Maurice värisi; hän ojensi kätensä Saint-Jacques-katua kohti.
"Tulipalo", sanoi hän, "tulipalo!"
"Niin, entä sitten", sanoi Lorin, "tulipalo, mitä siitä?"
"Voi, hyvä Jumala! hyvä Jumala! Jos hän olisikin palannut?"
"Kuka niin?"
"Geneviève."
"Geneviève, se on rouva Dixmer, eikö niin?"
"Niin, hän."
"Ei ole vähääkään vaaraa, että hän olisi palannut, ei hän sitä varten
lähtenytkään."
"Lorin, minun on löydettävä hänet, minun on saatava kostaa."
"Oho, oho", sanoi Lorin.
"On jumalille, Amor, kauhistus
ja ihmisille sinun valtikkas,
ja tarpeeton on enää suitsutus
sun alttareillas, hirmuvaltias."
"Autathan sinä minua löytämään hänet, Lorin?"
"Totta helkkarissa, se ei ole vaikeata."
"Kuinka niin?"
"Tietysti, jos sinua kiinnostaa kansatar Dixmerin kohtalo niin paljon
kuin luulen, sinä varmasti tunnet hänet, ja tuntiessasi varmaankin
tiedät, ketkä ovat hänen läheisimmät ystävänsä; hän ei ole lähtenyt
Pariisista, hehän ovat kaikki hullaantuneet tähän kaupunkiin; hän on
varmasti hakenut turvapaikan jonkun uskotun luota, ja huomenaamuna sinä
saat jonkun Rosan tai Martan välityksellä pienen kirjelipun, joka on
laadittu suunnilleen seuraavaan muotoon:
"Jos mielit, Mars, sä nähdä Cytheren,
sa lainaa Yöttäreltä huntu sininen.
"Ja että hänen on esittäydyttävä ovenvartijalle, sen tai sen kadun
varrella, siinä tai siinä numerossa ja kysyttävä rouva Kolmi-Tähteä,
kas sillä tavalla."
Maurice kohautti olkapäitään; hän tiesi hyvin, ettei Genevièvellâ ollut
ketään, kenen luota hakisi turvapaikkaa.
"Me emme löydä häntä", mutisi hän.
"Salli minun sanoa sinulle eräs seikka, Maurice", sanoi Lorin.
"Mikä seikka?"
"Ettei se olisi mikään niin suuri onnettomuus, vaikka emme löytäisikään
häntä."
"Ellemme löydä häntä, Lorin", sanoi Maurice, "minä kuolen".
"Lempo vieköön", sanoi nuori mies, "se oli siis tuo rakkaus, joka oli
viemäisillään sinun henkesi?"
"Niin oli."
Lorin mietti hetkisen.
"Maurice", sanoi hän, "nyt on kello yhdentoista korvilla, seutu on
autio, tuossa on kivipenkki, joka näyttää olevan vartavasten laitettu
kahdelle ystävykselle. Osoita minulle suosio antautua yksityiseen
keskusteluun kanssani, kuten vanhan hallituksen aikana sanottiin. Annan
sinulle sanani, etten puhu runomittaa."
Maurice katsahti ympärilleen ja tuli istumaan ystävänsä viereen.
"Puhu", sanoi Maurice nojaten raskaaksi käyneen päänsä kätensä varaan.
"Kuule, rakas ystävä, sanon sinulle erään asian ilman johdantoa, ilman
kiertelyä, ilman selityksiä, että kuljemme perikatoamme kohti, sinä
viet meidät perikatoon."
"Kuinka niin?" kysyi Maurice.
"Kuule, armas ystävä", alkoi Lorin uudelleen, "eräs
yhteishyvänvaliokunnan päätös julistaa isänmaanpetturiksi jokaisen,
joka on suhteissa mainitun isänmaan vihollisiin. Tunnetko sinä tämän
päätöksen?"
"Epäilemättä", vastasi Maurice.
"Tunnet sen?"
"Tunnen."
"No niin. Minusta tuntuu, ettet ole mikään huono isänmaanpetturi. Mitä
sanot siitä? kuten sanoi Manlius."
"Lorin!"
