Ollessaan näissä mietteissä ja katsellessaan veden virtaamista niin
surumielisen tarkkaavaisesti, kuin kaikki puhtaat pariisilaiset
tekevät, ja nojatessaan sillan kaiteeseen Maurice kuuli lähestyvän
pienen joukon tahdikkaat askelet: se saattoi olla kulkuvartio.
Hän kääntyi; sillan loisesta päästä tuli kansalliskaartin komppania.
Hämärässä luuli Maurice tuntevansa Lorinin.
Se olikin todella tämä. Heti huomattuaan Mauricen hän juoksi hänen
luokseen kädet ojossa.
"Viimeinkin", huudahti Lorin, "näen sinut. Helkkari, sinua ei kyllä
löydä vaivatta:
"Kun löydän taas ystävän uskollisen,
saa onneni uuden kääntehen.
"Tällä kertaa sinä toivoakseni et valita; annan sinulle Racinea Lorinin
sijaan."
"Mitä sinä aiot täällä tehdä kulkuvartiolla?" kysyi Maurice, jonka
kaikki jo teki levottomaksi.
"Olen retkikunnan päällikkö, hyvä ystävä; on aikomus palauttaa
järkytetty maineemme entiselle perustallensa."
Sitten hän sanoi kääntyen komppaniansa puoleen:
"Huomio! Kivääri eteen — vie! Kivääri olalle — vie!" sanoi hän. "Pojat,
yö ei vielä ole kyllin pimeä. Jutelkaa pikku asioistanne, me menemme
juttelemaan omistamme."
Sitten jatkoi Lorin tullen takaisin Mauricen luo:
"Kuulin piirin kokouksessa tänään kaksi suurta uutista."
"Mitkä?"
"Ensinnäkin, että aletaan epäillä meitä molempia, sinua ja minua."
"Tiedän sen. Entä sitten?"
"Vai niin, sinä tiedät sen?"
"Tiedän."
"Toiseksi, että koko neilikkasalahanketta on ollut johtamassa
Maison-Rougen ritari."
"Senkin minä tiedän."
"Mutta sitä sinä et tiedä, että punaisen neilikan salajuoni ja
maanalaisen käytävän salajuoni olivat yhtä ja samaa salahanketta."
"Senkin minä tiedän."
"Siirtykäämme siis kolmanteen uutiseen; sitä sinä ainakaan et tunne,
siitä olen varma. Menemme tänä yönä ottamaan kiinni Maison-Rougen
ritarin."
"Ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin?"
"Niin juuri."
"Sinusta on siis tullut santarmi?"
"Ei; mutta minä olen isänmaanystävä. Ja minun isänmaatani runtelee
kauhistuttavasti tämä Maison-Rougen ritari, joka punoo salajuonen
salajuonen perään. Ja isänmaa käskee minua, joka olen isänmaanystävä,
vapauttamaan sen yllämainitusta Maison-Rougen ritarista, joka on sille
kovana vastuksena, ja minä tottelen isänmaani ääntä."
"Yhtäkaikki", sanoi Maurice, "on omituista, että otat suorittaaksesi
sellaisen tehtävän".
"En ole ottanut sitä suorittaakseni, se on annettu minun
suoritettavakseni; mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olisin
tavoitellut sitä tehtävää. Me tarvitsemme loistavan teon palauttamaan
maineemme entiselleen, koskapa kunniamme palautus ei ainoastaan turvaa
olemassaoloamme, vaan myös oikeuttaa meidät ensimmäisessä tilaisuudessa
pistämään miekanterän kuusi tuumaa syvälle tuon kauhean Simonin
vatsaan."
"Mutta kuinka on saatu tietää Maison-Rougen ritarin olleen tuon
maanalaisen käytävän salahankkeen johdossa?"
"Se ei vielä ole ihan varmaa, mutta niin oletetaan."
"Aha, te olette keksineet sen johtopäätelmien avulla?"
"Olemme saaneet täyden varmuuden."
"Miten sinä järjestät koko tuon homman? Tarkastakaamme, sillä
kuitenkin..."
"Kuuntele tarkoin."
"Kuuntelen."
"Tuskin olin kuullut huudettavan: 'Suuri salaliitto, jonka on saanut
ilmi Simon...' (tuo Simon-roisto on kaikkialla, se kurja!) kun
itse tahdoin ottaa selvää, mikä oli totta. Puhuttiin maanalaisesta
käytävästä."
"Onko se olemassa?"
"On, kyllä se on olemassa, olen nähnyt sen.
"Nähnyt, silmin molemminkin nähnyt, se vasta näkemistä.
