VEIJO: En minäkään. Elkää nyt vaan suuttuko!
PIIA: Vieläkös minä nyt tuollaisesta, niin vähäisestä!
VEIJO (tulee perästä): Vähäisestä? Ahaa!
PIIA (pakenee): Ei saa. Olkaa nyt toki järkevä. Olenko minä lapsi
teidän mielestänne?
VEIJO: Ette suinkaan. Te olette jo täysi nainen.
PIIA: Sitä minäkin.
VEIJO: Saanko nyt kertoa teille itsestäni?
PIIA: Miksi itsestänne?
VEIJO: Tahdotteko tietää kaikki erehdykseni esimerkiksi kalenteriluvun
mukaan?
PIIA: Ei kiitos. Ne eivät minua huvittaisi.
VEIJO: Mutta minulla ei ole mitään sankaritöitä kerrottavana.
PIIA: Jätämme siis sellaisen. Te olitte sentään kiltti, kun kysyitte.
VEIJO: Niin, enkö ollut? Ja mitä muuta kuin kiltti olen teistä?
PIIA: Naisten viettelijä.
VEIJO: Sepä ei ole totta.
PIIA: Miksi ei?
VEIJO: Koska en voisi vietellä sitä, jonka tahtoisin.
PIIA: Te voitte kyllä, noo, jotenkuten narrata häntä.
VEIJO: Voinko?
PIIA: Niinkuin näette. Olette tehnyt sen jo.
VEIJO: Niin mielelläni kannan syytöksen, jos te olette syyttäjäni — ja
puolustajani.
PIIA: Kuinka se on mahdollista?
VEIJO: Jos kuuntelette vaan sydämenne ääntä.
PIIA: Jos en kuule?
VEIJO: Teillä on hyvin tarkat korvat, kuunnelkaapa. (Istuutuu Piian
viereen.) Tahi sallitteko, että minä kuuntelen. (Nojautuen hiukan
häneen.) Se sanoo, sydämenne, että te ette saa jättää minua, se sanoo,
että hän on kyllä paha, tuo poika, hän ei ansaitse teitä, mutta sitten
neuvoo tuo hyvä sydän, että antaisitte armon käydä oikeudesta, hän
koettaa kyllä ansaita teidät. — Eikös se niin sano?
PIIA (kiertää käsivartensa Veijon kaulaan): Oh, se sanoo, että poika on
oma poikani, ansaitkoon tahi olkoon ansaitsematta!
VEIJO: Piia, rakkaani!
PIIA: Rakas, rakas poika.
VEIJO: Suloinen, suloinen tyttö!
PIIA (irtaantuen): Mutta voinko pettää äitiäni?
VEIJO: Et. Me selviydymme. Seiso vaan urhoollisesti minun turvanani,
seisotko?
PIIA: Seison. Täytyyhän minun ryöstää tässä osani. Elämä kutsuu.
VEIJO: Elämä kutsuu. — Minun elämäni tuli äsken minua vastaan — tuli
puistossa, nuoren tytön hahmossa, tytön, jolla oli valkea kukka
kädessä. Ja elämä huiskutti kukallansa ja kutsui: Kiire, kiire. Ja minä
nousin ja otin elämää kädestä eikä se juossut pakoon, koska se ei ollut
tavallinen tyttö, vaan minun elämäni.
PIIA: Se voisi olla totta, jos teemme sen todeksi.
VEIJO: Se on totta. Näen sieluni silmien edessä puiston pitenevän ja
nämä kaksi siinä vaan kulkevat.
PIIA: Eikö tule vieraita naisia sieltä syrjäpoluilta?
VEIJO: En näe.
PIIA: Eikös tule äiti luuta kädessä?
VEIJO: Ha-ha-haa!
PIIA: Ha-ha-haa!
Juulia, Aadolf ja Karoliina tulevat. Karoliina pyyhkii
silmiään, samoin Juulia.
AADOLF: Se oli liian myöhäistä. Karoliina oli jo tänne tulossa.
JUULIA: Minulla on teille suuri uutinen sanottavana. Justus-setä on
kuollut.
PIIA (Karoliinalle): Otan osaa suruunne.
KAROLIINA: Kiitos. Hän on nyt karistanut tämän maan pölyt jaloistansa.
AADOLF: Ja kulkee nyt siellä autuaitten asunnoilla, kukkaskenttiä
pitkin —
KAROLIINA: Saapas jalassa ja slaafrokki päällä — (pysähtyy, selittää)
niin hän nukkui. Minne menette siellä, Justus, minne — kauaksiko
meistä?