"Epäilemättä, ellet sinä katso isänmaanpalvojiksi niitä, jotka antavat
asunnon, ruoan ja vuoteen Maison-Rougen herra ritarille; hän ei
luullakseni ole mikään kiihkeä tasavaltalainen eikä ole tällä haavaa
syytteessä syyskuun päivien toimeenpanosta."
"Voi, Lorin!" sanoi Maurice huokaisten.
"Se merkitsee", jatkoi siveyssaarnaaja, "että minusta sinä näytät
olleen tai olet vielä liian hyvä ystävä isänmaanvihollisen kanssa. No,
no, älä sano vastaan, rakas ystävä; sinä olet kuin Enkelados-vainaja,
saisit vuoren sortumaan kääntyessäsi. Sanon sinulle siis toistamiseen,
älä sano vastaan, vaan myönnä kiltisti, ettet enää ole kiihkeä
tasavaltalainen."
Lorin oli lausunut nämä sanat niin lempeästi kuin saattoi ja oikein
Ciceromaisen sulavasti.
Maurice tekikin vastalauseensa vain viittaamalla. Mutta Lorin ei siitä
välittänyt, vaan jatkoi:
"Voi, jos me eläisimme jonkinlaisessa kasvihuonelämmössä,
kohtuullisessa lämmössä, jossa kasvitieteen sääntöjen mukaan
ilmapuntari alituisesti osoittaa kuuttatoista astetta, sanoisin
sinulle, rakas Maurice, että se on soreasti tehty, että se on hienosti
tehty; olkaamme silloin tällöin hieman aristokraatteja, se tekee hyvää
ja on hauskaa; mutta me paistumme tänään kolmenkymmenenviiden tai
neljänkymmenen asteen lämmössä; ruokaliina polttaa, koska itse ollaan
haaleita; koska on kuuma, tunnutaan itse kylmiltä; koska on kylmä, on
epäilyttävä; tiedät sen, Maurice; ja kun ollaan epäilyttäviä, sinä olet
liian älykäs, rakas Maurice, jotta et tietäisi, mitä ollaan pian sen
jälkeen, tai oikeammin, mitä ei enää olla."
"No hyvä, tapettakoon minut siis ja päättyköön tämä juttu", huudahti
Maurice, "minä olen yhtäkaikki väsynyt elämään".
"Viime neljännestunnin kuluessa", sanoi Lorin. "Todellakaan ei ole
kulunut kylliksi pitkä aika, jotta jättäisin sinut oman tahtosi
valtaan; sitäpaitsi kun nykyaikana kuollaan, ymmärrät, että on kuoltava
tasavaltalaisena, vaikka sinä tahtoisit kuolla aristokraattina."
"Voi, voi", huudahti Maurice, jonka verta rupesi kiehuttamaan
syyllisyydentunnon aikaansaama sietämätön tuska; "voi, menet liian
pitkälle, hyvä ystävä".
"Menen vielä pitemmälle, sillä ilmoitan etukäteen, että jos muutut
aristokraatiksi..."
"Sinä ilmiannat minut?"
"Hyi, en: minä sulkisin sinut johonkin kellariin ja panisin hakemaan
sinua rumpujen päristyksellä, kuten eksynyttä lammasta; sitten
julistaisin, että aristokraatit, jotka tiesivät, mitä heille olit
varannut, ovat takavarikoineet sinut, kiduttaneet, näännyttäneet sinut,
joten hallinaiset ja Victor-piirin lumppu-ukot löydettyään sinut
kruunaavat sinut julkisesti kukkasilla, kuten tapahtui rovasti Elie de
Beaumontille, Latudelle ja muille. Kiiruhda siis jälleen muuttumaan
Aristideeksi, muuten on asiasi selvä."
"Lorin, Lorin, tunnen, että olet oikeassa, mutta virta vie minua,
luistan kaltevaa pintaa pitkin. Syytätkö sinä minua siksi, että kohtalo
pakottaa minut mukaansa?"
"En minä syytä sinua, vaan kinastelen kanssasi. Muistelepas hiukan
niitä näytöksiä, joita Pylades joka päivä esitti Oresteelle, näytöksiä,
jotka oivallisesti todistavat, ettei ystävyys ole muuta kuin paradoksi,
koskapa nämä malliystävykset väittelivät aamusta iltaan."