"Kas, miksi et vihellä?"
"Koska se on Molièreä ja minä sitäpaitsi myönnän, että asianhaarat
näyttävät hiukan liian vakavilta leikinlaskua varten."
"Entä sitten, mistä siis laskettaisiin leikkiä, ellei vakavista
asioista?"
"Sanot siis nähneesi..."
"Maanalaisen käytävän... Toistan, että olen nähnyt maanalaisen
käytävän, että olen juossut sen päästä päähän ja että se yhdisti
kansatar Plumeaun kellarin erääseen taloon Corderie-kadun varrella,
taloon numero kaksitoista tai neljätoista, en enää muista niin tarkoin."
"Hyvä! Lorin, olet kulkenut sen päästä päähän?"
"Koko matkan, ja kautta kunniani, vakuutan, että se on erittäin
kauniisti tehty käytävä; sitäpaitsi siinä oli kolme rautaporttia,
jotka täytyi kaivaa irti toinen toisensa perästä, mutta jotka siinä
tapauksessa, että salaliittolaiset olisivat onnistuneet, olisivat,
uhraamalla kolme neljä heikäläistä, antaneet heille koko tarvittavan
ajan saattaa Capetin lesken turvalliseen paikkaan. Onneksi eivät asiat
ole siten, ja tuo kauhea Simon on vielä keksinyt tämänkin."
"Mutta minusta näyttää", sanoi Maurice, "että ensiksi olisi tullut
pidättää tämän Corderie-kadun talon asukkaat".
"Niin olisikin tehty, ellei talon olisi huomattu olevan vallan tyhjän."
"Mutta tämä talo kuuluu kuitenkin jollekulle?"
"Niin, uudelle omistajalle, mutta kukaan ei tuntenut häntä, tiedettiin,
että talo oli vaihtanut isäntää kaksi tai kolme viikkoa sitten, siinä
kaikki. Naapurit olivat kyllä kuulleet kalkutusta; mutta kun talo oli
vanha, he luulivat sitä korjattavan. Mitä toiseen omistajaan tulee, oli
hän jättänyt Pariisin. Asioiden ollessa tällä kannalla minä saavuin
paikalle.
"'Herran nimessä', sanoin minä Santerrelle vetäen hänet syrjään, 'tehän
olette kaikki ihan ymmällä'.
"'Se on totta’, vastasi hän, ’niin olemmekin'.
"'Tämä talo on myyty, eikö niin?'
"'On kyllä.'
"'Noin viisitoista päivää sitten?'
"'Kaksi kolme viikkoa sitten.'
"'Myyty notaarin tekemällä kauppakirjalla?'
"'Niin on.'
"'No hyvä, on etsittävä kaikki Pariisin notaarit, päästävä selville,
kuka heistä on myynyt tämän talon ja saatava kauppakirja nähtäväksi.
Sen alla on nähtävästi ostajan nimi ja osoite.'
"'Hyvä on! Siinähän on neuvo vasta', sanoi Santerre, ja sinä olet
kuitenkin mies, jota syytetään huonoksi isänmaanystäväksi. Lorin,
Lorin, minä palautan kunniasi, tai perkele minut korventakoon.'
"Lyhyesti", jatkoi Lorin, "sanottu ja tehty. Haettiin notaari,
löydettiin kauppakirja ja siitä rikollisen nimi ja asuinpaikka. Silloin
Santerre piti minulle antamansa sanan ja määräsi minut pidättämään
rikollisen."
"Ja tämä mies oli Maison-Rougen ritari?"
"Eipä sentään, vain hänen rikostoverinsa, se on, luultavasti."
"Mutta kuinka sinä sitten sanot teidän menevän pidättämään
Maison-Rougen ritaria?"
"Me menemme pidättämään koko joukon."
"Ensinnäkin, tunnetko sinä tämän Maison-Rougen ritarin?"
"Erinomaisesti."
"Sinulla on siis hänen tuntomerkkinsä?"
"Totta maar! Santerre antoi ne minulle. Viisi jalkaa kaksi tai kolme
tuumaa, vaaleat hiukset, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea
parta; sitäpaitsi minä olen nähnyt hänet."
"Milloin?"
"Juuri tänään."
"Oletko todella nähnyt hänet?"
"Ja sinä myös."
Maurice vavahti.
"Tuo pieni, vaaleaverinen nuori mies, joka vapautti meidät tänä aamuna,
kuten tiedät, se, joka johti myskikeikarien joukkoa, se, joka iski niin
kovasti."
"Se oli siis hän?" kysyi Maurice.