JUULIA: Nyt tiedän, kuinka hirveän luonnollinen on kuolema ja
välttämätön. Syntyminen ei ole välttämätön eikä luonnollinen. Mitä
syntyy, sitä emme aina tiedä odottaa, mitä kuolee, sen tietää jokainen.
KAROLIINA: Tyhjästä ihminen syntyy, sillä ihmisen luonto turmeltu on
Aatamista asti!
AADOLF: Mutta läksipäs poika mielellänsä, kun tuli tuoniherra, joka
vaan vinkkasi. — Eipä siinä mitään naurettavaa oikeastaan ole.
JUULIA: Ei tässä kukaan naurakaan.
KAROLIINA: Päinvastoin tässä tehdään. Kuka hullu tässä nauramaan
rupeaisi. Melkeinpä vaan itkettää. Ja vaikka polttaa sydäntäni, että
tuntuu kuin sitä rasvassa käristettäisiin, sanon kauniilla äänellä
näin, ja te kuulette sen kaikki (panee kätensä ristiin): Pyydän
nöyrimmästi, lepää rauhassa, Justus-kulta. Ja kun hyvästelin lähtiessä,
sanoin: Terve, terve nyt sitten, kaveri. Ja panin ruusupuketin käteen.
Vaikka olisin voinut olla vihainen. Kyllä ehti tepposia tehdä monta. Ja
tämä viimeinen oli — naurettavin. Ei omalle vaimolleen penniäkään, ei
niin pennin kuutinata.
JUULIA (oman riemunsa vallassa): Otan osaa suhu-suruusi, ha-ha-haa! Tee
työtä, onhan sinulla terve ruumis!
Juulia kuiskaa Piialle ja Veijolle että hakisivat
jotakin tarjottavaa. Menevät.
AADOLF: Möisitkö itsesi miljoonasta, sanopas?
KAROLIINA: Mihinkä tarkoitukseen?
AADOLF: Ryssälle vaikka.
KAROLIINA: Hyi toki, enhän toki!
AADOLF: Sinulla on itsessäsi siis enemmän kuin miljoona. Ja mitä se
liika rikkaus auttaa.
JUULIA: Ei Justuskaan saanut sitä mukaansa hautaan, tänne se toisille
jää.
KAROLIINA: Sehän se minua suututtaakin. En varastanut, en myynyt mitään
vieraille. Narrihan minä olin. Oli rahaa, vaan oliko rahan ottajaa!
JUULIA: Sanotaan: ajoipa piika kuomivaunuissa, nyt kiesit kaatui! Niin
sitä nolataan ihmistä täällä.
KAROLIINA: Haa! Sinne meni kaikki. Ihan se naurattaa. Sanotaan sanassa,
että elämä mitä lie hörönlöröä, vaan kuolema on minulle voitto. Vaan ei
se nyt voitto minulle kuitenkaan ollut.
JUULIA: Elähän hätäile, minä maksan sinulle kuukausipalkkasi
käräjöimättä.
KAROLIINA: Onko kuultu kummempaa, saada palkkaa omassa kodissaan.
Kiitoksia paljon! (Vaivoin harmiaan hilliten.) Johan se minua
naurattaa, makeasti naurattaa! Oo, sinä Juulia, tulee se vuoro
vieraallekin! Käy se hullusti sinullekin, jos ei ennen, niin kuoltuasi.
Eessä se on huttu huomennakin, sillä jokaiselle on vuoro varattu.
JUULIA: Oliko se sinun kotisi?
KAROLIINA: Eikö ole minun kotini?
JUULIA: Mitäpä, jos selvyyden vuoksi sanon sinut irti paikastasi! Ähää!
Olet kahden viikon perästä vapaa palveluksestasi!
KAROLIINA: Jos vainaja tämän kuulisi, kepillä hän sinua päähän
kopsauttaisi. Eikö muuta muka kuin pillit pussiin ja mars matkaan vaan!
Ää-ä, se oli hieno keksintö.
Piia ja Veijo tuovat kahvivehkeitä ja alkavat kattaa pöytää.
PIIA: Ei Karoliina ilman jää, sanokaa minua valehtelijaksi.
KAROLIINA: Herranterttu tuota lasta.
VEIJO: Jos on naimisissa jonkun kanssa, saa joltakulta aina jotakin. Se
on kaupanluontoinen asia.
KAROLIINA: Siinä se kuultiin.