"Jätä minut, Lorin, se olisi paremmin tehty."
"En milloinkaan."
"Anna minun siinä tapauksessa rakastaa, olla vapaasti hullu, ehkä
rikollinenkin, sillä jos näen hänet jälleen, tiedän tappavani hänet."
"Tai lankeat polvillesi hänen eteensä. Voi, Maurice sinua, Maurice
rakastuneena aristokraattiin, milloinkaan en olisi uskonut sellaista.
Sinähän olet kuin tuo Osselin-parka, joka hullaantui markiisitar de
Charnyyn."
"Kylliksi jo, Lorin, minä pyydän hartaasti."
"Maurice, minä parannan sinut, tai piru minut periköön. Minä en
tahdo sinun voittavan pyhän giljotiinin arpajaisissa, kuten sanoi
Lombards-kadun maustekauppias. Ole varuillasi, Maurice, sinä saatat
minut epätoivoon. Maurice, sinä teet minusta verenimijän. Maurice, minä
tunnen tarvetta sytyttää Saint-Louis-saaren tuleen; soihtu, kekäle
tänne.
"Ei, turhaa vaiva on
ja soihdun pyytäminen kuitenkin.
Sun tules suunnaton
voi poroks polttaa sielus, kaupungin."
Maurice hymyili vasten tahtoaan.
"Tiedäthän, että sopimus oli puhua vain suorasanaisesti", sanoi hän.
"Mutta sinä myöskin saatat minut raivostumaan hulluudellasi", sanoi
Lorin; "sinä myöskin... Kuule, mennään juomaan, Maurice; juodaan
päihimme, tehdään lakiesityksiä, tutkitaan valtiotaloutta; mutta
Jupiterin rakkauden kautta, älkäämme olko rakastuneita, älkäämme
rakastako muita kuin vapautta."
"Tai Järkeä."
"Niin, se on totta. Jumalatar puhuu sinusta paljon ja pitää sinua
suloisena kuolevaisena."
"Etkä sinä ole mustasukkainen?"
"Maurice, pelastaakseni ystävän tiedän voivani uhrata kaikki."
"Kiitos, Lorin-parkani, panen arvoa uskollisuudellesi; mutta paras tapa
lohduttaa minua on antaa minun saada kyllikseni tuskaa. Hyvästi, Lorin;
mene sinä katsomaan Arthémiseäsi."
"Entä minne sinä menet?"
"Lähden kotiin."
Ja Maurice astui muutaman askelen siltaa kohden.
"Sinä asut siis nykyään vanhan Saint-Jacques-kadun suunnalla?"
"En, mutta minua huvittaa mennä sitä kautta."
"Nähdäksesi vielä kerran paikan, jossa sinun epäinhimillinen olentosi
asusti?"
"Nähdäkseni, eikö hän ole palannut sinne, missä tiesi minun häntä
odottavan. Oi, Geneviève, Geneviève, en olisi luullut sinun saattavan
tehdä sellaista petosta!"
"Maurice, muuan tyranni, joka tunsi hyvin kauniin sukupuolen, koskapa
hän kuoli rakastettuaan sitä liikaa, sanoi:
"Nainen usein vaihtelee,
hullu häneen uskonee."
Maurice päästi huokauksen, ja ystävykset lähtivät taas takaisin
vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.
Sitä myöten kun ystävykset lähenivät paikkaa, he kuulivat suuren
metelin; he näkivät valon kasvavan ja kuulivat isänmaallisia lauluja,
jotka päiväsaikaan kirkkaassa auringonpaisteessa, taisteluntuoksinassa
tuntuivat sankarihymneiltä, mutta jotka yöllä, tulipalon hohteessa
kuulostivat päihtyneiden ihmissyöjien synkiltä juomalauluilta.
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sanoi Maurice unohtaen, että Jumala
oli poistettu käytännöstä.
Ja hän asteli eteenpäin otsa hiessä.
