Kuten saattaa aavistaa, ei rauha voinut kauvan viipyä siinä
onnenmajassa, jossa Geneviève ja Maurice asuivat.
Rajuilmassa, joka päästää tuulen ja salaman kahleistaan, huojuu
kyyhkysenpesäkin siinä puussa, joka sen kätkee.
Geneviève joutui kauhusta toisen kauhun valtaan; hän ei enää pelännyt
Maison-Rougen puolesta, hän vapisi Mauricen vuoksi.
Hän tunsi miehensä kyllin hyvin tietääkseen, että hän oli pelastunut
sillä hetkellä, jolloin oli kadonnut; varmana hänen pelastumisestaan
hän nyt pelkäsi itsensä puolesta.
Hän ei rohjennut uskoa tuskiaan tuon ajan rohkeimmallekaan miehelle,
jolloin kukaan ei pelännyt; mutta ne näyttäytyivät ilmeisinä hänen
punaisissa silmissään ja hänen kalpeilla huulillaan.
Eräänä päivänä astui Maurice hiljaa sisään ilman että Geneviève,
joka oli vajonnut syvälle haaveisiinsa, kuuli hänen tulevan. Maurice
pysähtyi kynnykselle ja näki Genevièven istuvan liikkumattomana,
tuijottaen eteensä, kädet raukeina polvilla, pää mietteisiin painuneena
rinnalle.
Hän katseli häntä hetken syvästi surumielisenä; sillä kaikki mitä
nuoren naisen sydämessä tapahtui, paljastui hänelle kuin hän olisi
saattanut lukea sen viimeistäkin ajatusta myöten.
Sitten hän sanoi astuen askelen häntä kohti:
"Ette rakasta enää Ranskaa, Geneviève, myöntäkää se minulle.
Te pakenette sen pelkkää ilmaakin ja lähestytte ikkunaakin
vastenmielisesti."
"Voi", sanoi Geneviève, "minä tiedän hyvin, etten voi peittää
ajatustani teiltä; olette arvannut oikein. Maurice".
"Se on kuitenkin kaunis maa", sanoi nuori mies, "elämä on nykyään
arvokasta ja hyvin täyteläistä: tämä vallankumousoikeuden, kerhojen,
salaliittojen pauhaava toimeliaisuus tekee kotilieden ääressä vietetyt
hetket erittäin suloisiksi. Rakastetaan niin kiihkeästi, koska kotiin
palatessa pelätään, ettei huomenna enää saateta rakastaa, koska
huomenna on lakattu elämästä."
Geneviève ravisti päätään.
"Kiittämätön maa niille, jotka sitä palvelevat!" sanoi hän.
"Kuinka niin?"
"Niin, ettekö te, joka olette niin paljon tehnyt sen vapauden hyväksi,
ole puoleksi epäilyksenalainen?"
"Mutta te, rakas Geneviève", sanoi Maurice luoden häneen rakkaudesta
juopuneen katseen, "te, tämän vapauden vannoutunut vihollinen, te,
joka olette toiminut niin paljon sitä vastaan, te nukutte rauhassa ja
loukkaamattomana tasavaltalaisen katon alla; on olemassa valopuoliakin,
jotka korvaavat toiset, kuten näette".
"Niin", sanoi Geneviève, "niin, mutta sitä ei kestä kauvan, sillä se,
mikä on väärin, ei voi kestää".
"Mitä te sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, etten minä, toisin sanoen aristokraatti, minä, joka
salakavalasti haaveilen teidän puolueenne tappiosta ja teidän
aatteittenne perikadosta, minä, joka teidän talossannekin vielä
vehkeilen vanhan hallitusmuodon puolesta, minä, joka kiinnijoutuneena
saatan teidät kuolemaan ja häpeään, ainakin teidän mielipiteenne
mukaan; minä, Maurice, en voi jäädä tänne talon pahaksi hengettäreksi;
minä en tahdo viedä teitä mukanani mestauslavalle".
