Change-sillan ja Fleurs-rantakadun kulmassa kohoavat Ludvig Pyhän
vanhan palatsin jäännökset. Ennen muita nimitettiin tätä Palatsiksi,
kuten Roomaa sanottiin Kaupungiksi, ja se on yhä säilyttänyt tämän
ylhäisen nimensä, vaikka ainoat kuninkaat, jotka siinä asuvat, ovat
kirjureita, tuomareita ja riitapuolia.
Tämä oikeuspalatsi on suuri ja synkkä rakennus, joka herättää enemmän
pelkoa kuin rakkautta ankaraa oikeuden jumalatarta kohtaan. Siellä
näkee ihmiskoston kaikki välineet ja tunnusmerkit koottuina ahtaaseen
tilaan. Täällä ovat salit, joissa syytetyt säilytetään; tuonnempana
salit, joissa heidät, tuomitaan; alempana komerot, jonne heidät
teljetään tuomittua; ovella on pieni aukio, jossa heidät merkitään
punaisella, häpeällisellä raudalla; sadanviidenkymmenen askelen päässä
edellisestä on toinen suurempi aukio, jossa heidät tapetaan, toisin
sanoen Grève-tori, jossa saatetaan päätökseen se, mitä palatsissa on
pantu alulle.
Oikeudella on, kuten huomataan, kaikki käsillä.
Koko tämä rakennusryhmä, jonka surulliset, harmaat, pienillä
ristikkoikkunoilla varustetut osat liittyvät toinen toiseensa, jonka
ammottavat holvikaaret muistuttavat Lunettes-rantakadun varrella olevia
ristikko-ikkunaisia luolia, on Conciergerie.
Tässä vankilassa on komeroita, joita Seinen vesi kostuttaa mustalla
liejullaan; siinä on salaperäisiä uloskäytäviä, jotka muinoin johtivat
virtaan ne uhrit, jotka tahdottiin saada häviämään.
Vuonna 1793 oli Conciergerie, mestauslavan väsymätön muonanhankkija,
täpösen täynnä vankeja, joista yhdessä tunnissa tehtiin
kuolemaantuomittuja. Tällä aikakaudella oli Ludvig Pyhän vanha vankila
todellakin kuoleman majatalo.
Porttien holvikaarien alla kiikkui öisin punainen lyhty, tämän tuskien
paikan kaamea merkki.
Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Maurice, Lorin ja Geneviève
söivät yhdessä aamiaista, oli kumea jyrinä tärisyttänyt rantakadun
kivitystä ja vankilan ikkunoita; sitten oli jyrinä lakannut tultuaan
suippokaarisen portin kohdalle; santarmit olivat kolkuttaneet porttia
sapeliensa kahvoilla, tämä portti oli avautunut, ajoneuvot olivat
ajaneet pihaan, ja kun ovi oli kääntynyt kiinni saranoillaan, kun
salvat olivat kitisseet, oli nainen noussut vaunuista.
Heti nielaisi hänet ammollaan auki oleva ovi. Kolme neljä uteliasta
päätä, jotka olivat lähestyneet tarkastaakseen vankia ja ilmestyneet
puolivarjoon, sukelsi taas pimeyteen; sitten kuului muutama epähieno
naurunremahdus ja muutamia karkeita jäähyväisiä, joita vaihtavat miehet
poistuivat näkymättä, vaikka heidän puheensa kuuluikin.
Nainen, joka oli tällä tavoin tuotu, oli jäänyt ensimmäisen pikkuportin
sisäpuolelle santarmien kanssa; hän huomasi täytyvän astua sisään
toisesta, mutta unohti, että mennessä pikkuportista on samalla kertaa
nostettava jalkaa ja taivutettava päätä, sillä alhaalla on kynnys ja
ylhäällä kamana.
Vanki, joka varmaankaan ei vielä ollut hyvin tottunut vankiloiden
rakenteeseen, vaikka olikin asunut niissä jo kauvan, unohti taivuttaa
päätänsä ja löi otsansa rajusti rautatankoon.
