PIIA: Viekas poika. Sitä en olisi uskonut. (Nousee ylös.)

VEIJO: En minäkään. Elkää nyt vaan suuttuko!

PIIA: Vieläkös minä nyt tuollaisesta, niin vähäisestä!

VEIJO (tulee perästä): Vähäisestä? Ahaa!

PIIA (pakenee): Ei saa. Olkaa nyt toki järkevä. Olenko minä lapsi

teidän mielestänne?

VEIJO: Ette suinkaan. Te olette jo täysi nainen.

PIIA: Sitä minäkin.

VEIJO: Saanko nyt kertoa teille itsestäni?

PIIA: Miksi itsestänne?

VEIJO: Tahdotteko tietää kaikki erehdykseni esimerkiksi kalenteriluvun

mukaan?

PIIA: Ei kiitos. Ne eivät minua huvittaisi.

VEIJO: Mutta minulla ei ole mitään sankaritöitä kerrottavana.

PIIA: Jätämme siis sellaisen. Te olitte sentään kiltti, kun kysyitte.

VEIJO: Niin, enkö ollut? Ja mitä muuta kuin kiltti olen teistä?

PIIA: Naisten viettelijä.

VEIJO: Sepä ei ole totta.

PIIA: Miksi ei?

VEIJO: Koska en voisi vietellä sitä, jonka tahtoisin.

PIIA: Te voitte kyllä, noo, jotenkuten narrata häntä.

VEIJO: Voinko?

PIIA: Niinkuin näette. Olette tehnyt sen jo.

VEIJO: Niin mielelläni kannan syytöksen, jos te olette syyttäjäni — ja

puolustajani.

PIIA: Kuinka se on mahdollista?

VEIJO: Jos kuuntelette vaan sydämenne ääntä.

PIIA: Jos en kuule?

VEIJO: Teillä on hyvin tarkat korvat, kuunnelkaapa. (Istuutuu Piian

viereen.) Tahi sallitteko, että minä kuuntelen. (Nojautuen hiukan

häneen.) Se sanoo, sydämenne, että te ette saa jättää minua, se sanoo,

että hän on kyllä paha, tuo poika, hän ei ansaitse teitä, mutta sitten

neuvoo tuo hyvä sydän, että antaisitte armon käydä oikeudesta, hän

koettaa kyllä ansaita teidät. — Eikös se niin sano?

PIIA (kiertää käsivartensa Veijon kaulaan): Oh, se sanoo, että poika on

oma poikani, ansaitkoon tahi olkoon ansaitsematta!

VEIJO: Piia, rakkaani!

PIIA: Rakas, rakas poika.

VEIJO: Suloinen, suloinen tyttö!

PIIA (irtaantuen): Mutta voinko pettää äitiäni?

VEIJO: Et. Me selviydymme. Seiso vaan urhoollisesti minun turvanani,

seisotko?

PIIA: Seison. Täytyyhän minun ryöstää tässä osani. Elämä kutsuu.

VEIJO: Elämä kutsuu. — Minun elämäni tuli äsken minua vastaan — tuli

puistossa, nuoren tytön hahmossa, tytön, jolla oli valkea kukka

kädessä. Ja elämä huiskutti kukallansa ja kutsui: Kiire, kiire. Ja minä

nousin ja otin elämää kädestä eikä se juossut pakoon, koska se ei ollut

tavallinen tyttö, vaan minun elämäni.

PIIA: Se voisi olla totta, jos teemme sen todeksi.

VEIJO: Se on totta. Näen sieluni silmien edessä puiston pitenevän ja

nämä kaksi siinä vaan kulkevat.

PIIA: Eikö tule vieraita naisia sieltä syrjäpoluilta?

VEIJO: En näe.

PIIA: Eikös tule äiti luuta kädessä?

VEIJO: Ha-ha-haa!

PIIA: Ha-ha-haa!

Juulia, Aadolf ja Karoliina tulevat. Karoliina pyyhkii

silmiään, samoin Juulia.

AADOLF: Se oli liian myöhäistä. Karoliina oli jo tänne tulossa.

JUULIA: Minulla on teille suuri uutinen sanottavana. Justus-setä on

kuollut.

PIIA (Karoliinalle): Otan osaa suruunne.

KAROLIINA: Kiitos. Hän on nyt karistanut tämän maan pölyt jaloistansa.

AADOLF: Ja kulkee nyt siellä autuaitten asunnoilla, kukkaskenttiä

pitkin —

KAROLIINA: Saapas jalassa ja slaafrokki päällä — (pysähtyy, selittää)

niin hän nukkui. Minne menette siellä, Justus, minne — kauaksiko

meistä?

