Sillä välin oli oikeusjuttu kuningatarta vastaan alkanut, kuten
edellisestä kappaleesta on huomattu.
Vihjailtiin jo, että uhraamalla tämä kuuluisa pää saataisiin kansan
viha, joka niin kauvan aikaa oli jyrissyt, lopultakin leppymään.
Keinoja ei puuttunut, joiden avulla tämä pää saataisiin putoamaan, ja
kuitenkin oli Fouquier-Tinville, hirveä yleinen syyttäjä, päättänyt
ottaa huomioon ne uudetkin syytekeinot, jotka Simon oli luvannut
asettaa hänen käytettäväkseen.
Päivää hänen ja Simonin kohtaamisen jälkeen Hävinneiden askelten
salissa sai aseiden kalske taas vapisemaan ne vangit, jotka yhä asuivat
Templessä.
Nämä vangit olivat madame Elisabeth, madame Royale sekä prinssi, jota
kehdossa oli nimitelty majesteetiksi, mutta jota ei enää sanottu muuta
kuin pieneksi Ludvig Capetiksi.
Kolmivärisine töyhtöineen, suurine hevosineen ja isoine sapeleineen
sekä useiden kansalliskaartilaisten seurassa astui kenraali Hanriot
torniin, jossa kuninkaan poika riutui.
Kenraalin vieressä marssi ilkeän näköinen kirjuri, jolla oli mustepullo
ja paperikäärö, huitoen suhteettoman pitkällä kynällä.
Kirjurin perässä tuli yleinen syyttäjä. Olemme nähneet, tunnemme ja
tapaamme vielä myöhemminkin tämän kuivan, keltaisen ja kylmän miehen,
jonka veristävät silmät saivat itse hurjan Santerrenkin värisemään
sotahaarniskassaan.
Muutamia kansalliskaartilaisia sekä eräs luutnantti seurasi heitä.
Simon, hymyillen kavalasti ja toisessa kädessään karhunnahkalakkinsa,
toisessa suutarin polvihihna, asteli edellä näyttääkseen toimikunnalle
tietä.
He saapuivat jotenkin pimeään, tilavaan ja tyhjään huoneeseen, jonka
perällä istui nuori Ludvig täysin liikkumattomana vuoteellaan.
Silloin kun näimme lapsiparan pakenevan Simonin raakaa vihaa, hänessä
oli vielä jonkinlaista elinvoimaa, joka teki vastarintaa Templen
suutarin häntä aiheettomasti rääkätessä: hän pakeni, hän kirkui, hän
itki; hän siis pelkäsi: hän siis kärsi; hän siis toivoi.
Nyt olivat pelko ja toivo hävinneet; epäilemättä oli kärsimys vielä
jäljellä; mutta jos se oli jäljellä, kätki marttyyrilapsi, joka niin
julmalla tavalla sai maksaa vanhempiensa erehdykset, sen sydämensä
sisimpään ja verhosi sen näennäiseen täydelliseen tunteettomuuteen.
Hän ei nostanut edes päätänsä toimikunnan astuessa hänen luokseen. Nämä
hakivat itselleen muitta mutkitta istumapaikat ja asettuivat, yleinen
syyttäjä vuoteen pääpuoleen, Simon jalkopäähän, oikeuden kirjuri
ikkunan viereen, kansalliskaartilaiset ja heidän luutnanttinsa syrjään
hiukan varjoon.
Ne läsnäolevat, jotka katselivat pientä vankia jonkin verran
myötätuntoisesti tai vaikkapa vain uteliainakin, huomasivat lapsen
kalpeuden, hänen omituisen lihavuutensa, joka ei ollut muuta kuin
pöhötystä, ja hänen väärät säärensä, joiden nivelet alkoivat ajettua.
"Tämä lapsi on kovin sairas", sanoi luutnantti niin varmalla äänellä,
että Fouquier-Tinville, joka jo oli istuutunut ja valmistautunut
kuulustelemaan, kääntyi.
Pieni Capet nosti silmänsä ja etsi varjosta sen, joka oli lausunut
nämä sanat, ja tunsi saman nuoren miehen, joka jo kerran ennenkin oli
Templen pihalla estänyt Simonia lyömästä häntä. Lempeä ja älykäs ilme
välkkyi hetken hänen tummansinisissä silmäterissään, mutta siinä kaikki.
