Puettuna kuin aikakauskirjan _Iriksen vyön_ kuparipiirros, hansikkaat
kädessä, kiiltokengissä, viikset käherrettyinä, monokkeli silmässä ja
keppi kädessä seisoi runoilija Rodolphe nuortuneena ja säteilevänä
bulevardilla odottamassa vaunuja ajaakseen kotiin.
Rodolphe odottamassa vaunuja? Mikä mullistus oli siis äkkiä tapahtunut
hänen yksityiselämässään?
Samaan aikaan, jolloin tuntemattomaksi muuttunut runoilijamme kierteli
viiksiänsä, mahtava sikari hampaissa, ja herätti ohikulkevien
kaunottarien huomiota, tuli myös eräs hänen ystävänsä samaa bulevardia
pitkin, nimittäin filosofi Gustave Colline. Rodolphe näki hänen
tulevan ja tunsi hänet heti, sillä kukapa, jos kerrankin oli hänet
nähnyt, voisi olla häntä tuntematta! Collinella oli tapansa mukaan
kainalossaan pinkka vanhoja kirjoja. Yllään kuolematon pähkinänruskea
päällystakkinsa, jonka kestävyys saattoi epäilemään sitä roomalaisten
tekemäksi, ja päässään kuuluisa jättiläislierinen hattunsa,
lisänimeltään »Nykyajan filosofian Mambrinin kypäri», jonka huopakuvun
alla surisi hyperfyysillisten unelmien sekava parvi, Gustave Colline
asteli hitaasti tietään, hiljaa märehtien erään hänen päässään jo kolme
kuukautta hautuneen teoksensa esipuhetta. Lähestyessään Rodolphea hän
aluksi luuli tuntevansa runoilijan, mutta tämän erinomaisen hieno asu
saattoi filosofin kuitenkin epäilyksen ja epävarmuuden valtaan.
— Rodolphella hansikkaat ja keppi! mutisi hän. — Mahdotonta,
yliluonnollista! Ja tukka käherrettynä hänellä, jonka kallo on kalju
kuin biljardipallo! Onnettomalla ystävälläni on tällä hetkellä
sitä paitsi mieli lamassa, sillä hänen täytyy laulaa suruvirsiä ja
runoilla elegioita Mimin takia, joka kuuluu jättäneen hänet... Totta
puhuen pahoittelen minäkin kovasti nuoren tytön katoamista, sillä hän
osasi keittää oivallista kahvia, ajattelijoiden lempijuomaa. Mutta
toivon Rodolphen pian siitä toipuvan ja hankkivan itselleen uuden
kahvinkeittäjän.
Hän oli tällä välin tullut ihan likelle Rodolphea, ja nyt hänen täytyi
taipua tosiasian edessä. Rodolphe siinä sittenkin oli, ajeltuna,
hansikoituna ja keppi kädessä. Mahdotonta, mutta kuitenkin totta.
— No hitto vieköön! Colline huudahti. — Enhän erehdy, sinähän se
tosiaan olet! Siitä olen nyt varma.
— Minä samoin, vastasi Rodolphe.
Ja Colline syventyi tarkastamaan ystäväänsä, kasvoillaan sama
ilme, jota hovimaalari Lebrun oli käyttänyt ilmaisemaan yllätyksen
korkeinta astetta. Äkkiä hän huomasi kaksi kummallista esinettä,
joita Rodolphe raahasi mukanaan, nimittäin ensiksi nuoratikapuut ja
toiseksi linnunhäkin, jossa lenteli jokin lintu. Siitä levisi filosofin
kasvoille ilme, jonka Lebrun oli unohtanut intohimoja esittävässä
taulussaan.
— Kas vain, sanoi Rodolphe, — näenpä henkesi ylen uteliaana
kurkistelevan silmiesi ikkunoista. No, kyllä tyydytän uteliaisuutesi.
Poistukaamme vain ensin kadulta, sillä muuten tämä pakkanen jäädyttää
sekä sinun kysymyksesi että minun vastaukseni.
He poikkesivat erääseen kahvilaan.
Colline töllisteli koko ajan nuoratikkaita ja etenkin häkkiä, jossa
pikku lintu kahvilan lämmöstä virkistyneenä alkoi viserrellä, mutta
millä kielellä, sitä ei Colline ymmärtänyt, niin suuri kielimies kuin
olikin.
— Ensinnäkin, sanoi filosofi osoittaen tikkaita, — mitä tuo vehje
tarkoittaa?
— Se on yhdysside minun ja rakastettuni välillä, vastasi Rodolphe
äänessään hellä hivelevä sointu.
