Kaunis auringonpaiste pilkisti vihreiden kaihtimien lävitse kullaten
niiden kolmen ison ruusun lehdet, jotka puulaatikoissaan olivat
Mauricen ikkunalla.
Nämä kukat, jotka olivat silmälle sitä arvokkaammat, kun niiden
vuodenaika jo alkoi olla ohi, täyttivät tuoksullaan pienen
kivipermantoisen ruokasalin, josta loisti puhtaus ja jossa
säästeliäästi, mutta soreasti katetun pöydän ääressä istuivat Geneviève
ja Maurice.
Ovi oli kiinni, sillä pöydällä oli kaikki, mitä ruokailijat
tarvitsivat. He olivat tietenkin sanoneet toisillensa:
"Me olemme itse pöytäpalvelijoina."
Viereisessä huoneessa saattoi kuulla kotiapulaisen liikkuvan
touhukkaana kuin Phaidran silmänpalvelija. Kesän viimeisten kauniiden
päivien lämpö ja valo tunkeutui puoliavoimien sälekaihtimien raoista ja
pani auringon hyväilemien ruusupensaiden lehdet kimaltelemaan kullan-
ja smaragdin värisinä.
Geneviève pudotti lautaselleen sormissaan pitelemänsä kultaisen
hedelmän ja uneksivana, hymyillen ainoastaan huulillaan, hänen suurten
silmiensä katsellessa surumielisen kaihoovina, hän jäi istumaan
vaiteliaana, velttona, tylsänä, vaikkakin rakkauden auringosta eloisana
ja onnellisena, kuten nämä kauniit kukat taivaan auringosta.
Pian hänen silmänsä hakivat Mauricen silmät ja löysivätkin ne häneen
kohdistettuina: hänkin katseli huumaantuneena ja uneksi.
Silloin hän laski pehmeän ja valkoisen käsivartensa nuoren miehen
olkapäälle, joka vavahti; sitten hän nojasi siihen päänsä niin
luottavasti ja vapaasti, että pelkkä rakkaus ei siihen kykene.
Geneviève katseli häntä puhumatta ja punastui katsellessaan.
Mauricen ei tarvinnut muuta kuin hieman taivuttaa päätänsä painaakseen
huulensa rakastajattarensa puoliavonaisille huulille.
Hän taivutti päänsä; Geneviève kalpeni, ja hänen silmänsä sulkeutuivat
kuin kukkasen terälehdet, joka peittää kupunsa valon säteiltä.
Täten he olivat uinuneina tuohon harvinaiseen onnellisuuteen, kun
soittokellon terävä ääni sai heidät värähtämään.
He irtautuivat toinen toisestaan.
Kotiapulainen astui sisään ja sulki oven salaperäisenä.
"Siellä on kansalainen Lorin", sanoi hän.
"Ah, tuo rakas Lorin", sanoi Maurice; "menen lähettämään hänet pois.
Suo anteeksi, Geneviève."
Geneviève pysäytti hänet.
"Lähetätte ystävänne pois, Maurice", sanoi hän; "kelpo ystävän, joka
on teitä lohduttanut, auttanut, tukenut? Ei, minä en tahdo karkoittaa
sellaista ystävää talostanne enempää kuin sydämestännekään; astukoon
hän sisään, Maurice, astukoon sisään!"
"Kuinka, sallitteko te...?" sanoi Maurice.
"Minä tahdon", sanoi Geneviève.
"Voi, te olette siis huomannut, etten minä rakasta teitä kylliksi",
huudahti Maurice ihastuksissaan tästä hienotunteisuudesta, "ja teitä
olisi palvottava".
Geneviève tarjosi nuorelle miehelle punastuvan otsansa; Maurice avasi
oven, ja sisään astui Lorin, kauniina kuin päivä puolimyskikeikarin
puvussaan. Huomatessaan Genevièven hän hämmästyi, minkä jälkeen seurasi
kunnioittava tervehdys.
"Tule, Lorin, tule", sanoi Maurice, "ja katsele rouvaa. Sinut on syösty
valtaistuimeltasi, Lorin: nyt on olemassa eräs, jonka asetan sinun
edellesi. Olisin antanut henkeni sinun puolestasi; hänen vuoksensa,
siinä ei sinulle ole mitään uutta, Lorin, hänen vuoksensa olen antanut
kunniani."