"Hän itse! Häntä seurattiin ja hän katosi näkyvistä niillä tienoin,
missä Corderie-kadun talonomistajamme asuu; sen vuoksi otaksutaan
heidän asuvan yhdessä."
"Se on todella luultavaa."
"Se on varmaa."
"Mutta minusta tuntuu, Lorin", lisäsi Maurice, "että jos sinä tänä
iltana vangitset sen, joka pelasti meidät aamulla, sinä olet jossakin
määrin kiittämätön".
"Mitä vielä!" sanoi Lorin. "Luuletko sinä, että hän pelasti meidät
meidän pelastamisemme vuoksi?"
"Miksi sitten?"
"Ei ensinkään. He olivat siinä väijyksissä vapauttaakseen Héloise
Tison-paran, kun hän menisi ohitse. Meidän pyövelimme häiritsivät
heitä ja he iskivät heidän kimppuunsa. Meidät pelasti vastahyökkäys.
Ja kun kaikki riippuu aikomuksesta, ja kun aikomusta tässä ei ollut,
en voi vähääkään soimata itseäni kiittämättömyydestä. Sitäpaitsi
näethän, Maurice, että pääasia on välttämättömyys; ja välttämätöntä on,
että palautamme kunniamme loistavalla iskulla. Olen mennyt takuuseen
sinusta."
"Kenelle?"
"Santerrelle; hän tietää sinun johtavan partioretkeä."
"Kuinka niin?"
"'Oletko varma siitä, että saat rikolliset pidätetyiksi?' sanoi hän.
"'Olen', vastasin, 'jos Maurice on mukana'.
"'Mutta oletko varma Mauricesta? Hän on viime aikana muuttunut
laimeaksi.'
"'Ne, jotka puhuvat niin, erehtyvät. Maurice ei ole laimentunut enempää
kuin minäkään.'
"'Ja vastaatko sinä hänestä?'
"'Kuten itsestäni.'
"Silloin lähdin sinun luoksesi, mutta en tavannut sinua; sitten lähdin
tätä tietä, ensinnäkin siksi, että minun oli sitä kuljettava, ja sitten
siksi, että sinä käytät sitä tavallisesti; lopulta tapasin sinut, olet
tässä: eteenpäin, mars!
"Alla viireimme hengetär voiton
rientäköön kera riemuamaan..."
"Rakas Lorin, olen epätoivoissani, mutta en tunne pienintäkään halua
tähän partioretkeen; voithan sanoa, ettet ole tavannut minua."
"Mahdotonta! Kaikki miehemme ovat nähneet sinut."
"No niin, sanot tavanneesi minut ja etten minä halunnut olla teidän
mukananne."
"Yhtä mahdotonta."
"Ja miksi niin?"
"Koska sinä et tässä tapauksessa enää ole laimea, vaan epäilyttävä...
Ja tiedät, mitä heille, noille epäilyttäville tehdään: heidät viedään
Révolution-aukiolle ja kehoitetaan tervehtimään vapauden patsasta;
kuitenkaan he eivät tervehdi hatullaan, vaan päällänsä."
"No niin, Lorin, tapahtuu mitä tapahtuu; mutta mitä minä nyt sinulle
sanon, näyttää sinusta varmasti omituiselta."
Lorinin silmät tulivat suuriksi ja hän jäi katselemaan Mauricea.
"No niin", jatkoi Maurice, "minä olen kyllästynyt elämään..."
Lorin purskahti nauramaan.
"Hyvä", sanoi hän; "olemme joutuneet kinaan rakastettumme kanssa, ja se
tuottaa meille surullisia ajatuksia. Hui hai, kaunis Amadis, tulkaamme
jälleen miehiksi, ja siitä me sitten muutumme kansalaisiksi; minä
en sen sijaan milloinkaan ole parempi isänmaanystävä kuin ollessani
epäsovussa Arthémisen kanssa. Asiasta toiseen. Hänen jumaluutensa,
jumalatar Järki, lähettää sinulle tuhannet suloiset terveiset."
"Voit kiittää häntä minun puolestani. Hyvästi, Lorin!"
"Kuinka, hyvästi?"
"Niin, lähden pois."
"Minne sinä menet?"
"Kotiin, helkkarissa!"
"Maurice, sinä syökset itsesi turmioon."
"Siitä minä viisi."
"Maurice, ajattele, rakas ystävä, ajattele!"
"Olen ajatellut."
"En ole toistanut kaikkea..."
"Kaikkea, mitä?"
"Kaikkea, mitä Santerre sanoi minulle."
"Mitä hän sanoi sinulle?"
"Pyytäessäni sinua partion johtajaksi sanoi hän minulle:
"'Pidä varasi.'