"Ja minne te menette, Geneviève?"
"Minnekö minä menen? Jonakin päivänä, jolloin te olette ulkona,
Maurice, minä menen itse ilmiantamaan itseni sanomatta, mistä tulen."
"Voi!" huudahti Maurice, jonka sydänjuuriin nämä sanat iskivät,
"kiittämättömyyttä, nytkö jo?"
"Ei", vastasi nuori nainen kietoen kätensä Mauricen kaulaan; "ei,
ystäväni, rakkaudesta, kaikkein uskollisimmasta rakkaudesta, vannon
sen teille! En ole tahtonut veljeäni vangittavan ja tapettavan
kapinallisena; en tahdo, että minun rakastajani vangittaisiin ja
tapettaisiin petturina!"
"Te aiotte tehdä tuon, Geneviève?" huudahti Maurice.
"Niin totta kuin Jumala on taivaassa!" vastasi nuori nainen.
"Sitäpaitsi ei pelkääminen vielä ole mitään, minä tunnen katumusta."
Ja hän taivutti päänsä, kuin olisivat katumuksen tunteet olleet liian
raskaita kantaa.
"Voi, Geneviève!" sanoi Maurice.
"Ymmärrätte hyvin, mitä minä sanon, ja etenkin, mitä minä tunnen,
Maurice", jatkoi Geneviève, "sillä tekin tunnette katumusta... Te
tiedätte, Maurice, että minä annoin itseni kuulumatta itselleni; että
te olette ottanut minut, vaikkei minulla ollut oikeutta antautua."
"Riittää!" sanoi Maurice, "riittää!"
Hänen otsansa rypistyi, ja hänen niin puhtaissa silmissään loisti
synkkä päätös.
"Näytän teille, Geneviève", jatkoi nuori mies, "että rakastan
teitä yksinomaan. Annan teille todisteen, ettei mikään uhraus ole
rakkaudelleni liian suuri. Te vihaatte Ranskaa, no niin, hyvä on, me
lähdemme maasta."
Geneviève liitti kätensä yhteen ja katseli rakastajaansa intomielisen
ihailevin ilmein.
"Ettekö petä minua, Maurice?" sopersi hän.
"Milloin olen minä pettänyt teitä?" kysyi Maurice; "sinäkö päivänä,
jolloin tein itseni kunniattomaksi voittaakseni teidät?"
Geneviève painoi huulensa Mauricen huulille ja jäi niin sanoaksemme
riippumaan rakastajansa kaulasta.
"Niin, sinä olet oikeassa, Maurice", sanoi hän, "ja minä olen
erehtynyt. Se, mitä minä tunnen, ei olekaan enää katumusta; se on
ehkä sieluni alennustilaa: mutta sinä ainakin ymmärrät sen, minä
rakastan sinua liiaksi, jotta pelkäisin muuta kuin menettäväni sinut!
Lähtekäämme hyvin kauaksi, hyvä ystävä: menkäämme sinne, mistä kukaan
ei voi meitä saavuttaa."
"Oi, kiitos!" sanoi Maurice suunniltaan ilosta.
"Mutta millä tavoin pakenemme?" kysyi Geneviève vapisten tätä kauheata
ajatusta. "Nykyään ei helposti päästä pakenemaan syyskuun 2:n päivän
murhaajien tikarilta tai tammikuun 21:n päivän pyövelin kirveeltä."
"Geneviève!" sanoi Maurice, "Jumala meitä suojelee. Kuule, eräs hyvä
työ, jonka tahdoin tehdä mainitsemasi syyskuun 2:n päivän johdosta,
tuottaa palkan tänään. Halusin pelastaa erään köyhän papin, joka
oli opiskellut yhdessä minun kanssani. Menin tapaamaan Dantonia,
ja hänen pyynnöstään allekirjoitti yhteishyvänvaliokunta passin
tälle onnettomalle ja hänen sisarelleen. Tämän passin antoi minulle
Danton; mutta sen sijaan, että onneton pappi olisi tullut hakemaan
sen minun luotani, kuten olin hänelle sanonut, hän sulkeutuikin
Karmeliittiluostariin: siellä hän kuoli."
