Hetken ajan jäi kolmen miehen ryhmä liikkumattomaksi maanalaisen
käytävän suulle ovenvartijan laskiessa aukkoon lyhtynsä, joka ei
kyennyt valaisemaan sen pohjaa.
Arkkitehti vallitsi voitonriemuisena kolmea toveriaan koko neronsa
suuruudella.
"No niin", sanoi hän hetken kuluttua.
"Totisesti, niin", vastasi Santerre, "siinä on kyllä käytävä
eittämättömästi. Kuitenkin on otettava vielä selville, minne se johtaa."
"Niin", toisti Richard, "se on otettava selville".
"No hyvä, lähde alas, kansalainen Richard, niin näet itse, olenko minä
puhunut totta."
"Voin tehdä paremminkin kuin mennä sitä kautta", sanoi
vankilanpäällikkö. "Me palaamme sinun ja kenraalin kanssa
Conciergeriehen. Siellä sinä nostat uunin arinakiven, niin me saamme
nähdä."
"Niin oikein!" sanoi Santerre. "Lähdetään!"
"Mutta varo", virkkoi arkkitehti, "auki jäänyt paasi saattaa tuoda
jonkun mieleen ajatuksia!"
"Kenen perhanan sinä luulet tulevan tänne tähän aikaan?" sanoi Santerre.
"Sitäpaitsi", sanoi Richard, "on tämä sali tyhjä, ja jos Gracchus jää
tänne, on se riittävä".
"Olkoon niin", sanoi Gracchus.
"Onko sinulla asetta?" kysyi Santerre.
"Minulla on sapelini ja tämä sorkkarauta, kansalainen kenraali."
"Mainiota! Vartioi tarkoin. Kymmenen minuutin kuluttua olemme luonasi."
Ja suljettuaan ristikko-oven lähtivät kaikki kolme Mercierien salin
kautta hakemaan Conciergerien erikoista käytävää.
Ovenvartija katseli heidän loittonemistaan; hän seurasi heitä
silmillään niin kauvan kuin saattoi heidät nähdä; hän kuunteli heidän
askeliaan niin kauan kuin kuuli; sitten jäätyään kokonaan yksin hän
asetti lyhtynsä maahan, istuutui laskien jalkansa käytävän aukkoon
roikkumaan ja vajosi mietteisiinsä.
Ovenvartijatkin vajoavat toisinaan mietteisiinsä; mutta tavallisesti ei
viitsitä ottaa selvää, mitä he miettivät.
Yhtäkkiä, ollessaan juuri syvimmissä mietteissään, hän tunsi käden
laskeutuvan olkapäällensä.
Hän kääntyi, näki tuntemattoman olennon ja aikoi huutaa; mutta samassa
painoi jääkylmä pistooli hänen otsaansa.
Hänen äänensä tarttui kurkkuun, hänen käsivartensa vaipuivat
voimattomina alas, hänen silmänsä muuttuivat niin rukoileviksi, kuin
saattoivat.
"Ei sanaakaan", sanoi vastatullut, "tai olet kuoleman oma".
"Mitä te haluatte, hyvä herra?" sopersi ovenvartija.
Vieläpä vuonna 93:kin saattoi, kuten näkyy, olla hetkiä, jolloin ei
sinuteltu ja jolloin unohdettiin sanoa toisiaan kansalaiseksi.
"Minä tahdon", vastasi kansalainen Théodore, "että päästät minut tuonne
alas".
"Tekemään mitä?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
Ovenvartija katseli hyvin hämmästyneenä miestä, joka pyysi häneltä
tällaista.
Hänen puhetoverinsa luuli tämän katseen pohjalta löytävänsä
ymmärtämyksen välähdyksen.
Hän laski aseensa.
"Etkö tahtoisi tulla rikkaaksi?"
"En tiedä; kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään sellaista."
"Hyvä, minä ehdotan."
"Tarjoatteko te minulle rikkautta, minulle?"
"Tarjoan."
"Mitä te käsitätte rikkaudella?"
"Viisikymmentätuhatta livreä kullassa, esimerkiksi; kova raha on
harvinaista, ja viisikymmentätuhatta livreä kullassa on tänään
miljoonan arvoinen. Hyvä on, minä tarjoan sinulle viisikymmentätuhatta
livreä."
"Jotta minä päästäisin teidät tuonne alas?"
"Niin, mutta ehdolla, että tulet mukanani ja että autat minua tekemään,
mitä aion."
"Mutta mitä te siellä teette? Viidessä minuutissa olisi tämä käytävä
täynnä sotamiehiä, jotka pidättäisivät teidät."
Kansalainen Théodore hämmästyi näiden sanojen vakavuutta.
"Voitko estää sotilaita sinne tulemasta?"
"Minulla ei ole mitään keinoa; en tiedä mitään keinoa, etsin turhaan."
Ja saattoi huomata, että ovenvartija kokosi älynsä koko
tarkkanäköisyyden keksiäkseen tämän keinon, joka tulisi hänelle
tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä.
"Mutta huomenna", kysyi kansalainen Théodore, "voimmeko silloin mennä
sinne?"
