Tästä hetkestä alkaen tuli sotaministerien kanslisti joka ilta tekemään
uutterasti työtään virkatoverinsa Palatsin kanslistin toimistossa.
Rouva Durand saneli otteet valmiiksi laitetuista luetteloista, ja
Durand jäljensi innokkaasti.
Durand tarkasti kaikki näyttämättä huomaavan mitään. Hän oli pannut
merkille, että joka ilta kello yhdeksältä oli Richard tai hänen
vaimonsa tuonut ruokavasun ja laskenut sen oven suuhun.
Silloin, kun kanslisti sanoi santarmille: "Nyt minä lähden,
kansalainen", tuli santarmi, toisinaan Gilbert, toisinaan Duchesne,
otti vasun ja kantoi sen Marie Antoinettelle.
Niinä kolmena peräkkäisenä iltana, jolloin Durand oli jäänyt
myöhemmäksi paikalleen, oli vasukin jäänyt myöhemmäksi paikalleen,
koska santarmi vain ovea avatessaan ja sanoessaan hyvästi kanslistille
korjasi pois ruokatarpeet.
Toisen santarmin vietyä täyden vasun, hän neljännestuntia myöhemmin
toi oven suuhun edellisen päivän tyhjän vasun ja asetti sen samalle
paikalle, missä toinen oli ollut.
Neljännen päivän iltana, lokakuun alussa, tavallisen istunnon jälkeen,
Palatsin kanslistin lähdettyä ja Durandin tai oikeammin Dixmerin
jäätyä kahden vaimonsa kanssa hän laski pois kynänsä, katseli
sitten ympärilleen ja heristäen korviaan yhtä tarkasti, kuin olisi
hänen henkensä siitä riippunut, nousi äkkiä, juoksi varpaisillaan
ristikko-ovelle, kohotti lautasliinaa, joka peitti vasun ja pisti
vangille tarkoitettuun pehmeään leipään pienen hopeakotelon.
Sitten hän kalpeana ja vavisten liikutuksesta, joka kiusaa
voimakkaintakin miestä hänen ollessaan suorittamaisillaan loppuun
suuriarvoista, kauvan valmisteltua ja kiihkeästi odoteltua työtä,
palasi taas paikalleen nojaten otsansa toiseen käteensä ja painaen
toisen sydämelleen.
Geneviève katseli hänen hommaansa, mutta sanomatta mitään. Sen jälkeen
kun hänen miehensä oli noutanut hänet Mauricen luota, oli hänen tapansa
aina odottaa, että hänen miehensä puhuisi ensiksi.
Tällä kertaa hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.
"Onko se tätä iltaa varten?" kysyi hän.
"Ei, vaan huomista varten", vastasi Dixmer.
Katseltuaan ympärilleen ja kuunneltuaan jälleen hän sulki luettelot,
astui oven luokse ja kolkutti.
"Mitä?" sanoi Gilbert.
"Kansalainen", sanoi hän, "minä lähden pois".
"Hyvä on", sanoi santarmi kopin perältä. "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, kansalainen Gilbert."
Durand kuuli salpojen kitisevän, ymmärsi santarmin tulevan avaamaan
ovea ja lähti ulos.
Ukko Richardin huoneistosta pihalle johtavassa käytävässä hän törmäsi
erääseen karvalakkiseen ovenvartijaan, joka heilutteli raskasta
avainkimppua.
Pelko valtasi Dixmerin; tämä mies, joka oli raaka, kuten kaikki
ammattitoverinsa, aikoi kuulustella häntä, tarkastaa hänet, ehkäpä
ottaa hänestä selvän. Hän painoi hattunsa syvälle päähän, ja Geneviève
veti silmilleen mustan vaippansa reunuksen.
Hän erehtyi.
"Oi, anteeksi!" sanoi ovenvartija ainoastaan, vaikka juuri häneen oli
sattunut.
Dixmer vavahti kuullessaan tämän äänen, joka oli levollinen ja
kohtelias. Mutta ovenvartijalla oli varmaankin kiire, hän livahti
käytävään, avasi ukko Richardin oven ja katosi. Dixmer jatkoi matkaansa
vieden mukanaan Genevièven.
"Se on kummallista", sanoi hän tultuaan ulos, oven sulkeuduttua hänen
jäljessään ja ulkoilman jäähdytettyä hänen polttavaa otsaansa.
"Niin on, hyvin kummallista", kuiskasi Geneviève.
Siihen aikaan kun heidän suhteensa oli läheisempi, olisivat
aviopuolisot ilmoittaneet toisilleen hämmästyksensä syyn. Mutta Dixmer
piti ajatuksensa omana tietonaan taistellen niitä vastaan kuten ne
olisivat olleet harhanäkyä, ja kääntyessään Change-sillan kulmassa
Geneviève ainoastaan loi viimeisen silmäyksen synkkään Palatsiin, jossa
jonkinlainen kadonneen ystävän haamu oli herättänyt hänessä niin paljon
sekä suloisia että katkeria muistoja.