"Entä passi?" sanoi Geneviève.
"Se on minulla yhä. Se on tällä hetkellä miljoonan arvoinen. Se on
enemmänkin arvoinen, Geneviève, se on henkemme, onnemme arvoinen!"
"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti nuori nainen, "ylistetty
olkoon Sinun nimesi!"
"Nyt on minun omaisuuteni, kuten tiedät, eräässä maatilassa, jota
hoitaa muuan perheen vanha palkollinen, puhdas isänmaanystävä,
uskollinen sielu, johon voimme luottaa. Hän lähettää minulle tulot,
minne vain haluan. Matkustaessamme Boulogneen, poikkeamme hänen
luoksensa."
"Missä hän siis asuu?"
"Lähellä Abbevilleä."
"Milloin lähdemme, Maurice?"
"Tunnin kuluttua."
"Ihmisten ei tule tietää meidän lähdöstämme."
"Ei kukaan saa siitä tietää! Juoksen Lorinin luokse; hänellä on kääsit,
mutta ei hevosta; minulla on hevonen, mutta ei ajopelejä; lähdemme heti
palattuani. Jää sinä tänne, Geneviève, ja valmista kaikki tätä lähtöä
varten. Me emme tarvitse paljon matkatavaroita: ostamme sen, mitä
meiltä puuttuu, Englannista. Annan Scævolalle tehtävän, joka saattaa
hänet loitolle. Lorin selittää hänelle tänä iltana meidän lähtömme: ja
tänä iltana me olemme jo kaukana."
"Mutta jos meidät pidätetään tiellä?"
"Eikö meillä ole passiamme? Menemme Hubertin luokse, se on tämän
tilanhoitajan nimi. Hubert on Abbevillen kaupunginvaltuuston jäsen;
Abbevillestä Boulogneen hän saattaa ja suojelee meitä. Boulognessa me
ostamme tai vuokraamme purjeveneen. Sitäpaitsi voin mennä valiokunnan
luo ja panna heidät antamaan minulle tehtävän Abbevillessä. Mutta
ei, ei mitään petkutuksia, eihän, Geneviève? Saavuttakaamme onnemme
henkemme kaupalla!"
"Niin, niin, hyvä ystävä, ja me onnistumme! Mutta miten paljon sinä
oletkaan käyttänyt hajuvesiä tänä aamuna, hyvä ystävä!" sanoi nuori
nainen kätkien kasvonsa Mauricen rintaan.
"Se on totta! Olin ostanut vihon orvokkeja sinua varten tänä aamuna
mennessäni Égalité-palatsin ohitse; mutta astuessani sisään tänne
ja nähdessäni sinut niin surullisena, en ajatellut muuta kuin kysyä
sinulta tämän surusi syytä."
"Oi, anna se minulle, annan sen takaisin."
Geneviève hengitti sisäänsä kukkavihon tuoksua niin kiihkeästi, kuin
hermostuneet henkilöt melkein aina rakastavat hajuvesiä.
Yhtäkkiä hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.
"Mikä sinun on?" kysyi Maurice.
"Héloise parka!" mutisi Geneviève.
"Ah, niin", sanoi Maurice huokaisten. "Mutta ajatelkaamme itseämme,
rakas ystävä, ja jättäkäämme kuolleet, olkoot mitä puoluetta hyvänsä,
nukkumaan hautaan, jonka heidän uskollisuutensa on kaivanut. Hyvästi!
Minä lähden."
"Palaa oikein pian!"
"Tulen takaisin ennenkuin puoli tuntia on kulunut."
"Mutta ellei Lorin olisikaan kotona?"
"Vähät siitä! Hänen palvelijansa tuntee minut. Enkö minä voi
ottaa hänen asunnostaan kaikkea, mitä vain haluan, vieläpä hänen
poissaollessaankin, kuten hänkin voi täältä?"