"Vai niin! Sinäkö se oletkin, kansalainen Lorin", sanoi Simon johtaen
täten Fouquier-Tinvillen huomion Mauricen ystävään.
"Minä itse", vastasi Lorin, joka ei koskaan menettänyt malttiaan.
Ja koska Lorin, vaikka olikin aina valmis katsomaan vaaraa silmiin, ei
sitä hakemalla hakenut, käytti hän tilannetta hyväkseen tervehtimällä
Tinvilleä, joka vastasi siihen kohteliaasti.
"Luulen sinun huomauttaneen, kansalainen", sanoi yleinen syyttäjä,
"että lapsi on sairas: oletko sinä lääkäri?"
"Minä olen ainakin opiskellut lääketiedettä, vaikka en olekaan tohtori."
"No niin, mitä sinä hänestä sanot?"
"Taudin oireistako?" kysyi Lorin.
"Niin."
"Totean hänen poskensa ja silmänsä olevan turvonneita, käsiensä laihoja
ja kalpeita, polvien ajettuneita, ja jos koettaisin hänen valtimoansa,
laskisin, olen siitä varma, kahdeksankymmentäviisi tai yhdeksänkymmentä
lyöntiä minuutissa."
Lapsi ei näyttänyt välittävän kärsimyksiensä luettelemisesta,
"Ja mistä katsoo tiede vangin tilan johtuvan?" kysyi yleinen syyttäjä.
Lorin raapi nenänpäätänsä ja mutisi:
"Phyllis tahtoo mua puhuttaa,
tuskin vain hän mua siihen saa."
Sitten hän sanoi ääneen:
"Kautta kunniani, kansalainen, minä en tunne riittävästi pienen Capetin
hoitotapaa voidakseni vastata sinulle... Kuitenkin..."
Simon heristi tarkkaavaisesti korviaan ja nauroi partaansa nähdessään
vihollisensa valmiina joutumaan epäedulliseen valoon.
"Kuitenkin", jatkoi Lorin, "luulen, ettei hän saa kylliksi liikuntoa".
"Sen uskon hyvinkin", sanoi Simon. "Se pikku roisto ei tahdo kävellä."
Lapsi kuunteli tätä suutarin hyökkäystä välinpitämättömänä.
Fouquier-Tinville nousi, meni Lorinin luokse ja puhui hänelle
hiljaisella äänellä.
Kukaan ei kuullut yleisen syyttäjän sanoja, mutta selvää oli, että
niillä oli kuulustelun luonne.
"Oho! Oho! Uskotko niin, kansalainen? Se on hyvin raskauttavaa
äidille..."
"Me saamme joka tapauksessa tietää sen", sanoi Fouquier. "Simon
väittää kuulleensa sen häneltä itseltään ja on luvannut saada hänet
tunnustamaan sen."
"Se olisi hirmuista", sanoi Lorin. "Mutta onhan se lopulta mahdollista:
eihän Itävallatar ole synnitön, ja olkoon oikein tai väärin, se ei
liikuta minua... Hänestä on tehty Messalina, mutta ellei siihen
tyydytä, vaan tahdotaan tehdä hänestä vielä Agrippina, on se minusta
vähän liikaa."
"Ne ovat Simonin antamia tietoja", sanoi Fouquier kylmästi.
"Minä en epäile, ettei Simon ole sitä sanonut... On olemassa miehiä,
jotka eivät kavahda mitään syytöksiä, mahdottomiakaan... Mutta eikö
sinun mielestäsi", jatkoi Lorin katsoen Fouquieriä kiinteästi silmiin,
"sinä, joka olet älykäs ja kokenut mies, vielä voimakaskin mies, eikö
sinun mielestäsi tällaisten yksityiskohtaisten tietojen pyytäminen
lapselta henkilöstä, jota kaikki luonnon väärentämättömät ja pyhimmät
lait käskevät kunnioittamaan, ole melkein koko ihmiskunnan loukkaamista
tämän lapsen olemuksessa?"
Syyttäjän kasvot eivät värähtäneetkään. Hän veti taskustaan tiedonannon
ja näytti sen Lorinille.
"Konventti käskee minua ottamaan asiasta selvän", sanoi hän. "Muu ei
minua liikuta, minä otan selvän."
