Sama arkihuone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aamuyön epätodellinen
valaistus.
PIIA: Meniköhän äiti kaupungille asti yöksi, kun ei kuulu takaisin?
VEIJO: Hän ajoi varmaan kaupunkiasuntoonsa ja jää sinne.
PIIA: Uskon kyllä, että hän aikoo erota isästä. Ei hän viihdy meillä.
Minusta siinä ei ole mitään pahaa. Kaikkihan niin tekevät.
VEIJO: Se ei ole mikään syy. Ikävä, että hän sotkee minut vielä asiaan.
PIIA: Jos olet mies, pääset hyvin helposti erillesi.
VEIJO: Voitko sinä sitten naida niin nolon miehen?
PIIA: Mahtaisiko se valiten parata. Etteköhän te ole kaikki miehet vähä
samantapaisia.
VEIJO: Jos sitten kadut?
PIIA: Avioliittoahan nuo käyttävät ihmiset, se on kai koeteltu muoto.
Eikä minun asiani ole järjestää maailmaa lopulliseen muotoonsa.
Kieltäydyn kunniasta.
VEIJO: Kun et säikähdä niitä ikävyyksiä, joita saamme minun
tyhmyyksistäni.
PIIA: Alotamme siis ikävyyksistä. Alotamme kuitenkin. Katsokaamme, mitä
muuta voit tarjota.
VEIJO: Avioliiton riuduttavassa yksinäisyydessä, niinkuin äitisi sanoo.
PIIA: Elä muistuta minulle aina hänestä. Muuten voin minä kysyä aina:
niinkö hänellekin sanoit?
VEIJO: Ei, jätä se, ole kiltti, muuten olen onneton.
PIIA: Ei kannata, olenhan minä onnellinen.
VEIJO: Vaan miten järjestämme elämämme, tiedäthän, että olen köyhä.
PIIA: En tahdo rikkaaksi; kun tulee rikkaaksi, tulee vaan
sydämettömäksi.
VEIJO: Niin puhuu se vuosikymmen.
PIIA: Tulemme kyllä toimeen, syömme vähä vähemmän aluksi. Sitten minä
keksin sinulle tulolähteitä ja pakotan sinut ansaitsemaan. Meille tulee
kai lapsia?
VEIJO: Arvattavasti.
PIIA: Se, näetkös, on hauska juttu. Lasten suhteen sitten tuumitaan,
mitä tehdään. Minä, näetkös, rakastan lapsia hurjasti. Ja minä pidän
lasten puolta. Niiden papan pitää olla sitten hyvin kiltti.
VEIJO: Koetan olla.
PIIA: No, jos ei olisi kiltti, olisi syytä kovistaa. Minä, näetkö, en
aio antaa perään.
VEIJO: Varjelkoon. Minäpä en suostu naisen valtaan.
PIIA: Sitäpä ei sitten kysytä enää sinulta. Sitten käydäänkin sotaa.
VEIJO: Sehän on vaarallista.
PIIA: Se on hauskaa. Tarvitsen jonkun oman, jolle puran pahat tuuleni
ja niin edespäin.
VEIJO: Ja minä saan seisoa maalitauluna.
PIIA: Koska olet omani, koska olen sinuun kovasti pihkassa, rakastunut.
Jotakin hyötyä täytyy minulle siitä tulla.
VEIJO: Ja minä seison paikallani, koska olen rakastunut. Tiedän
varmasti, ettemme eroa.
PIIA: Mistä tiedät, kerrohan.
VEIJO: Kun minä ostan kravatin esimerkiksi, valitsen ja valitsen, niin
tulee sitten paras, enkä voi sitä jättääkään. Se on minun, näes, koska
se on paras. Sillä tavalla, sisäisesti, tuntee omansa.
PIIA: Jahaa. Vaan mitenpä sinusta silloin tuntui, kun äitiä rakastit?
VEIJO (lyhyesti): Ei mitenkään.
PIIA: Olitteko hyvin helliä?
VEIJO: Elä kiusaa minua sillä.
PIIA: Ha-ha-haa. Uskon, että siitä saat kuulla. Sillä en voi sitä
unohtaa.
VEIJO: Ansaitsen sen. Mutta koeta jättää se.
PIIA: Enkä jätä. Voit perääntyä, jos tahdot, mutta sitä en jätä, en.
Olisinhan hullu. Se on minun valttini, ja sillä saan sinut talttumaan,
jos kuria tarvitset.
VEIJO: Sinä tahdot siis kesyttää minut, tahdot, että minustakin tulee
tohvelisankari.
PIIA: Ettäs sukuun tulisit. Ha-ha-haa, sitäpä en ollut ajatellut. Se
olisi kyllä hauskaa. Ne ovat somia sellaiset — sankarit.
VEIJO: Miksi olet niin paha? Se ei ole kaunista.
PIIA: Mutta se on mukavaa minulle. Olen oikeassa aina, saan läpi
tahtoni aina, mies on syyllinen aina.
VEIJO: Sehän kuuluu lupaavalta.
PIIA: Mies kantakoon ristinsä, kun on sen itse veistellytkin.
VEIJO: Sinähän olet jo hyvin oppinut.
PIIA: Enpä olekaan huonopäinen.
VEIJO: Ihaelen sinua.
PIIA: Se on hyvä aluksi.
VEIJO: Rakastan sinua, ah.
PIIA: Niinkö sanoit äidillekin, silläkö äänenpainolla?
VEIJO: Oh, en!
PIIA: Hän ei olisi tyytynyt huonommin lausuttuun.
VEIJO: Sinä loukkaat minua aina.
PIIA: Olkoon siis! — Kauanko luulet rakkauden kestävän?
VEIJO: Aina.
PIIA: Näin alussa. Mutta miten luulet, että sitä pitäisi pitää, että se
kestäisi kauemmin kuin aina?
VEIJO: Varovaisesti.
PIIA: Säästeliäästi. On riideltävä alusta asti välillä, niin se kestää
kauimmin.
VEIJO: Ahaa.
PIIA: Näetkös nyt.
VEIJO: Nyt minä ymmärrän.
PIIA: Luuletko, onko ollut maailmassa yhtään ehjää rakkautta,
täydellistä, särötöntä, iankaikkista hehkua?
VEIJO: Eipä tietysti.
PIIA: Luuletko, että tulee olemaan?
VEIJO: Eipä tietysti.
PIIA: Miksi siis vannoisimme mekään siihen, mitä ei ole, eikä tule
olemaan. Meille on paljon tärkeämpää oppia vetämään etuja toinen
toisemme puutteista, siinä on avioliitto.
VEIJO: Elä sano, panen sen päähäni.
PIIA: Unohdat sen, kun seisot tulilinjalla.
VEIJO: Ha-ha-haa, pikku velho. (Ottaa hänet kiinni.) Rakas, rakas pikku
velho.
PIIA: Tuhma — tuhma poika.
VEIJO: Sano rakas.
PIIA: Enpä sano.