JUULIA: Nyt tiedän, kuinka hirveän luonnollinen on kuolema ja

välttämätön. Syntyminen ei ole välttämätön eikä luonnollinen. Mitä

syntyy, sitä emme aina tiedä odottaa, mitä kuolee, sen tietää jokainen.

KAROLIINA: Tyhjästä ihminen syntyy, sillä ihmisen luonto turmeltu on

Aatamista asti!

AADOLF: Mutta läksipäs poika mielellänsä, kun tuli tuoniherra, joka

vaan vinkkasi. — Eipä siinä mitään naurettavaa oikeastaan ole.

JUULIA: Ei tässä kukaan naurakaan.

KAROLIINA: Päinvastoin tässä tehdään. Kuka hullu tässä nauramaan

rupeaisi. Melkeinpä vaan itkettää. Ja vaikka polttaa sydäntäni, että

tuntuu kuin sitä rasvassa käristettäisiin, sanon kauniilla äänellä

näin, ja te kuulette sen kaikki (panee kätensä ristiin): Pyydän

nöyrimmästi, lepää rauhassa, Justus-kulta. Ja kun hyvästelin lähtiessä,

sanoin: Terve, terve nyt sitten, kaveri. Ja panin ruusupuketin käteen.

Vaikka olisin voinut olla vihainen. Kyllä ehti tepposia tehdä monta. Ja

tämä viimeinen oli — naurettavin. Ei omalle vaimolleen penniäkään, ei

niin pennin kuutinata.

JUULIA (oman riemunsa vallassa): Otan osaa suhu-suruusi, ha-ha-haa! Tee

työtä, onhan sinulla terve ruumis!

Juulia kuiskaa Piialle ja Veijolle että hakisivat

jotakin tarjottavaa. Menevät.

AADOLF: Möisitkö itsesi miljoonasta, sanopas?

KAROLIINA: Mihinkä tarkoitukseen?

AADOLF: Ryssälle vaikka.

KAROLIINA: Hyi toki, enhän toki!

AADOLF: Sinulla on itsessäsi siis enemmän kuin miljoona. Ja mitä se

liika rikkaus auttaa.

JUULIA: Ei Justuskaan saanut sitä mukaansa hautaan, tänne se toisille

jää.

KAROLIINA: Sehän se minua suututtaakin. En varastanut, en myynyt mitään

vieraille. Narrihan minä olin. Oli rahaa, vaan oliko rahan ottajaa!

JUULIA: Sanotaan: ajoipa piika kuomivaunuissa, nyt kiesit kaatui! Niin

sitä nolataan ihmistä täällä.

KAROLIINA: Haa! Sinne meni kaikki. Ihan se naurattaa. Sanotaan sanassa,

että elämä mitä lie hörönlöröä, vaan kuolema on minulle voitto. Vaan ei

se nyt voitto minulle kuitenkaan ollut.

JUULIA: Elähän hätäile, minä maksan sinulle kuukausipalkkasi

käräjöimättä.

KAROLIINA: Onko kuultu kummempaa, saada palkkaa omassa kodissaan.

Kiitoksia paljon! (Vaivoin harmiaan hilliten.) Johan se minua

naurattaa, makeasti naurattaa! Oo, sinä Juulia, tulee se vuoro

vieraallekin! Käy se hullusti sinullekin, jos ei ennen, niin kuoltuasi.

Eessä se on huttu huomennakin, sillä jokaiselle on vuoro varattu.

JUULIA: Oliko se sinun kotisi?

KAROLIINA: Eikö ole minun kotini?

JUULIA: Mitäpä, jos selvyyden vuoksi sanon sinut irti paikastasi! Ähää!

Olet kahden viikon perästä vapaa palveluksestasi!

KAROLIINA: Jos vainaja tämän kuulisi, kepillä hän sinua päähän

kopsauttaisi. Eikö muuta muka kuin pillit pussiin ja mars matkaan vaan!

Ää-ä, se oli hieno keksintö.

Piia ja Veijo tuovat kahvivehkeitä ja alkavat kattaa pöytää.

PIIA: Ei Karoliina ilman jää, sanokaa minua valehtelijaksi.

KAROLIINA: Herranterttu tuota lasta.

VEIJO: Jos on naimisissa jonkun kanssa, saa joltakulta aina jotakin. Se

on kaupanluontoinen asia.

KAROLIINA: Siinä se kuultiin.