"Hyvä, hyvä!"
"Laita sinä, Geneviève, kaikki valmiiksi, mutta ota, kuten olen
sanonut, vain sellaista, mikä on ehdottoman välttämätöntä. Ei sovi,
että meidän lähtömme näyttää muutolta."
"Ole rauhallinen!"
Nuori mies astui askelen ovea kohti.
"Maurice!" sanoi Geneviève.
Hän kääntyi ja näki nuoren naisen seisovan kädet ojossa häntä kohti.
"Näkemiin! Näkemiin!" sanoi hän, "armaani, rohkeutta! Puolessa tunnissa
olen täällä jälleen."
Geneviève jäi yksin, velvollisuutenaan, kuten jo mainitsimme,
matkavalmistukset.
Nämä valmistukset hän suoritti kuumeisella innolla. Niin kauvan kun hän
oli Pariisissa, hän oli mielestään kaksin verroin rikollinen. Kerran
Ranskan ulkopuolella, kerran ulkomailla näytti hänen rikoksensa, joka
enemmän oli kohtalon kuin hänen tekemänsä, hänestä vähemmän painavalta.
Toivoipa hän vielä yksinäisyydessä ja eristettynä ollen lopulta
unohtavansa, että toinen mies kuin Maurice oli ensinkään olemassa.
He aikoivat paeta Englantiin, siitä oli sovittu. Heillä olisi siellä
pieni talo, pieni yksinäinen, hyvin erillään oleva maatalo, joka olisi
kaikilta silmiltä hyvin piilossa; he muuttaisivat nimensä ja tekisivät
heidän kahdesta nimestään yhden.
Siellä he ottaisivat kaksi palvelijaa, jotka eivät ensinkään tuntisi
heidän menneisyyttänsä. Sattumalta puhuivat kumpikin, sekä Maurice että
Geneviève, englanninkieltä.
Ei kumpikaan heistä jättänyt Ranskaan mitään kaipaamisen arvoista,
ellemme ota lukuun sitä äitiä, jota aina kaivataan, vaikkapa hän olisi
tyly äitipuolikin, sitä, jota nimitetään isänmaaksi.
Geneviève alkoi siis laittaa valmiiksi niitä esineitä, jotka olivat
heidän matkaansa tai oikeammin heidän pakoaan varten välttämättömät.
Hän tunsi sanomatonta huvia erottaessaan näiden tavaroiden joukosta
muutamia, joista Maurice erikoisesti piti puvun, joka istui parhaiten,
kaulaliinan, joka sopi parhaiten hänen ihoonsa, kirjoja, joita hän
useimmin oli selaillut.
Hän oli jo tehnyt valintansa; puvut, liinavaatteet, kirjat peittivät
tuolit, leposohvat ja pianon odotellessaan matkakirstuja, joihin ne
suljettaisiin.
Äkkiä hän kuuli avaimen narisevan lukossa.
"Hyvä!" sanoi hän, "sieltä tulee Scævola takaisin. Eiköhän hän ole
kohdannut Mauricea?"
Hän jatkoi puuhailemistaan.
Salin ovet olivat auki; hän kuuli palvelijan liikkuvan eteisessä.
Hänellä oli juuri nuottikäärö kädessään ja haki narua sitoakseen sen.
"Scævola!" huusi hän.
Lähestyvät askeleet kajahtivat viereisestä huoneesta.
"Scævola!" toisti Geneviève, "tulkaa tänne, olkaa hyvä".
"Tässä olen!" sanoi muuan ääni.
Kuullessaan tämän äänen kääntyi Geneviève äkkiä ja päästi hirveän
parkaisun.
"Mieheni!" huudahti hän.
"Minä itse", sanoi Dixmer levollisesti.