Lorin katseli hänen käyntiään ja mutisi hampaittensa välistä:
"Jos rakkaus meidät vain valtaansa saa,
niin järkevyys hyvästit heittää."
Koko Pariisi näytti vaeltavan niiden tapausten näyttämöä kohti, joista
juuri olemme kertoneet. Mauricen oli pakko tunkeutua krenatööriketjun
ja piirijoukkojen rivistöjen lävitse, sitten tuon aina raivokkaan, aina
valppaan roskaväen yhteensulloutuneiden laumojen halki, joka tällä
aikakaudella juoksi ulvoen näytelmästä näytelmään.
Sitä mukaa kuin Maurice lähestyi taloa, hän raivokkaassa
kärsimättömyydessään kiiruhti askeliaan. Lorin saattoi vaivoin seurata
häntä, mutta hän rakasti häntä liiaksi jättääkseen hänet yksikseen
sellaisena hetkenä.
Kaikki oli melkein lopussa; katoksesta, jonne sotilas oli heittänyt
palavan soihtunsa, oli tuli levinnyt työpajalle, joka oli rakennettu
laudoista siten, että ilma pääsisi vapaasti haihtumaan; tavarat olivat
palaneet; itse rakennus alkoi palaa.
"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Maurice itsekseen, "jos hän olisi tullut
takaisin, jos hän olisi jossakin huoneessa, joka on liekkien
piirittämä, ja odottaisi minua, huutaisi minua!..."
Ja puoleksi mielipuolena tuskasta, uskoen kernaammin, että se nainen,
jota hän rakasti, oli hullu kuin petturi, syöksyi Maurice pää kumarassa
ovea kohti, jonka hän vilaukselta erotti savun keskeltä.
Lorin seurasi häntä yhä; hän olisi seurannut häntä helvettiin.
Katto paloi, tuli alkoi levitä portaisiin.
Läähättäen tarkasti Maurice ensin salin, Genevièven huoneen,
Maison-Rougen ritarin huoneen, käytävät ja huusi tukahtuvalla äänellä:
"Geneviève! Geneviève!"
Kukaan ei vastannut.
Tullessaan takaisin ensimmäiseen huoneeseen näkivät ystävykset
tulenkielekkeiden alkavan tunkea ovesta. Välittämättä Lorinin huudoista
ja viittauksista käyttää ikkunaa lähti Maurice liekkien keskelle.
Sitten hän juoksi päärakennukseen, harppasi pysähtymättä halki pihan,
joka oli täynnä särjettyjä huonekaluja, pääsi ruokahuoneeseen, Dixmerin
salonkiin, kemisti Morandin työhuoneeseen; kaikki nämä olivat täynnä
savua, pirstaleita, ikkunalasinsiruja; tuli oli juuri levinnyt tähänkin
talonosaan ja alkoi tuhota sitä.
Maurice teki samoin kuin paviljongissakin. Hän ei jättänyt ainoatakaan
huonetta tutkimatta, ainoatakaan käytävää juoksematta sen päästä
päähän. Hän astui alas kellareihin saakka. Ehkä oli Geneviève tulipaloa
paetessaan hakenut sieltä suojaa.
Ei ketään.
"Tuhat tulimmaista!" sanoi Lorin, "näethän hyvin, ettei täällä
saattaisi kestää muut kuin salamanterit, etkä sinä etsi kuitenkaan tätä
tarunomaista eläintä. Lähde pois; kyselemme, kuulustelemme saapuvilla
olevia; ehkä on joku nähnyt hänet."
Olisi tarvittu monen miehen yhtyneet voimat viemään Maurice talosta
ulos. Toivo veti hänet mukanaan hiuskarvallaan.
Silloin he alkoivat kysellä; he tutkivat ympäristön, pysäyttivät
ohikulkevat naiset, tarkastivat lehtokujat, mutta tuloksettomasti.
Kello oli yksi aamulla; Maurice oli jättiläisvoimistaan huolimatta
väsymyksen murtama: viimein hän lakkasi juoksemasta, kapuamasta,
alituisesti riitelemästä väkijoukon kanssa.
Ajuri ajoi ohi. Lorin pysäytti hänet.