"Sattuiko kipeästi, kansatar?" kysyi eräs santarmeista.
"Mikään ei tee minuun enää nykyään kipeätä", vastasi hän rauhallisesti.
Ja hän astui ovesta päästämättä valitusta, vaikka silmäkulmien
yläpuolella näkyi melkein verinen jälki, jonka rautatangon kosketus oli
aikaansaanut.
Pian tuli näkyviin vankilanpäällikön nojatuoli, joka herätti vankien
silmissä enemmän kunnioitusta kuin kuninkaan valtaistuin hovimiesten
silmissä, sillä vankilanpäällikkö on armonosoitusten jakelija;
kaikki armonosoitukset ovat vangille tärkeät; usein muuttaa pienikin
suosionosoitus hänen synkän taivaansa valoisaksi.
Asetuttuaan istumaan nojatuoliinsa ei vankilanpäällikkö Richard oman
tärkeytensä tunnossa ollut siitä noussut huolimatta rautaristikkojen
äänistä ja ajoneuvojen jyrinästä, jotka ilmoittivat hänelle uuden
vieraan; vankilanpäällikkö Richard otti nuuskaa, katsahti vankiin,
avasi hyvin suuren vankiluettelon ja kastoi kynän pieneen mustapuiseen
mustepulloon, jonka musteessa, vaikka se olikin reunoilta kovettunutta,
keskellä vielä oli kosteata sakkaa, kuten tulivuoren aukon keskellä
aina on hiukan sulaa ainetta.
"Kansalainen vankilanpäällikkö", sanoi saattovartion päällikkö, "laita
meille ote vankiluettelosta ja vilkkaasti, sillä meitä odotetaan
kärsimättömästi Kommuunissa".
"No, se ei kauvan kestä", sanoi vankilanpäällikkö kaataen
mustepulloonsa muutamia viinitippoja, jotka olivat jääneet lasin
pohjaan; "minun käteni on sitä varten tehty, Luojan kiitos! Nimesi ja
etunimesi, kansatar?"
Ja kostuttaen kynänsä tilapäiseen musteeseen, hän valmistautui
kirjoittamaan alapäähän sivua, jonka seitsemän kahdeksasosaa jo oli
täyteen kirjoitettu, uuden tulokkaan henkilötiedot; sillä aikaa
kun kansatar Richard, hyväntahtoisen näköinen vaimo, seisten hänen
tuolinsa takana, tarkasteli melkein kunnioittavan hämmästyneenä tätä
hänen miehensä kuulustelemaa naista, joka näytti samalla haavaa niin
surulliselta, niin jalolta ja niin rohkealta.
"Marie Antoinette Johanna Josefa, Lothringin herttuatar", vastasi vanki,
"Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan kuningatar".
"Ranskan kuningatar?" toisti vankilanpäällikkö nousten hämmästyneenä
seisomaan tuolinsa käsinojan varaan.
"Ranskan kuningatar", toisti vanki samalla äänensävyllä. "Toisin sanoen
Capetin leski", sanoi saattovartion päällikkö.
"Kumpi näistä kahdesta nimestä on minun kirjoitettava? kysyi
vankilanpäällikkö.
"Kumman vain haluat, kunhan kirjoitat nopeasti", sanoi saattovartion
päällikkö.
Vankilanpäällikkö painui istumaan nojatuoliinsa, ja hiukan vapisevin
käsin hän kirjoitti luetteloonsa ne etunimet, sen nimen ja sen arvon,
jonka vanki oli ilmoittanut; tämän kirjoituksen muste näyttää vielä
tänä päivänä punertavalta luettelossa, jonka arvokkaimman osan lehtiä
vallankumousajan vankilan rotat ovat nakerrelleet.
Richardin vaimo seisoi yhä miehensä nojatuolin takana; kuitenkin oli
uskonnollisen säälin tunne pannut hänet ristimään kätensä.
"Ikänne?" jatkoi vankilanpäällikkö.
