Tuo jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka olemme nähneet mittailevan
Hävinneiden askelten salia pitkin ja poikin ja jonka olemme kuulleet
arkkitehti Giraudin, kenraali Hanriotin ja isä Richardin tutkimusretken
aikana vaihtavan muutamia sanoja maanalaisen käytävän ovelle asetetun
vartijan kanssa, tämä raivokas isänmaanystävä oli karhunnahkalakki ja
paksut viikset, joka oli väittänyt Simonille kantaneensa ruhtinatar
Lamballen päätä, oli tämän niin monivaiheisen illan jälkeisenä päivänä
noin kello seitsemältä illalla Puits-de-Noén ravintolassa, joka
sijaitsi, kuten mainittu, Vieille-Draperie-kadun kulmassa.
Hän istui siellä isännän tai oikeammin emännän luona, tupakan ja
kynttilän savun nokeaman ja savustaman salin perällä ollen syövinään
kalaa käristetyn voin kera.
Sali, jossa hän söi illallistaan, oli melkein tyhjä; kaksi tai kolme
talon vakinaista vierasta oli toisten lähdettyä jäänyt nauttimaan
siitä etuoikeudesta, jonka heille tuottivat jokapäiväiset käynnit
ravintolassa.
Suurin osa pöydistä oli tyhjiä, mutta Puits-de-Noé-ravintolan kunniaksi
on mainittava, että punaiset tai oikeammin punasinertävät pöytäliinat
ilmaisivat siellä käyneen riittävän määrän ruokavieraita, jotka oli
ravittu.
Nuo kolme viimeistä ruokavierasta hävisivät toinen toisensa perästä,
ja kello neljännestä vailla kahdeksan huomasi isänmaanystävä olevansa
yksin.
Silloin hän työnsi aristokraattisimman halveksivasti luotaan karkean
lautasen, joka hetkistä aikaisemmin näytti olleen hänen ihastuksensa
esineenä, ja veti taskustaan esille levyn espanjalaista suklaata, jonka
hän söi hitaasti ja hyvin toisin ilmein, kuin mitä olemme nähneet hänen
koettavan antaa ulkomuodolleen.
Pureskellessaan espanjalaista suklaatansa ja mustaa leipäänsä hän
aina silloin tällöin loi lasioveen, jonka sulki valkean ja punaisen
kirjava ruudukas esirippu, katseita, jotka kuvastivat levotonta
kärsimättömyyttä. Toisinaan hän heristi korviaan ja keskeytti
vaatimattoman ateriansa niin hajamielisenä, että se antoi paljon
ajattelemisen aihetta emännälle, joka istui konttorissaan kyllin
lähellä isänmaanystävän tähystämää ovea, jotta hän olematta liiaksi
turhamainen saattoi luulla itseänsä tämän huomion esineeksi.
Viimein kilahti ovikello tavalla, joka pani miehemme vavahtamaan; hän
otti taas kalansa ilman että ravintolanemäntä huomasi hänen heittävän
puolet siitä koiralle, joka nälkäisenä katseli häntä, ja toisen puolen
kissalle, joka antoi koiralle heikkoja, mutta tuntuvia käpäläniskuja.
Ovi, jossa oli punaisen ja valkoisen kirjava verho, avautui
vuorostaan, sisään astui mies, jolla oli melkein samanlainen puku
kuin isänmaanystävälläkin, paitsi että hänellä karvalakin sijasta oli
punainen myssy.
Äärettömän suuri avainkimppu riippui tämän miehen vyötäröltä sekä
myöskin suuri jalkaväen miekka, jossa oli vaskiupotukset.
"Liemeni, tuoppini!" huusi tämä mies astuessaan sisälle yhteiseen
saliin koskematta edes punaiseen myssyynsä ja ainoastaan nyökäten
päätään ravintolan emännälle.
Väsymyksestä huokaisten hän sitten istuutui isänmaanystävämme
viereiseen pöytään.
Arvonannosta uutta tulokasta kohtaan nousi ravintolan emäntä ja lähti
itse tilaamaan pyydetyt ruoat.
Molemmat miehet käänsivät selkänsä toisillensa; toinen katseli kadulle,
toinen huoneen perälle. Ei sanaakaan vaihdettu näiden miesten välillä,
ennenkuin ravintolan emäntä oli täydellisesti hävinnyt näkyvistä.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huomasi karvalakkinen mies
rautalangasta ripustetun yhden ainoan kynttilän valossa, joka oli
niin taitavasti järjestetty, että valaistuslaite riitti molemmille
ruokavieraille, vastapäätä olevasta kuvastimesta, että huone oli täysin
tyhjänä.
"Hyvää iltaa", sanoi hän toverilleen kääntymättä.
"Hyvää iltaa, hyvä herra", sanoi vastatullut.