JUULIA: Mutta jos on vaan rakkautta ollut, eikä naimisissa ollenkaan,
jää ilman niin että paukahtaa.
KAROLIINA: Vielä siinä mitä rakkautta, olennon kunnollisuutta.
JUULIA: Väärennettyä. Sinulla on löysä lettikin, omasi ei ole noin
paksu.
KAROLIINA: Ja se on valhe! Joka hius on äitini synnyttämä. Olen taattua
tavaraa. Enkä väärää ilkiäisi pitääkään, että kuoltuani en tarvitseisi
hävetä ja näyttää valehdelleeni. Väärennetyillä hyvyyksillä en ole
etuja vetänyt, voin vastata siitä!
JUULIA: Kaikki oikeaa ja kuitenkin petetty! Siitä näet Piiakin, miten
viisaan neitsyen on meneteltävä, ettei öljy lampussa loppuun pala.
PIIA: Minä menenkin naimisiin suoraan ensimmäisen miehen kanssa, minkä
kohtaan.
JUULIA: Ja rakastut jälestäpäin?
PIIA: Omaan mieheeni.
AADOLF: Kuulkaapa nuorisoa. Nehän ovat viisaampia kuin me.
VEIJO: Ainahan nuoret ovat viisaampia, sillä he eivät ole ajatelleet
liikaa vielä.
PIIA: Kun mies on oma, rakastaa sitä jo siksi, että se on oma, olkoonpa
minkälainen tahansa!
KAROLIINA: Mutta sitä sanon minä järjeksi!
AADOLF: Kas, tyttöhän on filosofi kuten isänsäkin.
PIIA: Kun on tyhmä ja pitää aina ajatella, tulee pakostakin
filosofiksi.
JUULIA: Entäpäs, jos mies on sellainen, jota et siedä?
PIIA: Pitää hyvänänsä, koska kerran on naimisissa sellaisen miehen
kanssa.
JUULIA: Eihän naisen kanssa voi olla naimisissa.
AADOLF: Miksi ei, naisen kanssahan minäkin olen naimisissa.
Lempi tuopi kaakun ja Riikka kahvipannun.
JUULIA: Nyt täytyy saada jo jotakin suuhun, että tämä kalman maku
suusta häviäisi. Kuka arvasi kaakun tehdä, kaunis kermakaakku!
LEMPI: Riikka teki, ihan niinkuin tilauksesta.
RIIKKA: Turhaankos ihmiselle on pantu järkeä päähän.
KAROLIINA: Olisi ne meilläkin kahvit saatu.
JUULIA: Mutta ne eivät olisi siellä maistuneet. (Avaa ikkunan, huutaa
ulos.) Matti, Matti, taitapas kukkia puutarhasta, ota valkeita, kun on
surujuhla. (Iloissaan.) Justus-herra on kuollut, juu, kuollut.
(Kuuntelee Matin kysymystä.) Juu, suuret hautajaiset, oikein suuret.
(Kääntyy huoneeseen päin.) Seppeleeseen minä kirjoitan: "Sille, joka
oli, vaan jota nyt ei ole." Oli, vaan ei ole. No, Aadolf, tässä ei ole
nyt enää kysymys: ollako vai ei olla.
RIIKKA (kaataa kuppeihin): Tehdäänpä tässä nyt sitten kunniaa
urhoollisesti kaatuneelle. Ei ole hullumpi osa se, minkä hän valitsi.
JUULIA: Mutta se ei ole mitään vielä meidän osaamme verraten. Elämä on
ainoa onni, sen rinnalla ei mikään pikkuonni saa onnen nimeä kantaa.
VEIJO: Entä rakkaus?
PIIA: Entä rakkauden menetys, onko se onnettomuus?
JUULIA: Ei ole muuta onnettomuutta kuin itse elämän menetys.
KAROLIINA: Ähää, sitä sanon minä silmänkääntötempuksi. Kun saa
perinnön, ei toisen perinnöttä jääminenkään ole enää onnettomuus.
Matti tuo kukat, ja Piia antaa hänelle kimpaleen kermakakkua.
PIIA: Mikäs Matista on onni?
MATTI (kaakkua suu täynnä ja kermaa nenänpäässä): Toivon, että saan
kerran nähdä luonnolliset vanhempani — unessa.
PIIA: Ha-ha-haa. Mitä sinä heistä?
MATTI: Että tietäisin, minkälaisessa tilassa he vaeltavat. Kun toiset
sanovat, että he ovat kuolleet, toiset taas, että he elävät. —
PIIA: Mitä sinä uskot?