"Kolmekymmentäseitsemän vuotta ja yhdeksän kuukautta", vastasi
kuningatar.
Richard ryhtyi uudelleen kirjoittamaan, selosti sitten tarkalleen
tuntomerkit ja teki viimein erikoismuistutukset ja merkinnät.
"Hyvä", sanoi hän, "valmis on".
"Minne vanki viedään?" kysyi saattovartion päällikkö. Richard otti
toisen annoksen nuuskaa ja katsahti vaimoansa.
"Herrainen aika!" sanoi tämä, "meille ei ole etukäteen ilmoitettu,
joten emme tiedä ensinkään..."
"Hae!" sanoi santarmikorpraali.
"Onhan neuvoston huone", virkkoi vaimo.
"Hm, se on kovin suuri", mutisi Richard.
"Sitä parempi! Jos se on suuri, voi siihen helpommin asettaa
vartiomiehet."
"Olkoon neuvoston huone", sanoi Richard; "mutta siinä ei tällä hetkellä
voi asua, koska siinä ei ole vuodetta".
"Se on totta", vastasi vaimo, "sitä minä en ajatellut".
"Pyh!" sanoi muuan santarmeista, "laitetaan sinne vuode huomenna, ja
huomenhan tulee pian".
"Sitäpaitsi voi kansatar viettää tämän yön meidän huoneessamme; eikö
niin, hyvä mieheni?" sanoi Richardin vaimo.
"No niin, entä me sitten?" sanoi vankilanpäällikkö.
"Me emme mene maata; kuten kansalainen santarmi sanoi, on yksi yö pian
vietetty".
"Saattakaa siis kansatar minun huoneeseeni", sanoi Richard.
"Sillä välin te laitatte valmiiksi meidän kuittimme, eikö niin?"
"Löydätte sen tullessanne takaisin."
Richardin vaimo otti kynttilän, joka paloi pöydällä, ja lähti
ensimmäisenä.
Marie Antoinette seurasi häntä sanomatta sanaakaan, rauhallisena ja
kalpeana kuin aina; kaksi ovenvartijaa, joille Richardin vaimo antoi
merkin, astui jäljessä. Kuningattarelle osoitettiin vuode, johon
Richardin vaimo kiirehti laittamaan puhtaat lakanat. Ovenvartijat
asettuivat oville; sitten ovi suljettiin kaksinkertaiseen lukkoon, ja
Marie Antoinette jäi yksin.
Miten hän tämän yön vietti, sitä ei kukaan tiedä, koska hän oli
kahdenkesken Jumalan kanssa.
Vasta seuraavana aamuna kuningatar saatettiin neuvoston huoneeseen,
joka oli pitkän nelikulmion muotoinen ja jonka ovesta tullaan
Conciergerien käytävään. Se oli pitkin pituuttaan jaettu kahtia
väliseinällä, joka ei ulottunut kattoon asti.
Toinen osasto oli vartiomiesten huone.
Toinen oli kuningatarta varten.
Kumpaakin kammiota valaisi yksi, paksulla rautaristikolla varustettu
ikkuna.
Oven sijasta oli varjostin erottamassa kuningattaren vartijoistaan, ja
se sulki keskellä olevan aukon.
Koko huoneen lattia oli laskettu syrjilleen asetetuista tiiliskivistä.
Seiniä olivat muinoin koristaneet kullatusta puusta tehdyt kehykset,
joista vielä riippui liljakuvioiset seinäpaperien riekaleet.
Vuode, joka oli asetettu vastapäätä ikkunaa, ja tuoli ikkunan vieressä,
siinä koko kuninkaallisen vankilan kalustus.
Astuessaan sisään pyysi kuningatar, että hänelle tuotaisiin hänen
kirjansa ja käsityönsä.
Hänelle tuotiin _Englannin vallankumoukset_, jonka hän oli aloittanut
Templessä, _Nuoren Anacharsiksen matka_ sekä kirjo-ompeluksensa.