"Se on oikein", sanoi Lorin; "ja myönnänpä, että jos tämä lapsi
tunnustaisi..." Nuori mies pudisti halveksivasti päätään.
"Sitäpaitsi", jatkoi Fouquier, "me emme käy oikeutta yksinomaan Simonin
ilmiannon perusteella; ei, syytös on julkinen".
Ja Fouquier veti taskustaan esiin toisen paperin. Tämä oli numero _Père
Duchesne_-lehteä, jota, kuten tietty, toimitti Hébert.
Siinä oli todellakin julkaistuna täydellinen syytös.
"Se on kirjoitettu, vieläpä painettukin", sanoi Lorin. "Mutta
yhtäkaikki, kunnes olen kuullut sellaisen syytöksen lapsen suusta,
tietenkin vapaaehtoisesti, pakottamatta, uhkailematta... no niin..."
"No niin?..."
"No niin, Simonin ja Hébertin vakuutteluista huolimatta minä epäilen,
kuten sinä itsekin epäilet."
Simon odotteli kärsimättömänä tämän keskustelun päättymistä; tuo kurja
ei tiennyt mitään siitä mahdista, jolla älykkääseen mieheen vaikuttaa
hänen väkijoukossa huomaamansa katse: se on joko heimolaisuuden
houkutteleva tunne tai äkillisen vihan vaikutelma. Toisinaan se
on luotaan työntävä, toisinaan puoleensa vetävä voima, joka panee
ajatuksen juoksemaan ja johtaa miehen itsensäkin tätä väkijoukossa
tapaamaansa tasaväkistä tai ylivoimaista miestä kohti.
Mutta Fouquier oli tuntenut Lorinin katseen painon ja tahtoi tämän
katselijan ymmärtävän häntä.
"Kuulustelu alkaa", sanoi yleinen syyttäjä; "kirjuri, tartu kynääsi".
Tämä oli juuri kirjoittanut kuulustelupöytäkirjan johdannon ja odotti,
kuten Simon, kuten Hanriot, kuten kaikki muutkin, Fouquier-Tinvillen ja
Lorinin keskustelun päättymistä.
Lapsi yksinään näytti olevan täysin tietämätön siitä näytelmästä,
jonka pääosan esittäjä hän oli, ja oli jälleen vaipunut siihen
hervottomuuteen, jota hetkisen oli valaissut suuren älyn välähdys.
"Hiljaa!" sanoi Hanriot, "kansalainen Fouquier-Tinville ryhtyy
kuulustelemaan lasta".
"Capet", sanoi yleinen syyttäjä, "tiedätkö, mitä sinun äidistäsi on
tullut?"
Pienen Ludvigin marmorinkalpeus muuttui polttavaksi punaksi. Mutta hän
ei vastannut.
"Oletko sinä kuullut kysymykseni, Capet?" toisti syyttäjä.
Sama hiljaisuus.
"Kyllä hän hyvinkin kuulee", sanoi Simon; "mutta hän on kuin apinat,
hän ei tahdo vastata, jottei häntä luultaisi ihmiseksi ja pantaisi
työhön".
"Vastaa, Capet", sanoi Hanriot; "sinua kuulustelee Konventio
toimikunta, ja sinun on toteltava lakeja".
Lapsi kalpeni, mutta ei vastannut.
Simon teki raivokkaan eleen; näillä raaoilla ja tyhmillä luonteilla on
raivo-juopumusta, jota seuraa oikean juopumuksen rumat oireet.
"Vastaatko sinä, sudenpenikka!" sanoi hän hänelle puiden nyrkkiään.
"Ole vaiti, Simon", sanoi Fouquier-Tinville, "sinulla ei ole
puhevuoroa".
Tämä lause, jota hän oli tottunut käyttämään vallankumousoikeudessa,
pääsi häneltä ihan vahingossa.
"Kuuletko sinä, Simon", sanoi Lorin, "sinulla ei ole puhevuoroa, tämä
sanotaan sinulle nyt toistamiseen minun läsnäolossani; ensimmäisen
kerran silloin, kun syytit Tisonin eukon tytärtä, jonka kaulan sinä
huviksesi olet leikkauttanut".
Simon pysyi vaiti.
"Rakastiko äitisi sinua, Capet?" kysyi Fouquier.