"Madame", sanoi Lorin vakavana, mikä todisti hänen olevan syvästi
liikutetun, "minä koetan rakastaa Mauricea enemmän kuin te, jotta hän
ei kokonaan lakkaisi rakastamasta minua".
"Istukaa, hyvä herra", sanoi Geneviève hymyillen.
"Niin, istu", sanoi Maurice, joka oikealla kädellään puristi ystävänsä
ja vasemmalla rakastajattarensa kättä; täten hänen sydämensä täytti
koko se onni, mitä ihminen voi maan päällä tavoitella.
"Sinä et siis enää tahdo kuolla? Sinä et enää halua antaa tappaa
itseäsi?"
"Kuinka niin?" kysyi Geneviève.
"Voi, hyvä Jumala", sanoi Lorin, "miten epävakainen eläin ihminen
on, ja kuinka oikeassa filosofit ovatkaan halveksiessaan hänen
kevytmielisyyttänsä. Tuossa on yksi, uskotteko sen, madame, joka eilen
illalla tahtoi hypätä veteen, joka selitti, ettei tässä maailmassa
enää ollut hänelle mahdollista löytää onnea; ja nyt minä löydän hänet
tänä aamuna hilpeänä, iloisena, hymy huulillaan, onni otsallaan, elämä
sydämessään, hyvin katetun pöydän ääressä; tosin hän ei syö, mutta se
ei todista hänen olevan sen vähemmän onnellisen."
"Kuinka", sanoi Geneviève, "tahtoiko hän tehdä kaiken tuon?"
"Kaiken sen, ja vielä paljon muutakin; minä kerron sen teille
myöhemmin; mutta tällä haavaa minulla on kova nälkä; se on Mauricen
vika, sillä hän pani minut juoksemaan Saint-Jacques-kaupunginosan
pitkin ja poikin eilen illalla. Sallikaa minun hyökätä teidän
aamiaisenne kimppuun, johon ette kumpainenkaan ole koskenutkaan."
"Hän on tosiaan oikeassa!" huudahti Maurice iloisena kuin lapsi;
"syökäämme aamiaista. Minä en ole syönyt, ettekä tekään, Geneviève."
Hän tarkasti Lorinin katsetta mainitessaan tämän nimen; mutta Lorinin
kasvot eivät värähtäneetkään.
"Kas, sinä olet siis arvannut, että se on hän?" kysyi Maurice.
"Totta helkkarissa!" vastasi Lorin leikaten itselleen ison viipaleen
punaisen ja valkoisen kirjavaa kinkkua.
"Minulla on myöskin nälkä", sanoi Geneviève ojentaen lautasensa.
"Lorin", sanoi Maurice, "minä olin eilen illalla sairas".
"Sinä olit enemmän kuin sairas, sinä olit hullu."
"No niin, minä luulen, että sinä olet sen sijaan kipeä tänä aamuna."
"Kuinka niin?"
"Sinä et ole vielä sepittänyt runoja."
"Ajattelin juuri niitä tehdä.
"Seurassa kun sulotarten,
Phoibos lyyraa soittelee,
lyyran hukkaa matkan varteen,
Venusta jos seurailee."
"Hyvä! Onhan siinä nelisäkeinen runo siinäkin", sanoi Maurice nauraen.
"Ja sinun on tyydyttävä siihen, koska meidän on ryhdyttävä
keskustelemaan vähemmän hauskoista asioista."
"Mitä nyt taas on tapahtunut?" kysyi Maurice levottomana.
"Minä olen ensi kerralla vartiossa Conciergerien vankilassa."
"Conciergeriessä!" sanoi Geneviève; "kuningatarta vartioimassa?"
"Kuningatarta... luulenpa niin, madame."
Geneviève kalpeni; Maurice rypisti kulmiaan ja antoi Lorinille merkin.
Tämä leikkasi itselleen uuden viipaleen kinkkua, kahta vertaa suuremman
kuin edellisen.
Kuningatar oli todella viety Conciergerien vankilaan, jonne nyt aiomme
seurata häntä.