"Rakas veli", sanoi hän Mauricelle, "me olemme tehneet kaiken sen, mikä
on ollut inhimillisesti mahdollista löytääksemme jälleen Genevièvesi;
olemme uupuneet pilalle, kärventyneet ruskeiksi, meitä on mukiloitu
hänen vuokseen. Olkoon Cupido miten vaativainen hyvänsä, ei hän voi
vaatia enempää mieheltä, joka on rakastunut, eikä ainakaan mieheltä,
joka ei ole rakastunut; nouskaamme rattaille ja lähtekäämme kumpikin
kotiin."
Maurice ei vastannut mitään, vaan alistui. Saavuttiin Mauricen ovelle
kummankaan ystävyksen vaihtamatta sanaakaan.
Mauricen juuri astuessa rattailta he kuulivat Mauricen asunnon ikkunan
sulkeutuvan.
"Kas, hyvä!" sanoi Lorin, "sinua odotettiin, minä voin olla
rauhallisempi. Kolkutapas nyt ovelle!"
Maurice kolkutti, ovi avautui.
"Hyvää yötä!" sanoi Lorin, "odota minua huomenaamuna, niin lähdetään
ulos".
"Hyvää yötä", sanoi Maurice koneellisesti.
Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Portaiden ensi askelmilla hän kohtasi kotiapulaisensa.
"Voi, kansalainen Lindey", huudahti tämä, "kuinka levottomiksi te
olette meidät tehnyt!"
Sana _meidät_ hämmästytti Mauricea.
"Teidätkö?" sanoi hän.
"Niin, minut ja sen pienen rouvan, joka teitä odottaa."
"Pienen rouvan!" toisti Maurice, jonka mielestä oli huonosti valittu
hetki jonkun entisen ystävättären muistuttaa häntä; "teit hyvin kun
ilmoitit sen; minä menen nukkumaan Lorinin luo".
"Voi, mahdotonta; hän oli ikkunassa, hän näki teidän nousevan ajurin
rattailta, hän huudahti: Kas tuossa hän on."
"Ah, mitä se minua liikuttaa, tietääkö hän minun tulleen; minulla ei
ole halua rakastaa. Lähde sisälle ja sano tuolle naiselle, että hän on
erehtynyt."
Kotiapulainen teki jo liikkeen totellakseen, mutta pysähtyikin.
"Voi, kansalainen", sanoi hän, "te olette väärässä: pikku rouva oli jo
hyvin surullinen, minun vastaukseni saattaa hänet vallan epätoivoon".
"Mutta kuka tämä rouva siis lopulta on?"
"Kansalainen, minä en ole nähnyt hänen kasvojaan; hän on kääriytynyt
vaippaan ja itkee; siinä kaikki mitä tiedän."
"Hän itkee!" sanoi Maurice.
"Niin, mutta hyvin hiljaa, tukahduttaen nyyhkytykset."
"Hän itkee", toisti Maurice. "Maailmassa on siis olemassa joku, joka
rakastaa minua niin paljon, että tulee siinä määrin levottomaksi minun
poissaolostani?"
Ja hän lähti hitaasti portaita ylös kotiapulaisensa perässä.
"Täällä hän on, kansatar, täällä hän on!" huusi tämä syöksyen
huoneeseen.
Maurice astui sisään hänen jäljessään.
Hän näki silloin salin nurkassa vavahtelevan muodon, joka peitti
kasvonsa pielusten alle, naisen, jota olisi luullut kuolleeksi, ellei
hän olisi vavahdellut kouristuksentapaisesti vaikeroiden.
Hän viittasi kotiapulaista poistumaan.
Tämä totteli ja sulki oven.
Silloin Maurice riensi nuoren naisen luo, joka kohotti päätänsä.
"Geneviève", huudahti nuori mies, "Geneviève minun luonani! Olenko minä
hullu, hyvä Jumala?"
"Ei, teillä on koko järkenne tallella, hyvä ystävä", vastasi nuori
nainen. "Minä olen luvannut kuulua teille, jos te pelastatte
Maison-Rougen ritarin. Te olette pelastanut hänet, minä olen tässä!
Minä odotin teitä."