Santarmit asettuivat puolestaan asumaan viereiseen osastoon. Historia
on säilyttänyt heidän nimensä, kuten niiden halvimpienkin henkilöiden
nimet, jotka kohtalo liittää suuriin onnettomuuksiin; heihin heijastuu
välähdys sitä valoa, jonka räjähtävä ruuti synnyttää murskatessaan
kuninkaiden valtaistuimet tai kuninkaat itsensä.
Heidän nimensä olivat Duchesne ja Gilbert.
Kommuuni oli määrännyt nämä kaksi miestä, jotka se tunsi hyviksi
isänmaanystäviksi, ja heidän oli jäätävä alituisiksi vartiomiehiksi
kammioonsa aina Marie Antoinetten tuomion langettamiseen saakka: tällä
tavoin toivottiin voitavan välttää sellaisen palveluksen melkein
välttämätön epäsäännöllisyys, joka vaihtuu useita kertoja päivässä, ja
heidät oli tehty hirveässä määrässä vastuunalaisiksi.
Tänä päivänä sai kuningatar näiden molempien miesten keskustelusta,
jonka jokaisen sanan hän kuuli, ellei erikoinen syy pakottanut heitä
hiljentämään ääntään, tiedon tästä toimenpiteestä; hän tuli siitä
samalla kertaa sekä iloiseksi että levottomaksi; sillä, joskin hän
toiselta puolen myönsi näiden miesten olevan hyvin luotettavia, koskapa
heidät oli valittu niin monesta tarjolla olevasta, hän toiselta puolen
ajatteli ystäviensä keksivän useampia tilaisuuksia lahjoa kaksi
tunnettua, alituista vartijaa, kuin sata tuntematonta, jotka sattuma
määräsi ja jotka odottamatta tulivat hänen luoksensa yhdeksi ainoaksi
päiväksi.
Ensimmäisenä yönä oli toinen santarmeista tapansa mukaan tupakoinut
ennen maatapanoaan; tupakansavu tunki väliseinän aukoista ja tuli
piirittämään kuningatarparkaa, jonka herkkyyttä onnettomuus oli
kiihoittanut sen sijaan, että se olisi sitä tylsyttänyt.
Pian hän tunsi savun ja kuvotusta; hänen päätänsä ahdisti painostava
tukehtuminen; mutta uskollisena lannistumattomalle ylpeydelleen hän ei
valittanut ensinkään.
Valvoessaan tuskaisena ja kenenkään häiritsemättä yön hiljaisuutta,
hän luuli kuulevansa jonkinlaista vaikerrusta, joka tuli ulkoapäin;
tämä vaikerrus oli surullinen ja pitkällinen, siinä oli jotakin
turmiotatietävää ja läpitunkevaa kuin tuulen ulvonnassa aukeissa
käytävissä, kun myrsky lainaa ihmisäänen antaakseen eloa luonnonvoimien
intohimoille.
Pian hän huomasi tämän äänen, joka ensin oli saanut hänet vapisemaan,
tämän tuskallisen ja hellittämättömän äänen olevan rantakadulla ulvovan
koiran surullista valitusta. Hän ajatteli heti Black-parkaansa,
jota hän ei ollut muistanut sillä hetkellä kun lähti Templestä
ja jonka äänen hän luuli tuntevansa. Tosiaankin oli koiraparka,
joka liiallisella valppaudellaan oli saattanut emäntänsä turmioon,
lähtenyt alas hänen perässään, seurannut ajopelejä aina Conciergerien
ristikoille saakka; se oli lähtenyt loitommalle vain siksi, että portin
kaksinkertainen rautaterä oli sulkeutuessaan ollut vähällä leikata sen
kahtia.
Mutta pian oli eläinparka palannut ja ymmärrettyään emäntänsä olevan
suljettuna tähän suureen kivihautaan se huusi häntä ulvoen avukseen ja
odotti hyväilevää vastausta kymmenen askelen päässä vartiomiehestä.