"No niin", sanoi isänmaanystävä yhä teeskennellen välinpitämättömyyttä,
"mihin on tultu?"
"Kas, se on päättynyt."
"Mikä on päättynyt?"
"Kuten sovimme viimein, olen riidellyt ukko Richardin kanssa
palveluksesta, panin tekosyyksi huonon kuuloni, pyörtymyskohtaukseni ja
rupesin voimaan pahoin keskellä oikeudenkansliaa."
"Varsin hyvin; entä sitten?"
"Sitten ukko Richard huusi vaimonsa paikalle, ja hän hieroi ohimoitani
etikalla, joka sai minut tointumaan."
"Hyvä! Entä sitten?"
"Sitten sanoin, kuten meidän keskemme oli sovittu, että ilmanpuute sai
minussa nämä pyörtymyskohtaukset aikaan, koska olin verevä, ja että
palvelus Conciergeriessä, jossa tällä hetkellä on neljä sataa vankia,
tappaa minut."
"Mitä he sanoivat?"
"Richardin muori surkutteli minua."
"Entä ukko Richard?"
"Hän ajoi minut ulos."
"Mutta se ei riitä, että hän ajoi sinut ulos."
"Malttakaahan! Silloin Richardin muori, joka on kelpo nainen, nuhteli
häntä, ettei hänellä ole sydäntä, koska minä olen perheen isä."
"Mitä hän sanoi siihen?"
"Hän sanoi vaimonsa olevan oikeassa, mutta että ovenvartijan viran
ensimmäinen erottamaton ehto oli jäädä siihen vankilaan, jossa palveli;
ettei tasavalta laskenut leikkiä, vaan leikkaisi sellaisten miesten
kaulan, jotka pyörtyvät virantoimituksessaan."
"Perhana!" sanoi isänmaanystävä.
"Eikä hän ollutkaan väärässä, tuo ukko Richard: sen jälkeen kun
Itävallatar tuli sinne, on siitä tullut valvonnan helvetti; siellä
kynsitään silmät oman isän päästä."
Isänmaanystävä antoi lautasensa nuoltavaksi koiralle, jonka kimppuun
kissa heti hyökkäsi.
"Kertokaa loppuun", sanoi hän kääntymättä päin.
"Lopuksi, hyvä herra, minä rupesin voihkimaan, toisin sanoen tunsin
itseni hyvin sairaaksi; pyysin päästä sairaalaan ja vakuutin lasteni
kuolevan nälkään, jos palkkani pidätettäisiin."
"Entä ukko Richard?"
"Ukko Richard vastasi, että kun on vanginvartija, ei tehdä lapsia."
"Mutta teillä oli luullakseni Richardin muori puolellanne?"
"Onneksi! Hän esitti miehelleen näytöksen, soimaten, että hänellä
oli pahansisuinen sydän, ja lopulta Richard ukko sanoi minulle: 'No
niin, kansalainen Gracchus, sovipas jonkun ystäväsi kanssa, joka antaa
sinulle osan palkastasi; esitä hänet minulle sijaiseksi, niin lupaan
hyväksyä hänet.' Minkä jälkeen minä lähdin ulos sanoen: 'Hyvä on, isä
Richard, minä menen hakemaan.'"
"Entä oletko sinä löytänyt, kunnon poika?"
Tällä hetkellä palasi ravintolan emäntä tuoden kansalaiselle
Gracchukselle hänen liemensä ja tuoppinsa.
Se ei ollut Gracchuksen eikä isänmaanystävänkään mieleen, sillä heillä
oli varmasti vielä muutamia tietoja annettavana toisilleen.
"Kansatar", sanoi ovenvartija, "olen saanut pienen palkinnon ukko
Richardilta, joten uskallan ottaa tänään siankyljyksen etikkakurkkujen
kera sekä pullon Bourgognen viiniä; lähetä palvelustyttösi hakemaan
toinen lihakauppiaalta ja mene itse hakemaan toinen kellarista".
Emäntä antoi heti määräyksensä. Palvelustyttö lähti kadunpuolisesta ja
hän kellarin ovesta.
"Hyvä!" sanoi isänmaanystävä, "sinä olet älykäs poika".
"Niin älykäs, että en teidän kauniista lupauksistanne huolimatta salaa
itseltäni, mistä meillä molemmilla on kysymys. Ettekö te ole selvillä,
mistä on kysymys?"
"Olen kyllä, täydellisesti."
"Meillä on molemmilla päämme panoksena."
"Älä ole levoton minun päästäni."
"Myönnän, hyvä herra, että en olekaan niin kovin levoton, juuri teidän
päästänne."
"Vaan omastasi?"
"Niin kyllä."
"Mutta jos arvioin sen kahta vertaa kalliimmaksi kuin se on?"
"Voi, hyvä herra, pää on hyvin kallisarvoinen kappale."
"Ei sinun pääsi."