JUULIA: Mutta jos on vaan rakkautta ollut, eikä naimisissa ollenkaan,

jää ilman niin että paukahtaa.

KAROLIINA: Vielä siinä mitä rakkautta, olennon kunnollisuutta.

JUULIA: Väärennettyä. Sinulla on löysä lettikin, omasi ei ole noin

paksu.

KAROLIINA: Ja se on valhe! Joka hius on äitini synnyttämä. Olen taattua

tavaraa. Enkä väärää ilkiäisi pitääkään, että kuoltuani en tarvitseisi

hävetä ja näyttää valehdelleeni. Väärennetyillä hyvyyksillä en ole

etuja vetänyt, voin vastata siitä!

JUULIA: Kaikki oikeaa ja kuitenkin petetty! Siitä näet Piiakin, miten

viisaan neitsyen on meneteltävä, ettei öljy lampussa loppuun pala.

PIIA: Minä menenkin naimisiin suoraan ensimmäisen miehen kanssa, minkä

kohtaan.

JUULIA: Ja rakastut jälestäpäin?

PIIA: Omaan mieheeni.

AADOLF: Kuulkaapa nuorisoa. Nehän ovat viisaampia kuin me.

VEIJO: Ainahan nuoret ovat viisaampia, sillä he eivät ole ajatelleet

liikaa vielä.

PIIA: Kun mies on oma, rakastaa sitä jo siksi, että se on oma, olkoonpa

minkälainen tahansa!

KAROLIINA: Mutta sitä sanon minä järjeksi!

AADOLF: Kas, tyttöhän on filosofi kuten isänsäkin.

PIIA: Kun on tyhmä ja pitää aina ajatella, tulee pakostakin

filosofiksi.

JUULIA: Entäpäs, jos mies on sellainen, jota et siedä?

PIIA: Pitää hyvänänsä, koska kerran on naimisissa sellaisen miehen

kanssa.

JUULIA: Eihän naisen kanssa voi olla naimisissa.

AADOLF: Miksi ei, naisen kanssahan minäkin olen naimisissa.

Lempi tuopi kaakun ja Riikka kahvipannun.

JUULIA: Nyt täytyy saada jo jotakin suuhun, että tämä kalman maku

suusta häviäisi. Kuka arvasi kaakun tehdä, kaunis kermakaakku!

LEMPI: Riikka teki, ihan niinkuin tilauksesta.

RIIKKA: Turhaankos ihmiselle on pantu järkeä päähän.

KAROLIINA: Olisi ne meilläkin kahvit saatu.

JUULIA: Mutta ne eivät olisi siellä maistuneet. (Avaa ikkunan, huutaa

ulos.) Matti, Matti, taitapas kukkia puutarhasta, ota valkeita, kun on

surujuhla. (Iloissaan.) Justus-herra on kuollut, juu, kuollut.

(Kuuntelee Matin kysymystä.) Juu, suuret hautajaiset, oikein suuret.

(Kääntyy huoneeseen päin.) Seppeleeseen minä kirjoitan: "Sille, joka

oli, vaan jota nyt ei ole." Oli, vaan ei ole. No, Aadolf, tässä ei ole

nyt enää kysymys: ollako vai ei olla.

RIIKKA (kaataa kuppeihin): Tehdäänpä tässä nyt sitten kunniaa

urhoollisesti kaatuneelle. Ei ole hullumpi osa se, minkä hän valitsi.

JUULIA: Mutta se ei ole mitään vielä meidän osaamme verraten. Elämä on

ainoa onni, sen rinnalla ei mikään pikkuonni saa onnen nimeä kantaa.

VEIJO: Entä rakkaus?

PIIA: Entä rakkauden menetys, onko se onnettomuus?

JUULIA: Ei ole muuta onnettomuutta kuin itse elämän menetys.

KAROLIINA: Ähää, sitä sanon minä silmänkääntötempuksi. Kun saa

perinnön, ei toisen perinnöttä jääminenkään ole enää onnettomuus.

Matti tuo kukat, ja Piia antaa hänelle kimpaleen kermakakkua.

PIIA: Mikäs Matista on onni?

MATTI (kaakkua suu täynnä ja kermaa nenänpäässä): Toivon, että saan

kerran nähdä luonnolliset vanhempani — unessa.

PIIA: Ha-ha-haa. Mitä sinä heistä?

MATTI: Että tietäisin, minkälaisessa tilassa he vaeltavat. Kun toiset

sanovat, että he ovat kuolleet, toiset taas, että he elävät. —

PIIA: Mitä sinä uskot?

Tohvelisankarin rouva · 第 42 / 68 题