastasi Geneviève levollisena kuin
marttyyrit, "minä odotan".
Dixmer keräsi kaikki paperinsa, meni katsomaan, olivatko ovet hyvin
suljettuina, eikö kukaan voisi päästä kansliaan. Sitten hän aikoi
toistaa vaimollensa annetut ohjeet.
"Tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä tiedän tarkalleen,
mitä minun on tehtävä."
"Hyvästi siinä tapauksessa!"
Ja Dixmer ojensi hänelle kätensä kuin olisi tällä viimeisellä hetkellä
kaikkien vastasyytösten tullut häipyä tilanteen suuruuden ja uhrauksen
ylevyyden tieltä.
Väristen kosketti Geneviève sormiensa päillä miehensä kättä.
"Asettukaa viereeni, hyvä rouva", sanoi Dixmer, "ja heti kun olen
iskenyt Gilbertin kuoliaaksi, hyökätkää sisään".
"Olen valmis!"
Silloin Dixmer puristi oikealla kädellään suurta tikariaan ja löi
vasemmalla ovea.