"'Kenen suhteen?'
"'Mauricen suhteen'."
"Minunko suhteeni?"
"Niin. 'Maurice', lisäsi hän, 'käy hyvin usein tuossa kaupunginosassa'."
"Missä kaupunginosassa?"
"Siellä, missä Maison-Rouge asuu."
"Kuinka!" huudahti Maurice, "täälläkö hän piileksii?"
"Niin otaksutaan ainakin, koska täällä asuu hänen rikostoverikseen
luultu Corderie-kadun talon omistaja."
"Victorin esikaupungissa?" kysyi Maurice.
"Niin, Victorin esikaupungissa."
"Ja minkä kadun varrella?"
"Vanhalla Saint-Jacques-kadulla."
"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Maurice ikäänkuin salaman häikäisemänä. Ja
hän peitti silmänsä käsiinsä.
Sitten hän sanoi hetken kuluttua kuin olisi sen aikana koonnut koko
rohkeutensa:
"Hänen ammattinsa?"
"Nahkurimestari."
"Ja nimensä?"
"Dixmer."
"Sinä olet oikeassa, Lorin", sanoi Maurice hilliten liikutuksensa;
"tulen mukaanne".
"Se on oikein. Onko sinulla aseita?"
"Minulla on sapelini kuten aina."
"Ota vielä nämä kaksi pistoolia."
"Entä sinä?"
"Minulla on kiväärini. Kivääri käteen — ota! Kivääri olalle — vie!
Tahdissa mars!"
Kulkuvartio lähti uudelleen marssimaan; sen etunenässä asteli
harmaapukuinen mies, joka johti sitä, poliisin edustaja. Maurice kulki
vieressä, Lorinin rinnalla.
Aika ajoittain saattoi kadunkulmista sekä talojen ovisopista
nähdä irtautuvan varjoja, jotka tulivat vaihtamaan muutaman sanan
harmaapukuisen miehen kanssa; heidät oli asetettu valvomaan.
Saavuttiin kujalle. Harmaapukuinen mies ei hetkeäkään epäröinyt;
hänellä oli hyvät tiedot: hän astui kujaan.
Hän pysähtyi sen puutarhaportin eteen, josta Maurice oli viety
köytettynä sisään.
"Täällä", sanoi hän.
"Mikä täällä on?" kysyi Lorin.
"Täältä me löydämme molemmat johtajat."
Maurice nojasi muuriin: hänestä tuntui kuin hän kaatuisi selälleen.
"Nyt", sanoi harmaapukuinen mies, "on kolme sisäänkäytävää olemassa:
pääovi, tämä ja ovi, josta mennään erääseen paviljonkiin. Minä
menen kuuden tai kahdeksan miehen kanssa pääovesta; vartioikaa tätä
sisäänkäytävää neljän viiden miehen kanssa, ja sijoittakaa kolme
luotettavaa miestä paviljongin ovelle."
"Minä", sanoi Maurice, "menen muurin yli vartioimaan puutarhaa".
"Mainiota", sanoi Lorin, "etenkin kun sinä avaat meille oven
sisäpuolelta päin".
"Mielelläni", sanoi Maurice. "Mutta älkää jättäkö käytävää tyhjäksi
älkääkä tulko ennenkuin minä huudan. Kaikki, mitä talossa tapahtuu,
minä näen puutarhasta."
"Sinä siis tunnet talon?" kysyi Lorin.
"Ajattelin kerran ostaa sen."
Lorin asetti miehensä pensasaitojen kulmauksiin ja ovisoppiin
väijyksiin sillä välin kun poliisikonstaapeli lähti kuten oli luvannut
kahdeksan tai kymmenen kansalliskaartilaisen kanssa murtamaan pääovea.
Hetken kuluttua oli heidän askeltensa ääni häipynyt herättämättä
minkäänlaista huomiota tässä autiossa kaupunginosassa.
Mauricen miehet olivat vartiopaikallaan ja piilottautuivat parhaansa
mukaan. Olisi voinut vannoa kaiken olevan rauhallista ja ettei mitään
erikoisempaa tapahtunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla.
Maurice alkoi siis kavuta muurin yli.
"Odota", sanoi Lorin.
"Mitä?"
"Tunnussana."
"Se on totta."
"_Neilikka ja maanalainen_. Pidätä kaikki ne, jotka eivät sano sinulle
näitä kahta sanaa. Päästä menemään kaikki, jotka ne sanovat. Siinä
toimintaohjeet."
"Kiitos", sanoi Maurice.
Ja hän hyppäsi muurin harjalta alas puutarhaan.