Kuningatar vastasi huokaamalla, mikä sai hänen vartijansa heristämään
korviansa.
Mutta kun tämä huokaus oli ainoa ja kun mitään muuta ääntä ei enää
kuulunut Marie Antoinetten huoneesta, tulivat hänen vartijansa pian
taas levollisiksi ja vaipuivat horrostilaansa.
Seuraavana päivänä aamun valjetessa oli kuningatar noussut makuulta
ja pukeutunut. Istuen ristikkoikkunan ääressä, jonka rautatankojen
heikentämä, sinertävä valo lankesi hänen laihtuneille käsilleen, hän
näytti lukevan, mutta hänen ajatuksensa oli hyvin kaukana kirjasta.
Santarmi Gilbert avasi varjostimen puoleksi ja katseli häntä ääneti.
Marie Antoinette kuuli huonekalun kahinan sen taittuessa kokoon ja
hipaistessa permantoa, mutta hän ei kohottanut edes päätänsä.
Hän istui sellaisessa asennossa, että santarmit saattoivat nähdä hänen
päänsä, joka kylpi kokonaan tässä aamuvalossa.
Santarmi Gilbert antoi toverilleen merkin tulla katsomaan hänen
kanssaan aukosta.
Duchesne astui hänen viereensä.
"Katsopas", sanoi Gilbert hiljaa, "kuinka kalpea hän on: sehän on
hirveätä. Hänen punareunaiset silmänsä todistavat hänen kärsivän; voisi
sanoa hänen itkeneen."
"Tiedäthän hyvin", sanoi Duchesne, "ettei Capetin leski koskaan itke;
hän on liian ylpeä siihen".
"Siinä tapauksessa se todistaa hänen olevan sairaan", sanoi Gilbert.
Sitten hän kysyi korottaen äänensä:
"Sanohan, kansatar Capet, oletko sinä sairas?"
Kuningatar nosti silmänsä hitaasti ja hänen katseensa kohdistui
kirkkaana ja kysyvänä näihin molempiin miehiin.
"Minulleko te puhutte, hyvät herrat?" sanoi hän hyvin lempeällä
äänellä, sillä hän oli luullut huomanneensa myötätunnon vivahduksen sen
miehen äänenpainossa, joka oli puhutellut häntä.
"Niin, kansatar, sinulle", virkkoi Gilbert, "ja me kysymme sinulta,
oletko sairas".
"Miksi niin?"
"Koska sinun silmäsi ovat hyvin punaiset."
"Ja kun olet samalla kertaa hyvin kalpea", lisäsi Duchesne.
"Kiitos, hyvät herrat. En, minä en ole ensinkään sairas; olen vain
kärsinyt kovasti tänä yönä."
"Ah niin, sinulla on surusi."
"Ei, hyvät herrat, koska suruni ovat aina samat ja uskonto on opettanut
minua laskemaan ne ristin juureen, eivät suruni aiheuta minulle toisena
päivänä enemmän kärsimyksiä kuin toisenakaan; ei, olen sairas, koska en
ole paljon nukkunut tänä yönä."
"Niin, uusi asunto, vuoteen vaihto", sanoi Duchesne.
"Ja eihän asunto ole kaunis", lisäsi Gilbert.
"Ei se ole sekään, hyvät herrat", sanoi kuningatar pudistaen päätänsä.
"Ruma tai kaunis, asuntoni on minulle yhdentekevä."
"Mikä se sitten on?"
"Mikäkö se on?"
"Niin."
"Pyydän teiltä anteeksi, että sanon sen teille; mutta minua on kovasti
vaivannut tuo tupakan tuoksu, jota herra puhaltaa vielä tällä hetkellä."
Gilbert tupakoi tosiaankin, mikä muuten oli hänen tavallisin
toimituksensa.
"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän aivan ymmällään sen sävyisyyden
vuoksi, jota kuningatar käytti puhuessaan. "Sekö se on? Miksi et
sanonut sitä, kansatar?"
"Koska en luullut itselläni olevan oikeutta häiritä teidän tapojanne,
hyvä herra."