Molemmat saapuivat Grève-aukiolle lausumatta ainoaltakaan sanaa.
Sillä välin oli santarmi Gilbert lähtenyt ulos ja ottanut haltuunsa
kuningatarta varten tuodun eväsvasun. Siinä oli hedelmiä, kylmä
kananpaisti, pullo valkoviiniä, vesikarahvi sekä puolikas kahden naulan
leipää.
Gilbert nosti lautasliinan ja näki, että esineet olivat tavanmukaisessa
järjestyksessä, kuten kansatar Richard oli ne asettanut. Sitten hän
sanoi sysäten varjostimen syrjään:
"Kansatar, tässä on illallinen."
Marie Antoinette mursi leivän; mutta tuskin olivat hänen sormensa
painuneet siihen, kun hän tunsi hopean kylmän kosketuksen ja ymmärsi
leivän sisältävän jotakin tavallisesta poikkeavaa.
Silloin hän katsahti ympärilleen, mutta santarmi oli jo poistunut,
Kuningatar jäi hetkeksi liikkumattomaksi; hän punnitsi, miten pitkälle
santarmi oli mennyt.
Tultuaan varmaksi, että hän oli mennyt istumaan toverinsa viereen, hän
veti kotelon leivästä esille. Kotelossa oli kirjelippu. Hän kääri sen
auki ja luki seuraavaa:
"Madame, pitäkää itsenne valmiina huomenna samaan aikaan kuin
saadessanne tämän kirjelipun. Sillä huomenna tähän aikaan tuodaan
muuan nainen Teidän Majesteettinne koppiin. Tämä nainen ottaa
teidän vaatteenne ja antaa teille omansa. Sitten te lähdette ulos
Conciergeriestä erään mitä uskollisimman palvelijanne saattamana.
Älkää tulko levottomaksi metelistä, joka syntyy ensimmäisessä
huoneessa. Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne.
Älkää huolehtiko muusta, kuin että saatte äkkiä päällenne sen naisen
puvun ja viitan, jonka on asetuttava Teidän Majesteettinne paikalle."
"Mikä uhrautuvaisuus!" kuiskasi kuningatar. "Kiitos, hyvä Jumala! Minä
en siis olekaan, kuten väitettiin, kaikkien ihmisten inhon esine."
Hän luki kirjelipun uudelleen. Silloin hän hämmästyi toista pykälää.
"Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne", kuiskasi
hän. "Voi, se merkitsee, että aiotaan tappaa molemmat vartijani,
miesparat, jotka ovat osoittaneet niin paljon sääliä minua kohtaan.
Voi, ei milloinkaan, ei milloinkaan!"
Hän repäisi irti toisen puoliskon paperia, joka oli vielä valkea, ja
kun hänellä ei ollut lyijykynää eikä muutakaan kynää vastatakseen
tuntemattomalle ystävälle, joka huolehti hänestä, hän otti neulan
pitsihuivistaan ja pisteli paperiin kirjaimia, joista syntyi seuraavat
sanat:
"En voi eikä minun sovi sallia kenenkään henkeä uhrattavan omani
sijasta. M.A."
Sitten hän pisti paperin takaisin koteloon, jonka työnsi taitetun
leivän toiseen puolikkaaseen.
Tuskin oli tämä työ valmis, kun kello löi kymmenen ja kuningatar
pitäen leivänkappaletta kädessään laski surullisena lyönnit, jotka
kumahtelivat hitaasti ja pitkin väliajoin; silloin hän kuuli toiselta
ikkunalta, joka avautui naisten pihaksi sanotulle pihalle, terävän
äänen, sellaisen, jonka ikkunaa raaputtava timantti saa aikaan. Tätä
ääntä seurasi kevyt isku ruutuun, isku, joka toistui useita kertoja ja
jota tahallaan esti kuulumasta miehen yskintä. Sitten ilmestyi ikkunan
kulmaan pieni paperikäärö, joka solui hitaasti sisään ja putosi seinän
juurelle. Sen jälkeen kuningatar kuuli avainten helinän toisiansa
vastaan avainkimpussa ja askelten loittonevan kivityksellä.
Hän huomasi, että ruudun kulmasta oli leikattu kappale ja tästä
kulmasta oli loittoneva mies sujahduttanut sisään paperin, joka
varmasti oli kirjelippu. Tämä kirjelippu oli maassa. Kuningatar katseli
sitä silmillään kuunnellen koko ajan, eikö kumpikaan vartijoista tulisi
hänen luokseen. Mutta hän kuuli heidän puhuvan hiljaa tapansa mukaan
heidän tehtyään äänettömän sopimuksen olla häntä häiritsemättä. Silloin
hän nousi hiljaa seisomaan pidättäen henkeänsä ja meni nostamaan ylös
paperin.
Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan
tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila,
enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten
heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata
paksuimmankin rautatangon poikki.
"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee
eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan
aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne
poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin...
Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne.
Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta...
"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista
alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja
olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."
"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta
tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on
Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun
pääsevän karkaamaan."
Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien
mahtavaan lohdutukseen.