Maurice käsitti näiden sanojen merkityksen väärin; hän peräytyi askelen
ja katsellen nuorta naista sanoi lempeästi:
"Geneviève, Geneviève, te ette siis rakastakaan minua?"
Genevièven katse verhoutui kyyneliin; hän käänsi pois päänsä ja
nojautuen sohvan selkämykseen puhkesi nyyhkytyksiin.
"Voi", sanoi Maurice, "näettehän, ettette rakasta minua enää, ettekä
te ainoastaan ole lakannut rakastamasta, Geneviève, vaan vieläpä
te tunnette minua kohtaan jonkinlaista vihaa, koska olette noin
epätoivoinen."
Mauricen viime sanoissa oli ollut niin paljon kiihtymystä ja tuskaa,
että Geneviève nousi jälleen seisomaan ja tarttui hänen käteensä.
"Hyvä Jumala", sanoi hän, "sekin mies, jonka luulin parhaimmaksi, on
siis aina vain itsekäs!"
"Itsekäs, Geneviève, mitä te sillä tarkoitatte?"
"Mutta ettekö te sitten käsitä, että minä kärsin? Mieheni pakolaisena,
veljeni henkipattona, taloni liekeissä, kaikki tämä yhden yön kuluessa,
ja sitten tämä kauhea kohtaus teidän ja ritarin välillä!"
Maurice kuunteli ihastuneena, sillä hulluimmallekin intohimojen orjalle
oli mahdotonta olla myöntämättä, että sellaiset yhteen kasaantuneet
kiihtymyksen aiheet saattavat johtaa sellaisen tuskan valtaan kuin
missä Geneviève oli.
"Niin, te olette tullut, kas siinä te olette, minä pidän teidät, te
ette enää jätä minua."
Geneviève vavahti.
"Minne minä olisin mennyt?" sanoi hän katkerasti. "Onko minulla
turvapaikkaa, suojaa, suojelijaa, muuta kuin se, joka on määrännyt
hinnan suojeluksestaan? Voi, Maurice, raivoissani ja hulluna minä
astuin Neuf-sillan yli, ja kävellessäni minä pysähdyin nähdäkseni
tumman veden kohisevan siltakaarien kulmissa; se veti minua puoleensa,
se lumosi minut. 'Tuolla on sinua varten, naisrukka', sanoin itselleni,
'tuolla on suoja; tuolla on lepo, jota ei häiritä; tuolla on unohdus'."
"Geneviève, Geneviève!" huudahti Maurice, "te sanoitte noin?... Mutta
te ette siis rakastakaan minua?"
"Minä sanoin siten", vastasi Geneviève hiljaa; "minä sanoin siten ja
tulin".
Maurice hengähti syvään ja vaipui polvilleen.
"Geneviève", kuiskasi hän, "älkää itkekö enää! Lohduttautukaa kaikkien
onnettomuuksienne jälkeen, koska te kerran rakastatte minua. Geneviève,
taivaan nimessä, sanokaa minulle, ettei minun uhkausteni kiivaus tuonut
teitä tänne! Sanokaa minulle, että siinäkin tapauksessa, ettette olisi
nähnyt minua tänä iltana, että kun olisitte jäänyt yksin, eriksenne,
ilman turvapaikkaa, te olisitte tullut tänne, ja ottakaa vastaan vala,
jonka vannon teille, vala, joka päästää teidät siitä valasta, jonka
pakotin teidät tekemään!"
Geneviève loi nuoreen mieheen katseen, joka kuvasti sanomatonta
kiitollisuutta.
"Jalosydäminen!" sanoi hän. "Oi, hyvä Jumala, minä kiitän sinua, hän on
jalosydäminen!"
