PIIA (repäistyy irti): Riittää. Olet tuhma, tuhma!
VEIJO (ajaa perästä): Enpä ole. Kostan.
PIIA (juoksee ikkunan luo, avaa sen, huutaa ulos). Isä, isä (katsoo
voitonriemuisena Veijoon, sitten ulos). Mitä pappa siellä laittelee?
(Kuuntelee vastausta.) Vietätte Justus-sedän muistojuhlaa. — Mitä,
mitä, en kuullut? Ahaa, äidin erojuhlaa. Se on oikein. Pappa juhlii
vaan. Mutta tulehan nyt sisään, minulla on sinulle täällä yllätys.
(Kuuntelee.) — Mitä pappa sanoo? — ettäkö jalat eivät kanna? No,
Riikka taluttaa toiselta ja Lempi toiselta puolen. Kas, sehän liikkuu
jo yksinään kuin hyvä höyrykone. Ha-ha-haa. (Kuulostaa.) Mitä? Kuulenko
oikein — onko sinulla hauta siellä valmis? Mutta sehän on
farssimaista. Mitä? — Ellei ole kuin lapsi, ei pääse — mihin?
Ha-ha-haa, kyllä, kyllä tänne voi koko paratiisi majansa muuttaa, eihän
toki kukaan pahaa tykkää, tulkaa vaan, kaikki eläimet, strutsit,
apinat, tervetuloa kaikki! (Kääntyy pois ikkunasta.) Ajatteles, he
leikkivät paratiisia. Miten heillä on hauskaa. Isä on Aatami ja Riikka
on Eeva. Yllätetään nyt isää. Ota minut lähellesi (kiertää käsivartensa
Veijon kaulaan). Tekeydy nyt hyvin rakastuneen näköiseksi.
VEIJO: Enkös ole sitä tekeytymättäkin?
AADOLF (tulee paperihattu päässä, hoiperrellen ja autuaana):
Mi-mi-mitä, tyttö? (Hieroo silmiään.) Kas, kun en oikein näe. Minun
näköni on niin huonontunut. Äiti oli oikeassa. Oletko se sinä, Juulia,
vai sinä, Piia? Mitä sinä teet, tyttöseni?
PIIA: Minä syleilen tätä miestä, isä.
AADOLF: Niin mi-mi-mitä?
PIIA: Minä syleilen tätä miestä.
AADOLF: Olen menettänyt kuulonikin.
PIIA: Tyttö syleilee sulhastansa.
AADOLF: Sukulaistansa.
PIIA: Sulhasta, sulhasta!
AADOLF: Ei, nyt olen menettänyt järkenikin. (Hieroo päätänsä.) On
tullut kallistettua liikaa, sitä se on, lapsi kulta. Isä ei nyt näe, ei
kuule, ei tajua oikein, autahan minua alkuun vähä.
PIIA: Isä näki, kuuli ja tajusi oikein. Tämä on minun sulhaseni.
AADOLF: No, mutta mitä sanoo hän itse (osoittaa Veijoa).
VEIJO: Niin ovat nyt asiat.
AADOLF: Mutta mitä sanoo mamma?
PIIA: Saammepa sen kuulla sitten.
AADOLF (jolle kirkastuu asia): Haa, te puhuitte pilaa, te näyttelitte
taas jotakin näytöskappaletta. Ha-ha-haa, minä olen oikea tarhapöllö,
aasi, elefantti, kilpikonna. Elkää suuttuko, ha-haa. Olinpa vähällä
uskoa sen todeksi.
PIIA (syleilee ja suutelee Veijoa): Näkikö pappa?
AADOLF: Kuuluuko sekin kappaleeseen? Ei, mutta sinä näyttelet jo
erinomaisesti (aplodeeraa). Niin menee maailma vähitellen eteenpäin.
Mikä kappale se on? Jos se on näytöskappale toisista, on se komediia,
jos se on itsestä, on se tragedia. Mutta lopettakaa nyt, lapset. Se
muuttuu luonnoksi vähitellen.
VEIJO: Emme me näyttele lainkaan. Tämä on luontoa.
AADOLF: Sikäli kuin taide on luontoa.
PIIA: Ei, pappa, sikäli kuin luonto on taidetta, kun siinä ilmenee
rakkautta perin luonnollisista syistä.
AADOLF: Mi-mi-mitä hem — te puhutte nyt (hieroo päätänsä), pääni on
ihan sekaisin, se ei kestä enää mitään, ei mitään.
VEIJO (rohkeasti): Rakastan tytärtänne.
AADOLF: Entä äitiä?
VEIJO: Ei, vaan tytärtä.
