Isänmaanystävä oli mennyt ulos, mutta ei kauas. Savuttuneiden
ikkunoiden lävitse hän tähysteli ovenvartijaa, eikö tämä ehkä asettuisi
yhteyteen tasavallan poliisin kanssa, yhden parhaimmista, mitä koskaan
on ollut olemassa, sillä toinen puoli yhteiskuntaa vakoili toista,
vähemmän tosin hallituksen suuremman kunnian, kuin oman päänsä
suuremman turvallisuuden vuoksi.
Mutta mitään sellaista, mitä isänmaanystävä pelkäsi, ei tapahtunut.
Muutamaa minuuttia vailla yhdeksän nousi ovenvartija, silitti emännän
leukaa ja lähti ulos.
Isänmaanystävä liittyi hänen seuraansa Conciergerien rantakadulla, ja
molemmat astuivat sisälle vankilaan.
Jo samana iltana päätettiin kaupat: ukko Richard hyväksyi ovenvartija
Mardochen kansalaisen Gracchuksen sijaiseksi.
Kaksi tuntia ennen tämän asian järjestymistä vanginvartijan huoneessa
tapahtui toisessa vankilan osassa näytelmä, joka tosin ei näyttänyt
kiinnostavalta, mutta jolla oli tämän kertomuksen päähenkilöille yhtä
suuri merkitys.
Conciergerien kanslisti aikoi päivätyöstä väsyneenä juuri sulkea
luettelonsa ja lähteä pois, kun hänen kirjoituspöytänsä eteen ilmestyi
eräs mies kansatar Richardin saattamana.
"Kansalainen kanslisti", sanoi hän, "tässä tulee teidän virkaveljenne
sotaministeriöstä laatimaan kansalaisen ministerin puolesta joitakin
sotilasluetteloita".
"Ah, kansalainen", sanoi kanslisti, "te tulette hiukan myöhään, panin
juuri pillit pussiin".
"Suokaa anteeksi, rakas virkaveli", sanoi vastatullut, "mutta meillä
on niin paljon hommaa, ettemme voi suorittaa asiallakäyntejämme muuta
kuin joutohetkinämme, ja joutohetkiä on meillä vain silloin, kun toiset
syövät ja nukkuvat".
"Jos asiat ovat siten, tehkää pois vain, rakas virkaveli; mutta
kiirehtikää, sillä kuten te jo sanoitte, on nyt illallisaika ja minulla
on nälkä. Onko teillä valtakirjanne?"
"Ne ovat tässä", sanoi sotaministeriön kanslisti esittäen salkun, jonka
hänen virkaveljensä, niin kiire kuin hänellä olikin, tarkasti erittäin
tunnontarkasti.
"No, nuo ovat kaikki kunnossa", sanoi Richardin vaimo, "minun mieheni
on ne jo tarkastanut".
"Yhtäkaikki, yhtäkaikki", sanoi kanslisti jatkaen tarkastamistansa.
Sotaministeriön kanslisti vartoi kärsivällisesti kuten mies, joka oli
odottanut näiden muodollisuuksien tarkkaa noudattamista.
"Mainiossa kunnossa", sanoi Conciergerien kanslisti, "ja te voitte
nyt aloittaa milloin vain haluatte- Onko teillä monta otetta
kirjoitettavana?"
"Satakunta."
"Teillä on siis useaksi päiväksi?"
"Niin, rakas virkaveli, minä perustankin tänne teidän huoneeseenne
pienen laitoksen, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Kuinka tarkoitatte?" kysyi Conciergerien kanslisti.
"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista;
sanoittehan, että teillä on nälkä."
"Enkä minä sitä peruuta."
"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista;
sanoittehan, että teillä on nälkä."
"Enkä minä sitä peruuta."
"No niin, saatte nähdä vaimoni: hän on hyvä keittäjä, sitten teette
tuttavuutta minun kanssani: minä olen hauska poika."
"Toden totta, te vaikutatte siltä; kuitenkin, rakas virkaveli..."
"Voi, suostukaa kursailematta syömään ne osterit, jotka ohimennessäni
ostan Châtelet-aukiolta, kananpoikasen, jonka haen ruokatavarakaupasta,
ja pari kolme pientä ruokalajia, jotka rouva Durand valmistaa
oivallisesti."