Geneviève istui tuolilla ja oli nostanut kätensä hakeakseen eräästä
kaapista jonkinlaisen siteen; hän tunsi päätänsä pyörryttävän, hän
ojensi kätensä ja pudottautui selälleen toivoen löytävänsä altaan
kuilun, johon syöksyisi.
Dixmer otti hänet syliinsä ja kantoi leposohvalle, jolle istuutui.
"No kas, mikä teidän on, rakkaani? Mitä on tapahtunut?" kysyi Dixmer.
"Vaikuttaako minun läsnäoloni teihin niin epämieluisasti?"
"Minä kuolen!" sopersi Geneviève heittäytyen taaksepäin ja painaen
kätensä silmilleen, jottei näkisi tuota kauheata näkyä.
"Hyvä", sanoi Dixmer, "luulitteko minua jo vainajaksi, rakkaani? Teenkö
minä aaveen vaikutuksen?"
Geneviève katseli ympärilleen hämmentynein silmin, ja nähdessään
Mauricen muotokuvan, hän liukui alas leposohvalta ja lankesi polvilleen
ikäänkuin pyytääkseen apua tältä voimattomalta ja tunteettomalta
kuvalta, joka jatkoi hymyilemistään.
Vaimoparka ymmärsi kaiken sen uhkan, jonka Dixmer peitti teeskennellyn
levollisuutensa alle.
"Niin, rakas lapseni", jatkoi nahkuri, "minähän se olen. Luultavasti te
luulitte minun olevan varsin kaukana Pariisista, mutta enpähän vain,
minä jäin tänne. Palasin taloon seuraavana päivänä ja näin sen paikalla
hyvin kauniin tuhkaläjän. Olen tiedustellut teitä, kukaan ei ollut
nähnyt teitä. Ryhdyin sitten etsimään teitä, ja minulla oli suuri vaiva
löytää teidät. Myönnän, etten luullut teidän olevan täällä; kuitenkin
epäilin sitä, koska tulin, kuten näette. Mutta pääasia on, että minä
olen täällä ja että te olette tuossa. Miten Maurice jaksaa? Minä olen
todellakin varma siitä, että te olette kärsinyt paljon, te, joka olette
niin hyvä kuningasmielinen, pakosta elää saman katon alla kuin niin
kiihkoisa tasavaltalainen."
"Hyvä Jumala!" sopersi Geneviève, "hyvä Jumala! Armahda minua!"
"Kumminkin", jatkoi Dixmer katsellen ympärilleen, "rakkaani, minua
lohduttaa se, että te asutte niin mukavasti ja ettette näytä
minusta kärsineen paljoakaan lainsuojattomuudesta. Talomme palon ja
omaisuutemme tuhoutumisen jälkeen olen harhaillut jotenkin umpimähkään
asustaen kellarien perällä, laivaruumissa, vieläpä muutaman kerran
Seineen päättyvissä likaviemäreissäkin."
"Hyvä herra!" huudahti Geneviève.
"Teillä on tuossa hyvin kauniita hedelmiä; minun sen sijaan on joskus
täytynyt jäädä ilman jälkiruokaa, koska oli pakko olla syömättä
päivällistä."
Geneviève peitti nyyhkyttäen kasvonsa käsiinsä.
"Hyvä herra, hyvä herra!" huudahti Geneviève, "säälikää minua!
Näettehän, että minä kuolen."
"Levottomuudesta, ymmärrän sen; te olette ollut minusta kovin levoton;
mutta lohduttautukaa, minä olen täällä; minä palaan takaisin, emmekä
enää jätä toisiamme, madame."
"Voi, te aiotte tappaa minut!" huudahti Geneviève.
Dixmer katseli häntä hymyillen pelottavasti.
"Tappaisinko viattoman naisen! Oi, madame, mitä te sanotte? Murhe,
jonka minun poissaoloni on teille tuottanut, on vienyt järkenne."
"Hyvä herra!" huudahti Geneviève, "minä rukoilen teitä ristissä käsin
tappamaan minut ennen kuin kiduttamaan tuollaisella julmalla pilalla.