Sama äänettömyys.
"Kerrotaan, ettei rakastanut", jatkoi syyttäjä.
Jonkinlainen kalpea hymy ilmestyi ohimennen lapsen huulille.
"Mutta minähän sanon teille", ulvoi Simon, "että hän on sanonut minulle
äitinsä rakastaneen häntä liiaksi".
"Katsopas, Simon, kuinka harmillista on, että pikku Capet, joka
kahdenkesken lavertelee niin paljon, mykistyy ihmisten edessä", sanoi
Lorin.
"Voi, jospa olisimmekin yksin!" sanoi Simon.
"Niin, jos olisitte yksin, mutta onnettomuudeksi ette sitä ole. Voi,
jos te olisittekin yksin, urhea Simon, mainio isänmaanystävä, kuinka
sinä pieksäisitkin lapsiparan, eikö niin? Mutta sinä et olekaan yksin
etkä sinä uskalla, sinä viheliäinen olento, meidän toisten edessä,
kunniallisten ihmisten, jotka tiedämme jäljittelemiemme muinaisajan
kansojen kunnioittaneen kaikkia heikkoja; sinä et uskalla, koska et ole
yksin, etkä sinä silloin ole urhea, kunnianarvoisa mies, kun vastassasi
on viiden jalan kuuden tuuman pituisia lapsia."
"Voi...!" raivosi Simon kiristellen hampaitaan.
"Capet", virkkoi Fouquier, "oletko sinä tehnyt Simonille joitakin
tunnustuksia?"
Lapsen katseeseen, joka ei hievahtanutkaan, tuli pilkallinen ilme, jota
on mahdoton kuvata.
"Äidistäsi?" jatkoi syyttäjä.
Halveksiva välähdys näkyi hänen katseessaan.
"Vastaa olen tai en ole", huudahti Hanriot.
"Vastaa olen!" ulvoi Simon kohottaen polvihinnan lasta kohti.
Lapsi värisi, mutta ei liikahtanutkaan välttääkseen iskua. Läsnäolevat
päästivät inhon huudahduksen.
Lorin teki paremmin, hän syöksyi paikalle, ja ennenkuin Simonin
käsivarsi oli ehtinyt iskeä, hän tarttui hänen ranteeseensa.
"Päästötkö sinä minut irti?" räyhäsi Simon muuttuen raivosta
purppuranpunaiseksi.
"Katsohan", sanoi Fouquier, "siinä ei ole mitään pahaa, että äiti
rakastaa lastansa; sano meille, millä tavalla sinun äitisi rakasti
sinua, Capet. Se saattaa olla hänelle hyödyllistä."
Nuori vanki vavahti ajatellessaan, että hän saattaisi olla hyödyllinen
äidilleen.
"Hän rakasti minua siten, kuin äiti rakastaa poikaansa, hyvä herra",
sanoi hän; "äideillä ei ole kahta tapaa rakastaa lapsiaan eikä lapsilla
rakastaa äitiään".
"Ja minä väitän, että sinä, pieni käärme, olet sanonut äitisi..."
"Sen sinä olet nähnyt unta", keskeytti Lorin rauhallisesti.
"Painajainen taitaa vaivata sinua usein, Simon!"
"Lorin, Lorin!" huusi Simon purren hammasta.
"No niin, Lorin, entä sitten? Häntä ei voi lyödä, tuota Lorinia:
kas, hänhän lyö muita, silloin kun he ovat pahoja; häntä ei voida
ilmiantaa, sillä minkä hän teki, estäessään kätesi liikkeen, sen hän
teki kenraali Hanriotin ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen läsnäollessa,
jotka hyväksyivät tämän teon eivätkä ole yhtään laimeita miehiä! Ei ole
siis mahdollisuutta peloitella häntä pikkuisen, kuten Héloise Tisonia;
se on harmillista, se on raivostuttavaa, mutta niin se vain on, Simon
parkani!"
"Myöhemmin, myöhemmin!" vastasi suutari irvistellen kuin hyena.
"Niin, rakas ystävä", sanoi Lorin; "mutta minä toivon Korkeimman
olennon avulla... aha, sinä odotit minun sanovan Jumalan avulla?
mutta minä toivon Korkeimman olennon ja sapelini avulla sitä ennen
halkaisseeni sinun vatsasi; mutta menepä syrjään, Simon, sinä estät
minua näkemästä!"