AADOLF: Vaan mitä sanoo äiti, vaimoni, entinen vaimoni — nykyinen
morsiamenne? Hänhän se määrää, mitä saatte tehdä ja mitä tekemättä
jättää.
VEIJO: Käytän tilaisuutta hyväkseni ja pyydän tyttärenne kättä.
AADOLF: Ja tytär — mitä hän pyytää?
PIIA: Minä en pyydä muuta kuin rahaa kihlasormuksen ostoon ja tämän
miehen sormustani kantamaan.
AADOLF: Pohjalta paranee. Kaipa minä nyt kuolen, kun olen niin
sekaisin. Vanha miesparka, ei siedä enää elämää, se on liian väkevää
(köpittää ikkunan luo). Noo, joutukaahan, Mölsä, tuokaa se arkkuni
tänne, se hauta ja seppeleet, nyt niitä vasta tarvitaankin. Mitä?
Tuokaa kaikki korit ja pullot, että saadaan oikeat hautajaiset pystyyn.
(Sisässä oleville.) Asetun lepäämään arkkuuni ja kuuntelen, kun te
harjoittelette näytöstänne, lapset, ja sitten kuolen, kun te
rakkaudesta kauniisti puhutte.
PIIA: Pappa, minä rakastan häntä.
VEIJO: Ja minä rakastan häntä ja pyydän omakseni.
AADOLF (aplodeeraa): Hyvä, hyvä! Jumalainen pila. Vaan minun
Piiatyttöni voi sellaisen keksiä. Tämä on tietysti farssi, koska siitä
puuttuu punainen lanka ja syyt ja seuraukset ja syvempi elämänviisaus.
Elämä on syvä ja murheellinen asia. Mutta kenellä on vaimo, hänellä on
oma murhenäytelmä aina kotona. — No, miten se olikaan, herra?
VEIJO: Nain tyttären!
AADOLF: Ha, sattuvasti sanottu! Ytimekkäästi. Nain tyttären! Vailla
vertaa! Voimmepa nyt siis viettää kihlajaisia samalla. Remuta, vähä.
Täytyy ryyppiä. Kun näen ryyppiviä ihmisiä, uskon, että ihmisellä on
sielu, kun näen ryyppimättömiä, pelkään, ettei sielua ole ollenkaan —
siksi, ystäväni, suokaa anteeksi tyhmät tapani!
PIIA: Isä etsii sielua vaan!
Riikka, Lempi, Eljas ja Mölsä tulevat kantamuksineen. Mölsällä
on suuri, avonainen ja pitkä vasu, kuin arkku ja seppele.
Toisilla on kukkia, juomatavaroita, koreja. Eljasta koristaa
jokin strutsinsulan tapainen. Mölsää on jollakin muodostettu
apinaksi. Kaikki ovat juoneet koko yön.
AADOLF: Tervetuloa, hyvät paratiisilaiset. Saanko julkaista iloksenne
tyttäreni-enkelin ja erään toisen (osoittaa Veijoa) herra-enkelin
kihlauksen?
RIIKKA: Ei, mutta ehei!
LEMPI (kättelee nuoria): Pyydän onnitella.
PIIA: Kiitoksia.
VEIJO: Kiitoksia.
RIIKKA: Mutta mitä sanoo rouva?
LEMPI: Eihän hän kuulu taloon enää.
RIIKKA: Hän on eronnut tämän herran tähden.
AADOLF (supattaa Riikan korvaan) — niin!
RIIKKA: Hä-hä-hää! Se sopii. Onnittelen nuorta paria.
LEMPI: Minä arvasin sen.
RIIKKA: Menek, etkä arvannut, hä-hä-hää!
ELJAS (kättelee): Onnea.
Naiset laittavat pöytää.
MÖLSÄ: Jassoo, saiko rikkaankin miehen tämä neiti?
VEIJO: Ei.
MÖLSÄ: Jassoo? Jos ei ole rikas, onhan rakas, hää?
PIIA: On, on rakas.
MÖLSÄ: Tuleehan tytön mukana rahoja nyt. Siihen kai perustit? Jassoo!
Eläinkin etsii laidunmaansa, saati sitten ihminen. (Taputtaa Veijoa.)
Minua vaan ei onnesta vielä.
ELJAS: Mitäs menit minunkin papinkirjojani penkomaan.
MÖLSÄ: Käskyn mukaan.
ELJAS: Oikeastaan siitä oli minulle vaan hyötyä.
LEMPI: Mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman. En
minä ystävyyttäni niin vaan ylössano.
RIIKKA: Elä, elä mitenkään, vaikka hän ei tiennyt, onko hän naimisissa
vai ei.
AADOLF: On totuuksia, joita pitää tietää, vaan joista pitää vaieta.
RIIKKA: Ahaa, vai on niitä.