"Te viettelette minut, rakas virkaveli", sanoi Conciergerien kanslisti,
"tuollaisen ruokalistan häikäisemänä, jollaiseen vallankumousoikeuden
kahden paperilivren palkalla oleva kanslisti ei ollut tottunut; olihan
näiden kahden livren arvo todellisuudessa tuskin kahta frangia."
"Te siis suostutte?"
"Suostun."
"Jätetään työ siinä tapauksessa huomiseen ja lähdetään pois tänä
iltana."
"Lähdetään!"
"Tuletteko?"
"Heti kohta. Menen vain ilmoittamaan santarmeille, jotka vartioivat
Itävallatarta."
"Miksi te heille ilmoitatte?"
"Jotta he tietäisivät minun lähteneen, ja kun kansliassa ei siis enää
ole ketään, voivat olla jokaisesta äänestä varuillaan."
"Kas, erittäin hyvä; mainio varovaisuustoimenpide, toden totta!"
"Ymmärrätte, eikö olekin?"
"Erinomainen. Lähtekää!"
Conciergerien kanslisti meni todellakin kolkuttamaan ristikko-ovea, ja
toinen santarmeista avasi sen sanoen:
"Ken siellä?"
"Minä, kanslisti! Tiedätte, lähden. Hyvää yötä, kansalainen Gilbert!"
"Hyvää yötä, kansalainen kanslisti!"
Ja ristikko-ovi sulkeutui.
Sotaministeriön kanslisti oli seurannut koko tätä näytöstä erittäin
tarkkaavaisesti, ja kuningattaren vankilanoven ollessa auki oli hänen
katseensa tunkeutunut aina ensimmäisen osaston perälle asti: hän oli
nähnyt santarmi Duchesnen istuvan pöydän ääressä ja oli siis saanut
varmuuden siitä ettei kuningattarella ollut muuta kuin kaksi vartijaa.
Sanomattakin oli selvää, että sotakanslisti virkaveljensä kääntyessä
taas oli tullut yhtä välinpitämättömän näköiseksi kuin miksi hän
suinkin saattoi tekeytyä.
Heidän astuessaan ulos Conciergeriestä, tuli kaksi miestä. Nämä kaksi
sisääntulevaa miestä olivat kansalainen Gracchus ja hänen serkkunsa
Mardoche.
Huomatessaan toisensa painuivat Mardoche-serkku sekä sotakanslisti,
kuten olisivat saaneet saman tunteneet kumpikin, toinen karvalakkinsa,
toinen leveälierisen hattunsa silmilleen.
"Keitä nuo miehet ovat?" kysyi sotakanslisti.
"Minä tunnen heistä vain toisen: hän on ovenvartija nimeltä Gracchus."
"Kas", sanoi toinen teeskennellyn välinpitämättömästi, "pääsevätkö
ovenvartijat siis ulos Conciergeriestä."
"Heillä on vapaapäivänsä."
Tiedustelua ei jatkettu pitemmälle: nuo kaksi uutta ystävystä
astuivat Change-sillalle. Châtelet-aukion kulmassa osti sotakanslisti
esittämänsä ohjelman mukaisesti kopan, jossa oli kaksitoista tusinaa
ostereita. Sitten jatkettiin matkaa Gèvres-rantakatua pitkin.
Sotaministeriini kanslistin asunto oli hyvin yksinkertainen:
kansalainen Durand asui kolmessa pienessä huoneessa Grève-aukion
varrella, talossa, jossa ei ollut ovenvartijaa. Jokaisella asukkaalla
oli käytävän avain, ja oli sovittu, että kun joku ei ollut ottanut
avainta mukaansa, hän ilmoittaisi lyömällä kerran, kaksi tai kolme
kertaa kolkuttimella, riippuen kerroksesta, jossa asui: se, joka odotti
jotakuta ja tunsi merkin, lähti silloin alas avaamaan ovea.
Kansalaisella Durandilla oli avaimensa taskussaan: hänen ei siis
tarvinnut kolkuttaa.
Palatsin kanslisti huomasi sotakanslistin rouvan olevan kovin hänen
makuunsa.
Hän oli todella hurmaava nainen, jonka ulkonäöstä kuvastuva syvä
surullisuuden ilme teki erittäin mielenkiintoisen näköiseksi.