"Kuinka? Eikö minun?"
"Ei ainakaan tällä hetkellä."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, ettei sinun pääsi ole äyrinkään arvoinen, sillä jos minä
esimerkiksi olisin yhteishyvänvaliokunnan asiamies, pääsisit sinä
huomenna giljotiinille."
Ovenvartija kääntyi niin rajusti, että koira rupesi häntä haukkumaan.
Hän oli kalpea kuin kuollut.
"Älä käänny äläkä kalpene", sanoi isänmaanystävä. "Syö sen sijaan
liemesi rauhassa loppuun: minä en Ole yllyttäjäasiamies, hyvä ystävä.
Vie minut Conciergeriehen, aseta minut virkaan paikallesi, anna minulle
avaimet, niin huomenna minä lasken sinun kouraasi viisikymmentätuhatta
livreä kullassa."
"Se on ainakin ihan totta?"
"On, sinulla on suurenmoinen pantti, sinulla on minun pääni."
Ovenvartija mietti muutaman sekunnin.
"Kas niin", sanoi isänmaanystävä, joka näki hänet kuvastimestaan, "kas
niin, älä sinä hulluja mieti; jos ilmiannat minut, ei tasavalta anna
sinulle penniäkään, koska et ole tehnyt muuta kuin velvollisuutesi;
jos sinä palvelet minua, jolloin sinä päinvastoin rikot tätä samaa
velvollisuuttasi vastaan, ja kun on kohtuutonta tässä maailmassa tehdä
jotakin ilmaiseksi, niin annan sinulle ne viisikymmentätuhatta livreä".
"Kas, kyllä minä hyvinkin ymmärrän", sanoi ovenvartija, "minulle on
kyllä hyvin edullista tehdä, mitä minulta pyydätte; mutta minä pelkään
seurauksia".
"Seurauksia... entä mitä sinulla on pelättävää? Mitä hulluja, en kai
minä sinua ilmianna, päinvastoin!"
"Varmasti ette."
"Asetettuasi minut virkaan, tulet sinä seuraavana päivänä tekemään
kierroksen Conciergeriessä. Minä lasken sinulle viisikolmatta kääröä,
ja kussakin on kaksituhatta frangia; nämä viisikolmatta kääröä sopivat
helposti sinun molempiin taskuihisi. Rahan mukana annan sinulle passin
lähteäksesi Ranskasta; sinä lähdet, ja minne hyvänsä joudut, sinä olet,
vaikkakaan et rikas, ainakin riippumaton."
"Hyvä on, olkoon menneeksi, hyvä herra, tapahtukoon mitä tahansa.
Minä olen köyhä piru, minä en sekaannu valtiollisiin asioihin, Ranska
on aina menestynyt hyvin ilman minuakin eikä minun vuokseni joudu
perikatoon: jos te teette pahan työn, sitä pahempi teille."
"Missään tapauksessa", sanoi isänmaanystävä, "en luule tekeväni
huonommin, kuin mitä nykyään tehdään!"
"Herra kai sallii minun olla arvostelematta kansallisen Konventin
politiikkaa?"
"Oletpa sinä ihailtavan huoleton ajattelija! No, milloin sinä siis
esität minut ukko Richardille?"
"Tänä iltana, jos niin haluatte."
"Kyllä, varmasti. Kuka minä olen?"
"Serkkuni Mardoche."
"Mardoche, olkoon menneeksi, nimi miellyttää minua. Mikä ammatti?"
"Housuräätäli."
"Housuräätälistä nahkuriin on vain pieni muutos."
"Oletteko te nahkuri?"
"Voisin olla."
"Se on totta."
"Mihin aikaan on esittely?"
"Puolen tunnin kuluttua, jos niin haluatte."
"Kello yhdeksältä siis."
"Milloin saan rahat?"
"Huomenna."
"Te olette siis äärettömän rikas."
"Tulen hyvin toimeen."
"_Entinen_, eikö niin?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
"Olla rahoissaan ja antaa rahansa pois tullakseen vaaraan joutua
giljotiinille; entiset ovat todellakin hyvin typeriä."
"Mitä sinä hulluja! Sansculoteilla on niin paljon järkeä, ettei
toisille jää mitään."
"Tst! Tuolla tulee minun viinini."
"Tänä iltana, Conciergerien edustalla!"
"Niin."
Isänmaanystävä maksoi osansa ja lähti ulos.
Ovelta kuultiin hänen huutavan jyrisevällä äänellä:
"Pian nyt, kansatar! Siankyljykset kurkkujen kera! Serkkuni Gracchus
kuolee nälkään."
"Tuo kelpo Mardoche!" sanoi ovenvartija maistellessaan lasillista
Bourgognen viiniä, jonka ravintolanemäntä oli hänelle juuri kaatanut
luoden häneen helliä silmäyksiä.