Ei, minä en ole viaton; niin, minä olen rikollinen, minä ansaitsen
kuoleman. Tappakaa minut, hyvä herra, tappakaa minut!"
"Te myönnätte siis ansaitsevanne kuoleman?"
"Myönnän, myönnän."
"Ja sovittaaksenne ties minkä rikoksen, josta itseänne syytätte, te
alistutte tähän kuolemaan valittamatta?"
"Iskekää, hyvä herra, minä en päästä huudahdustakaan; ja sen sijaan
että kiroisin, minä siunaan sitä kättä, joka minut iskee."
"Ei, hyvä rouva, minä en tahdo iskeä teitä; kuitenkin te luultavasti
kuolette. Mutta teidän kuolemanne ei ole häpeällinen, kuten
saattaisitte pelätä, vaan yhtä kunniakas kuin kaikkein kauneimmat
kuolemat. Kiittäkää minua, hyvä rouva, minä rankaisen teitä tekemällä
teidät kuolemattomaksi."
"Hyvä herra, mitä te siis teette?"
"Me pyrimme samaan päämäärään kuin silloinkin, kun työmme keskeytyi.
Meidän kesken te kaadutte syyllisenä; kaikkien muiden mielestä te
kuolette marttyyrina."
"Voi, hyvä Jumala! Te teette minut hulluksi tuolla puheellanne. Minne
te johdatte minut? Minne te viette minut?"
"Kuolemaan luultavasti."
"Antakaa minun siinä tapauksessa rukoilla."
"Rukouksenneko?"
"Niin."
"Ketä aiotte rukoilla?"
"Vähät te siitä! Sillä hetkellä, kun te tapatte minut, minä maksan
velkani, ja jos olen teille maksanut, en ole enää teille mitään velkaa."
"Se on kyllä oikein", sanoi Dixmer vetäytyen toiseen huoneeseen, "minä
odotan teitä".
Hän astui ulos salista.
Geneviève laskeutui polvilleen muotokuvan eteen painaen molemmin käsin
sydäntään, joka oli pakahtumaisillaan.
"Maurice", sanoi hän hiljaa, "anna minulle anteeksi! Minä en odottanut
tulevani onnelliseksi, mutta toivoin voivani tehdä sinut onnelliseksi.
Maurice, minä ryöstän sinulta onnen, joka oli koko elämäsi; anna
minulle anteeksi kuolemasi, armaani!"
Ja leikattuaan pitkistä hiuksistaan suortuvan hän sitoi sen
orvokkivihon ympärille ja asetti sen muotokuvan juurelle. Niin
tunteeton kuin tämä mykkä kuva olikin, näytti se saavan tuskallisen
ilmeen nähdessään hänen lähtevän.
Ainakin se näytti sellaiselta Genevièvstä hänen kyyneltensä lävitse.
"No, oletteko valmis, madame?" kysyi Dixmer.
"Nytkö jo?" sopersi Geneviève.
"Oi älkää hätäilkö, hyvä rouva!" vastasi Dixmer; "minulla ei ole
kiirettä yhtään. Sitäpaitsi ei luultavasti kestä kauvan ennenkuin
Maurice saapuu kotiin, ja minä olisin hyvin mielissäni voidessani
kiittää häntä siitä vieraanvaraisuudesta, jota hän on teille
osoittanut."
Geneviève vavahti ajatellessaan, että hänen miehensä ja hänen
rakastajansa saattaisivat kohdata toisensa.
Hän ponnahti ylös kuin jousen vaikutuksesta.
"Kaikki on lopussa, hyvä herra", sanoi hän, "minä olen valmis".
Dixmer astui ulos ensimmäisenä. Vapiseva Geneviève seurasi häntä,
silmät puoleksi ummessa, pää taaksepäin taivuksissa; he nousivat ajurin
rattaille, jotka odottivat oven edessä. Ajoneuvot lähtivät vierimään.
Kuten Geneviève oli sanonut, kaikki oli lopussa.