"Kuulkaa, Geneviève", sanoi Maurice, "Jumala, joka täällä karkoitetaan
pois temppeleistään, mutta jota ei voida kartoittaa pois meidän
sydämistämme, jonne hän on istuttanut rakkauden, Jumala on tehnyt
tämän illan ulkonaisesti synkäksi, mutta pohjaltaan iloa ja onnea
säteileväksi. Jumala on johtanut teidät minun luokseni, Geneviève,
hän on laskenut teidät minun käsivarsilleni, hän puhuu teille minun
henkäykseni kautta. Jumala tahtoo viimein korvata tällä tavoin kaikki
ne kärsimykset, jotka olemme kestäneet, kaikki ne hyveet, joita olemme
harjoittaneet taistellessamme tätä rakkautta vastaan, joka näytti
väärältä, ikäänkuin voisi tunne, joka niin kauvan oli puhdas ja aina
niin syvä, olla rikos. Älkää siis itkekö enää, Geneviève! Geneviève,
antakaa minulle kätenne! Tahdotteko olla veljen luona, tahdotteko,
että tämä veli suutelee kunnioittaen teidän hameenne lievettä, poistuu
kädet ristissä ja astuu kynnyksen yli kääntämättä päätään? Hyvä on,
sanokaa sana, tehkää viittaus, niin näette minun poistuvan, ja niin
jäätte yksin, vapaaksi ja turvaan, kuten neitsyt kirkkoon. Mutta jos,
jumaloimani Geneviève, te päinvastoin tahdottekin muistella, että olen
rakastanut teitä niin paljon, että olen ollut vähällä siihen kuolla,
että minä tämän rakkauden vuoksi, jonka te voitte tehdä kohtalokkaaksi
tai onnekkaaksi, olen pettänyt puoluelaiseni, että omissa silmissäni
olen tehnyt itseni inhottavaksi ja arvottomaksi, tahdotteko ajatella
kaikkea sitä onnea, jonka tulevaisuus on meille varannut, sitä voimaa
ja tarmoa, joka sisältyy meidän nuoruuteemme ja rakkauteemme ja jolla
me puolustamme onneamme ketä hyökkääjää vastaan hyvänsä! Oi, Geneviève,
sinä olet hyvä enkeli, tahdotko, sano, tahdotko tehdä miehen niin
onnelliseksi, ettei hän enää sure elämää, ettei hän halua ikuista
autuutta? Siinä tapauksessa, sen sijaan, että työntäisit minut pois,
hymyile minulle, Genevièveni, anna minun painaa kätesi sydäntäni
vasten, taivu sen puoleen, joka haluaa sinua koko voimallaan, kaikilla
toiveillaan, koko sielustaan; Geneviève, minun rakkauteni, minun
elämäni, Geneviève, älä ota takaisin valaasi."
Nuoren naisen sydän keventyi näistä lempeistä sanoista: rakkauden
kaiho, hänen entisten kärsimystensä tuottama väsymys veivät hänen
voimansa; kyyneleet eivät enää kihonneet silmiin, ja kuitenkin
kohottivat nyyhkytykset hänen polttavaa rintaansa.
Maurice käsitti, ettei Genevièvellâ enää ollut rohkeutta vastustaa,
ja otti hänet syliinsä. Silloin Geneviève antoi päänsä vaipua hänen
olkapäällensä ja hänen pitkä tukkansa pääsi valloilleen hänen
rakastajansa palaville poskille.
Samassa tunsi Maurice Genevièven rinnan paisuvan, kuten laineet
nousevat vielä myrskyn jälkeen.
"Voi, sinä itket, Geneviève", sanoi hän syvästi murheissaan, "sinä
itket! Voi, rauhoitu! Ei, ei, milloinkaan en minä osta rakkautta
halveksittavan tuskan hinnalla. Ei milloinkaan minun huuliani tahraa
suudelma, jonka ainoakin katumuksen kyynel myrkyttäisi!"
Ja hän päästi käsivarsiensa elävän renkaan irti, hän loitonsi otsansa
Genevièven otsasta ja kääntyi hitaasti.
Mutta heti, tuollaisen vastavaikutuksen kautta, joka on
puolustautuvalle naiselle niin luonnollinen, koska hän
puolustautuessaankin haluaa, kietoi Geneviève Mauricen kaulaan
vapisevat kätensä, syleili häntä kiihkeästi ja painoi vasta
tyrehtyneestä kyynelvuodosta vielä kylmän ja kostean poskensa nuoren
miehen palavaa poskea vasten.
"Oi", sopersi hän, "älä hylkää minua, Maurice, sillä minulla ei ole
maailmassa muuta kuin sinä".