"Voidaan epäilemättä; mutta huomiseen mennessä asetetaan tähän
käytävään rautaristikko, joka täyttää koko sen leveyden, ja suuremmaksi
varmuudeksi on vielä sovittu, että tämä ristikko on umpinainen, kiinteä
ja ilman ovea."
"Silloin on keksittävä toinen keino", sanoi kansalainen Théodore,
"Niin, on keksittävä toinen keino", sanoi ovenvartija; "tuumikaamme".
Kuten siitä monikkomuodosta näkyi, jota kansalainen Gracchus käytti,
olivat hän ja kansalainen Théodore jo liitossa. "Mitä sinä toimitat
Conciergeriessä?"
"Minä olen ovenvartija."
"Se merkitsee?"
"Minä avaan ovet ja suljen ne."
"Nukutko sinä täällä?"
"Nukun, hyvä herra."
"Syötkö sinä täällä?"
"En aina. Minulla on virkistyshetkeni."
"Ja silloin?"
"Minä käytän niitä."
"Tehdäksesi mitä?"
"Hakkaillakseni Puits-de-Noé-ravintolan emäntää, joka on luvannut mennä
kanssani naimisiin silloin kun minulla on tuhatkaksisataa frangia."
"Entä missä on Puits-de-Noé-ravintola?"
"Vieille-Draperie-kadun varrella." w
"Hyvin hyvä."
"Tst, hyvä herra."
Isänmaanystävä heristi korviaan.
"Aha, aha!" sanoi hän.
"Kuuletteko?"
"Kuulen, askelia, askelia."
"He palaavat. Huomaatte hyvin, ettei meillä olisi ollut aikaa."
Tämä _meillä_ tuli yhä ratkaisevammaksi.
"Se on totta! Sinä olet kunnon poika, kansalainen, ja sinä näytät
minusta olevan etukäteen määrätty."
"Mihin?"
"Olemaan rikas jonakin päivänä."
"Jumala teitä kuulkoon!"
"Sinä uskot siis Jumalaan?"
"Toisinaan, silloin tällöin, Tänään esimerkiksi."
"Entä sitten?"
"Uskoisin mielelläni."
"Usko siis", sanoi kansalainen Théodore laskien kymmenen kultarahaa
ovenvartijan kouraan.
"Perhana!" sanoi tämä katsellen kultaa lyhtynsä valossa. "Oikein siis
tosissanne?"
"Niin tosissani kuin saatan."
"Mitä on tehtävä?"
"Ole huomenna Puits-de-Noéssa, niin sanon, mitä sinusta tahdon. Mikä on
nimesi?"
"Gracchus."
"No niin, kansalainen Gracchus, huomiseen mennessä laitat
vankilanpäällikkö Richardin erottamaan sinut."
"Erottamaan! Entä minun paikalleni?"
"Aiotko jäädä ovenvartijaksi omistaessasi viisikymmentätuhatta frangia?"
"En; mutta ollessani ovenvartijana ja köyhänä olen varma, ettei minua
viedä giljotiinille."
"Varma?"
"Tai melkein varma; kun sen sijaan ollessani vapaana ja rikkaana..."
"Sinä piilotat rahasi ja hakkailet kutojanaista sen sijaan, että
hakkailisit Puits-de-Noén emäntää."
"No niin, olkoon niin!"
"Huomenna, ravintolassa."
"Mihin aikaan?"
"Kello kuudelta illalla."
"Hävitkää äkkiä, he ovat tuolla... Sanon hävitkää, sillä oletan teidän
tulleen holvien lävitse."
"Huomiseen", sanoi Théodore paeten.
Tosiaankin oli jo aika; askelten ja puheen äänet lähenivät. Pimeässä
käytävässä näkyi jo loistavan valo, joka läheni.
Théodore juoksi sille ovelle, jonka koppinsa lainannut kirjuri oli
hänelle näyttänyt: hän mursi sen lukon sorkkaraudallaan, pääsi puheena
olleelle ikkunalle, avasi sen, liukui alas kadulle ja huomasi olevansa
Republique-aukion kiveyksellä.
Mutta ennenkuin oli lähtenyt Hävinneiden askelten salista hän saattoi
vielä kuulla kansalaisen Gracchuksen kysyvän Richardilta ja tämän
vastaavan hänelle:
"Kansalainen arkkitehti oli täysin oikeassa: maanalainen käytävä kulkee
Capetin lesken huoneen alta; se on vaarallista."
"Sen uskon kyllä!" sanoi Gracchus, joka tunnontarkasti sanoi suuren
totuuden.
Santerre ilmestyi portaiden aukkoon.
"Entä sinun työmiehesi, kansalainen arkkitehti?" kysyi hän Giraudilta.
"Ennen aamua he ovat täällä ja ristikko asetetaan heti kohta", vastasi
ääni, joka näytti tulevan maan uumenista.
"Ja sinä olet silloin pelastanut isänmaan!" sanoi Santerre puoleksi
piloillaan, puoleksi vakavissaan.
"Sitä ei tiedä niin tarkalleen, kansalainen kenraali", mutisi Gracchus.