"Hyvä on, sinua ei enää vaivata, en minä ainakaan", sanoi Gilbert
heittäen pois piippunsa, joka särkyi lattialle; "sillä minä en polta
tämän jälkeen".
Ja hän kääntyi vieden toverinsa mukanaan ja sulkien varjostimen.
"Mahdollista on, että hänen päänsä pannaan poikki, mutta se on
kansakunnan asia se; mutta mitä varten häntä kiusattaisiin, tätä
naista? Me olemme sotilaita emmekä pyöveleitä kuten Simon."
"Mitä sinä nyt teit, toveri, oli hiukan aristokraatin tapaista", sanoi
Duchesne pudistaen päätänsä.
"Mitä sinä sanot aristokraatin tapaiseksi? Sano, selitähän minulle
hiukan tuota seikkaa."
"Minä sanon aristokraatin tapaiseksi kaikkea sitä, mikä kiusaa
kansakuntaa ja tuottaa mielihyvää sen vihollisille."
"Sinun mielestäsi minä siis", sanoi Gilbert, "kiusaan kansakuntaa,
koska en enää aio savustaa Capetin leskeä? Mitä hulluja, minä näetkös",
jatkoi tuo kelpo mies, "minä muistan isänmaalle tekemäni valan ja
korpraalin toimintaohjeet, siinä kaikki. Ja toimintaohjeeni minä
muistan ulkoa: Olla laskematta vankia karkuun, olla laskematta ketään
hänen luokseen, estää kaikki kirjeenvaihto, jonka hän tahtoisi panna
alulle tai ylläpitää, ja kuolla vartiopaikalleni. Siinä kaikki, mitä
olen luvannut ja sen minä pidän. Eläköön kansa!"
"Mitä minä sinulle sanon", virkkoi Duchesne, "sitä en sano siksi, että
minä sitä paheksuisin, päinvastoin; mutta minusta olisi ikävää, että
saattaisit itsesi huonoon huutoon".
"Hiljaa! Joku tulee."
Kuningattarelta ei ollut sanakaan päässyt kuulematta tästä
keskustelusta, vaikka se tapahtuikin hiljaisella äänellä. Vankeus tekee
aistien tarkkuuden kaksinkertaiseksi.
Ääni, joka oli vetänyt molempien vartijoiden huomion puoleensa, lähti
useasta henkilöstä, jotka lähestyivät ovea.
Ovi avautui.
Kaksi kaupunginvirkamiestä astui sisään vankilanpäällikön ja muutamien
ovenvartijoiden saattamina.
"No, missä vanki on?" kysyivät he.
"Hän on tuolla", vastasivat molemmat santarmit.
"Millainen kamari hänellä on?"
"Katsokaa."
Ja Gilbert meni kolkuttamaan varjostinta.
"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningatar.
"Kommuuni tulee käynnille, kansatar Capet."
"Tuo mies on hyvä", ajatteli Marie Antoinette, "ja jos minun ystäväni
vain tahtovat..."
"Hyvä on, hyvä on", sanoivat kaupunginvirkamiehet sysäten syrjään
Gilbertin ja astuen kuningattaren luo; "niin paljon muodollisuuksia ei
tarvita".
Kuningatar ei kohottanut päätänsä yhtään, ja hänen
liikkumattomuudestaan olisi saattanut luulla, ettei hän ollut kuullut
eikä nähnyt, mitä juuri oli tapahtunut, ja että hän luuli yhä olevansa
yksin.
Kommuunin valtuusmiehet tarkastelivat uteliaina huoneen kaikki
yksityiskohdat, tutkivat seinäpaneelin, vuoteen, naisten pihalle
avautuvan ikkunan ristikkoraudat, ja kehoitettuaan santarmeja
suorittamaan valvontansa mahdollisimman tarkasti he lähtivät ulos
sanomatta sanaakaan Marie Antoinettelle ja tämän näyttämättä huomanneen
heidän läsnäoloansa.