"Rosvo!"
"Ole vaiti! Sinä estät minua kuulemasta."
Ja Lorin musersi Simonin katseellaan.
Simon puristi nyrkkejään, joiden mustankirjavuudesta hän ylpeili, mutta
kuten Lorin oli sanonut, ei hän voinut tehdä muuta.
"Nyt, kun hän on alkanut puhua", sanoi Hanriot, "hän varmasti jatkaa;
kysy siis lisää, kansalainen Fouquier!"
"Tahdotko vastata nyt?" kysyi Fouquier.
Lapsi oli taas vaiti.
"Näetkö, kansalainen, näetkö!" sanoi Simon.
"Tämä lapsi on omituisen itsepäinen", sanoi Hanriot, jota tämä vallan
kuninkaallinen mielenlujuus väkisinkin vaivasi.
"Häntä on opetettu huonosti", sanoi Lorin.
"Kuka on opettanut?" kysyi Hanriot.
"Hänen isäntänsä, helkkarissa!"
"Sinä syytät minua?" huusi Simon. "Sinä ilmiannat minut?... Kas, sehän
on merkillistä...!"
"Taivuttakaamme hänet lempeydellä", sanoi Fouquier.
Sitten hän sanoi kääntyen lapsen puoleen, jota olisi voinut luulla
täysin tunteettomaksi:
"No niin, lapsukaiseni", sanoi hän, "vastatkaa kansalliselle
toimikunnalle; älkää pahentako asemaanne kieltäytymällä antamasta
hyödyllisiä selityksiä; te olette puhunut kansalaiselle Simonille
niistä hyväilyistä, joita äitinne teille antoi, siitä tavasta, miten
äitinne teitä hyväili, hänen tavastaan rakastaa teitä".
Ludvig kohdisti seuraan katseensa, joka pysähtyessään Simoniin muuttui
vihaiseksi, mutta hän ei vastannut.
"Tunnetteko itsenne onnettomaksi?" kysyi syyttäjä; "onko teillä
mielestänne huono asunto, huono ravinto, kohdellaanko teitä huonosti?
Haluatteko enemmän vapautta, toisen ruokajärjestyksen, toisen
vankilan, toisen hoitajan? Haluatteko hevosen, jolla voitte ratsastaa,
haluatteko, että teille myönnetään samanikäisten lasten seuraa?"
Ludvig vaipui takaisin samaan vaitioloon, jonka oli hetkeksi jättänyt
vain puolustaakseen äitiään.
Toimikunta oli ymmällä; niin paljon lujuutta, niin paljon älyä ei olisi
luullut lapsella olevan.
"Mitä rotua ovatkaan nämä kuninkaat", sanoi Hanriot matalalla äänellä;
"he ovat kuin tiikerit: he ovat pahanilkisiä jo aivan pieninä".
"Mitenkä tutkimuspöytäkin kirjoitetaan?" kysyi kirjuri ymmällään.
"Sen voi antaa vain Simonille tehtäväksi", sanoi Lorin. "Ei ole mitään
kirjoitettavaa: se olisi hänelle erinomainen asia!"
Simon heristi nyrkkiä leppymättömälle viholliselleen.
Lorin rupesi nauramaan.
"Tuolla tavalla et sinä naura sinä päivänä, jolloin aivastat säkissä",
sanoi Simon hurjana raivosta.
"En tiedä, menenkö ennen vai sinun jälkeesi noihin pieniin kemuihin,
joilla sinä minua uhkaat", sanoi Lorin. "Mutta sen sanon minä, että
monet nauravat sinä päivänä, jolloin on sinun vuorosi. Jumalat — minä
käytän monikkoa ‒ jumalat, kuinka ruman näköinen sinä oletkaan tuona
päivänä, Simon, sinä olet vallan hirmuinen!"
Ja Lorin vetäytyi toimikunnan taakse purskahtaen heleään nauruun.
Toimikunnalla ei enää ollut mitään tehtävää, se poistui.
Vapauduttuaan kuulustelijoistaan ryhtyi poika hyräilemään vuoteellaan
pientä surumielistä rallatusta, joka oli ollut hänen isänsä lempilaulu.