Huomattava on, että surullisuus on kauniiden naisten varmimpia
viettelykeinoja; surullisuus tekee kaikki miehet poikkeuksetta,
vieläpä kanslistitkin, rakastuneiksi; sillä sanottakoon mitä
tahansa, kanslistit ovat miehiä hekin, eikä ole olemassa mitään
julmaa itserakkautta eikä yhtään tunteellista sydäntä, joka ei toivo
lohduttavana suruissaan olevaa kaunista naista ja muuttavansa kalpean
ihon valkeita ruusuja iloisemman värisiksi, kuten kansalainen Dorat
sanoi.
Molemmat kanslistit söivät erittäin hyvällä ruokahalulla; ainoastaan
rouva Durand ei syönyt mitään.
Kysymyksiä tehtiin kuitenkin kummaltakin puolelta.
Sotakanslisti kysyi virkaveljeltään merkillisen uteliaasti — olivathan
verinäytelmät tuohon aikaan jokapäiväisiä ilmiöitä — millaisia Palatsin
tavat olivat, milloin tuomiot julistettiin, miten valvonta tapahtui.
Mielissään siitä, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavaisesti,
vastaili Palatsin kanslisti hyväntahtoisesti ja kertoili mitä tapoja
oli vanginvartijoilla, Fouquier-Tinvillellä ja lopuksi kansalaisella
Sansonilla, sen murhenäytelmän ensiosan esittäjällä, jota joka päivä
näyteltiin Révolution-aukiolla.
Sitten hän kääntyi virkaveljensä ja isäntänsä puoleen ja kysyi tältä
vuorostaan tietoja sotaministeriöstä.
"Voi", sanoi Durand, "minulla ei ole yhtä tarkat tiedot kuin
teillä, koska olen äärettömän paljon vähäpätöisempi henkilö kuin
te, ollessani oikeammin kanslistin sihteeri kuin kanslisti. Minä
suoritan pääkanslistin tehtävät. Omituinen virkamies, minä teen
työn, suuret herrat saavat hyödyn! Se on kaiken virkavallan,
vallankumouksellisenkin, tapana. Maa ja taivas muuttuvat kai kerran,
mutta virastot eivät muutu."
"Kyllä minä autan teitä, kansalainen", sanoi Palatsin kanslisti
ihastuneena isäntänsä hyvään viiniin ja ennen kaikkea rouva Durandin
kauniisiin silmiin.
"Oi, kiitos", sanoi se, jolle tehtiin tämä ystävällinen tarjous;
"köyhälle virkamiehelle ovat kaikki tapojen ja huoneistojen vaihdokset
huvia, ja pelkään enemmän työni päättymistä kuin sen jatkumista
Conciergeriessä, ja edellyttäen, että voin joka ilta ottaa mukaani
kansliaan rouva Durandin, jolla on täällä ikävä..."
"Minä en näe siinä mitään sopimatonta", sanoi Palatsin kanslisti
mielissään siitä rakastettavasta huvituksesta, jonka hänen
virkaveljensä hänelle lupasi.
"Hän saa sanella minulle otteet", jatkoi kansalainen Durand. "Ja
sitten, ellette pidä tämän päivän illallistamme liian huonona, tulette
aina silloin tällöin syömään samanlaisen."
"Niin, mutta en liian usein", sanoi Palatsin kanslisti itserakkaasta
"sillä myönnän saavani toruja, jos saavun myöhemmin kuin tavallista
erääseen tiettyyn pikkutaloon Petit-Musc-kadun varrella".
"Hyvä on, se kyllä järjestyy erinomaisesti", sanoi Durand: "eikö niin,
rakas ystävä?"
Rouva Durand, joka oli kovin kalpea ja aina kovin surullinen, kohotti
katseensa mieheensä ja vastasi:
"Tapahtukoon teidän tahtonne."
Kello löi yksitoista; oli aika jo lähteä, Palatsin kanslisti nousi ja
heitti hyvästit uusille ystävilleen ilmaisten heille, minkä nautinnon
heidän ja heidän päivällisensä tuttavuus oli hänelle tuottanut.
Kansalainen Durand saattoi vierastaan portaisiin saakka ja sanoi
palattuaan huoneeseen:
"No, Geneviève, menkää maata."
Vastaamatta mitään nousi nuori nainen, otti lampun ja meni oikealla
puolen olevaan huoneeseen.
Durand, tai oikeammin Dixmer, katseli hänen poistumistaan, jäi hetkeksi
mietteisiinsä ja synkäksi hänen mentyään; sitten hän vuorostaan lähti
huoneeseensa, joka oli vastakkaisella puolella.