KAROLIINA: Arveli kai: lähden vaihteeksi kummittelemaan, pelottelemaan
niitä onnellisia, jotka vielä elävät.
RIIKKA: Oi-joi-joi!
KAROLIINA: Luulen, että hän ajoi minua takaa. En uskaltanut katsoa
taakseni.
AADOLF: Mutta tulkoonpahan tänne!
RIIKKA: En minäkään olisi uskaltanut katsoa. (Aadolfille.) Niin raukka
vapisee.
AADOLF: Niin se on. Moni, jonka pitäisi maata arkussansa, kummittelee
täällä pahimpina pakanoina.
KAROLIINA: Ei se ole sitä, ei se ole sitä.
AADOLF: Ei, tietysti ei.
RIIKKA: Ei se ole, ei.
KAROLIINA: Mutta jos se tulee tänne?
AADOLF: Pitää koettaa saada hänet laudallensa takaisin.
RIIKKA: Otetaan luudat ja ajetaan.
KAROLIINA: Kun olisi ollut oikea arkku.
RIIKKA: Pitää ensi tilassa käydä ostamassa.
KAROLIINA (istuu kädet ristissä): En uskalla en liikahtaa. Jos se tulee
tänne — ihan hiki valuu selkäpiitä pitkin — tahi jos hän ei ole
kuollut, koska hän sitten kuolee. Ja jos hän kuolee, kuka sitä sitten
enää uskoo. Siitähän ei sillä tavalla koskaan loppua tule. Pitäköön
rahansa ja rikkautensa, kunhan hänestä vaan pääsee ja hänet kunnialla
maan alle saa. (Tekee ristin.) Siunaan itseni, teen ristin suojakseni,
paha ei saa nykiä minua, ei saa eteeni enää tulla. (Ulkoa kuuluu
saappaitten kolinaa.) Hän tulee, — hän — (painuu peloissaan sohvan
taakse piiloon).
AADOLF (joka ei ole kuullut askeleita): Ei hän tule. Hän on hyvä sielu,
kaikki sielut ovat hyviä. Eihän hyvä kummittele enää. Ei ole syytä. No,
jos tulisi, katsopas, olisi vaan hauskaa saada puristaa hänen kättänsä
vielä kerran.
JUSTUS (joka on kuullut Aadolfin viimeiset sanat, tulee huoneeseen
yötakki päällä, saappaat jalassa, ilman hattua, lakana olkapäällä ja
kukkia kädessä): Saahan tätä puristaa. (Ojentaa kätensä Aadolfille,
joka säikähdyksestä putoaa istualleen eikä anna kättä.) No, päivää,
veli.