Mimin kuolemasta oli kulunut vuosi, kun Rodolphe ja Marcel, jotka eivät
olleet toisistaan eronneet, viettivät juhlan sen kunniaksi, että olivat
astuneet julkisuuteen. Marcel, joka vihdoinkin oli päässyt Salonkiin,
oli pannut siellä näytteille kaksi maalausta, joista toisen oli ostanut
eräs rikas englantilainen, Musetten entinen rakastaja. Tästä saadulla
summalla sekä eräästä hallituksen häneltä tilaamasta työstä maksetulla
palkkiolla maalari oli voinut suoriutua suurimmasta osasta vanhoja
velkojaan, kalustaa soman asunnon ja järjestää kunnollisen ateljeen.
Melkein samaan aikaan olivat myös Schaunard ja Rodolphe astuneet sen
yleisön eteen, joka pitää käsissään jokaisen taiteilijan mainetta
ja menestystä: Schaunard eräällä laulusarjalla, jota esitettiin
kaikissa konserteissa, ja Rodolphe kirjalla, joka antoi arvostelulle
kuukausimääriksi työtä. Mitä Barbemucheen tulee, niin hän oli jo aikoja
sitten luopunut boheemielämästä. Gustave Colline oli vihdoinkin saanut
periä ja lisäksi tehnyt edullisen naimiskaupan. Nykyään hän saattoi
panna toimeen illanviettoja, joissa tarjoiltiin leivoksiakin.
Eräänä iltana kun Rodolphe jalat _omalla_ matollaan istui _omassa_
nojatuolissaan, astui Marcel äkkiä ylen kiihtyneenä huoneeseen.
— Tiedätkö, mitä minulle on tapahtunut? huusi hän.
— En, vastasi runoilija. — Tiedän vain, että kävin sinua tapaamassa,
että sinä olit varmasti kotona ja ettei minulle sittenkään avattu.
— Kuulin kyllä äänesi. Arvaapas, kuka silloin oli luonani.
— Mistä minä tietäisin?
— Musette, joka eilen illalla ilmestyi luokseni rantajätkäksi
pukeutuneena.
— Musette?... Olet siis jälleen tavannut Musetten? huudahti Rodolphe
surkuttelevalla äänellä.
— Oh, älä ole huolissasi, me emme ole ruvenneet uudestaan riitelemään,
sanoi Marcel. — Hän oli vain tullut viettämään viimeistä boheemiyötä
minun luonani.
— Kuinka se on ymmärrettävissä?
— Hän menee naimisiin.
— Oho! huusi Rodolphe, — kenen kanssa, herraseni?
— Viimeisen rakastettunsa holhoojan, erään postimestarin kanssa, joka
näyttää olevan aika hölmö. Musette on hänelle suoraan ja rehellisesti
sanonut: »Hyvä herra, ennen kuin lopullisesti annan teille käteni ja
siirryn säätyynne, haluan olla vielä viikon päivät täysin vapaana.
Minun pitää järjestää asiani, tahdon juoda viimeisen lasini samppanjaa,
tanssia viimeisen katrillini ja antaa viimeisen suudelman vanhalle
rakastetulleni, Marcelille, joka on vähintään yhtä hyvä kuin kuka muu
tahansa.» Ja kokonaisen viikon on tuo rakas olento etsinyt minua,
kunnes vihdoin eilen illalla juuri sillä hetkellä, jolloin häntä
ajattelin, koputti ovelleni. Ah, olemme viettäneet hyvin murheellisen
yön... emme enää ole entistämme, emme ollenkaan. Usko minua, näytimme
molemmat siltä kuin olisimme jonkin mestariteoksen epäonnistuneita
jäljennöksiä. Olet kai nyt rauhallinen, lisäsi maalari. — Rakkauteni
Musetteen on kuollut, tyyten sammunut.
— Ystävä-raukka, sanoi Rodolphe. — Pääsi ja sydämesi ovat
kaksintaistelussa... pidä varasi, ettei jälkimmäinen saa surmaansa.
— Se vahinko on jo tapahtunut, vastasi maalari. — Meidän aikamme on
mennyt, vanha veikko, olemme kuolleita ja kuopattuja. Nuoria ollaan
vain kerran! Missä syöt tänä iltana?
— Jos haluat, sanoi Rodolphe, — niin syömme tänä ituna jälleen
tuollaisen kahdentoista soun aterian vanhassa ravintolassamme
Four-kadun varrella, jossa tarjoillaan savilautasista kuten maalla ja
nälkä kasvaa syödessä.
— Ei kiitos, vastasi Marcel. — Mielelläni muistelen menneitä aikoja,
mutta se tapahtukoon pehmeässä nojatuolissa hyvän viinipullon ääressä.
Minkä sille mahtaa? Minä olen pilaantunut. Pidän enää vain siitä, mikä
on hyvää!