— Entä tuo sitten? kysyi Colline osoittaen lintua.
— Sekö? sanoi runoilija, ja hänen äänensä hymisi vienosti ja
hyväileväsi kuin iltatuulen henkäys. — Se on kello.
— Jätä vertaukset ja puhu tavallista suorasanaista kieltä, mutta
selvästi.
— Hyvä, oletko lukenut Shakespearea?
— Minäkö? _To be or not to be_. Hän oli suuri filosofi... Niin, kyllä
hänet tunnen.
— Muistatko _Romeota ja Juliaa_?
— Ettenkö muistaisi! vastasi Colline ja alkoi lausua:
Niin monta onnenpäivää saimme, vaikka ei
muistettaisi öitä ollenkaan.
Iäksi kohtalo ne kaikki kauas vei:
näin onni meitä pettää oikuillaan!
— Totta hiidessä muistan! Mutta entä sitten?
— No niin, vastasi Rodolphe osoittaen tikkaita ja häkkiä, — etkö
ymmärrä? Koko salaisuus on siinä, että olen rakastunut, hyvä ystävä,
rakastunut tyttöön, jonka nimi on Julia.
— No ja sitten? Colline jatkoi kärsimättömästi.
— Sittenkö? Katsos, koska uuden lemmittyni nimi on Julia, olen laatinut
suunnitelman näytelläkseni hänen kanssansa tätä Shakespearen draamaa.
Ensiksikään minun niineni ei ole Rodolphe, vaan Romeo Montague, ja
sinulle olen hyvin kiitollinen, jos tästä lähtien puhuttelet minua
vain tällä nimellä. Ja ettei kenenkään tarvitsisi olla epätietoinen,
olen painattanut itselleni uusia nimikortteja. Mutta tässä ei ole
vielä kaikki: aion käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ettei vielä ole
karnevaalin aika, ja pukea itseni silkkiin ja samettiin ja sitoa miekan
vyölleni.
— Tappaaksesiko Tybaltin? kysyi Colline.
— Niin tietysti, vastasi Rodolphe. Ja näillä tikkailla pääsen
rakastettuni luokse hänen asuntoonsa, jossa sattuu olemaan parveke.
— No mutta lintu sitten? uteli Colline. — Lintu?
— Tämä lintu, joka muuten on kyyhkynen, esittää satakielen osaa
ja ilmoittaa joka aamu täsmälleen sen hetken, jolloin aikoessani
riistäytyä irti kultani sylistä hän kietoo kätensä kaulaani ja
suloisella äänellään lausuu minulle parvekekohtauksen mukaisesti: Se
oli vain satakieli eikä leivonen... se on: ei, kello ei ole vielä
yksitoista, kaduilla on kuraa, älä lähde, meidän on täällä niin hyvä
olla... Jotta kuvitelma olisi täydellinen, tahdon vielä hankkia
imettäjän, jotta rakastettuni saa komentaa. Toivon vielä, että
almanakka on kyllin hyväsydäminen suodakseen minulle hiukan kuutamoa
kiivetessäni rakastettuni parvekkeelle. Mitä sanot suunnitelmastani,
filosofi?
— Onhan se perin hyvä, myönsi Colline. — Mutta voitko vielä selittää
minulle, mistä olet saanut tuon loisteliaan ulkoasusi, joka tekee sinut
melkein tuntemattomaksi?... Onko sinusta tullut rikas?
Rodolphe ei vastannut, vaan viittasi luokseen tarjoilijan, antoi
hänelle huolettomasti kultarahan ja sanoi:
— Ottakaa tästä maksu.
Sitten hän taputti taskuaan, josta kuului helinää.
— Soittokelloko vai mikä sinun taskussasi kilisee?
— Oh, jokunen kultaraha vain.
— Kultarahojako? kysyi Colline tyrmistyneenä. Näyhän hiukan, että saan
nähdä minkä näköisiä oikeat louisdorit ovat.
Ystävykset erosivat sitten kumpikin taholleen: Colline kertomaan
ystäville Rodolphen uudesta rakkaudesta ja pohatanelämästä ja Rodolphe
mennäkseen kotiinsa.
Tämä tapahtui Rodolphen ja Mimin toisen eron jälkeisellä viikolla.
Rikottuaan välinsä Mimin kanssa Rodolphe tunsi ilman- ja
paikanvaihdoksen tarvetta ja muutti sen tähden ystävänsä Marcelin
seuraamana pois synkästä vuokralaiskasarmista, jonka omistaja ei
liikoja surrut heidän lähtöään. Kumppanukset ryhtyivät hakemaan
majaa muualta ja löysivät itselleen kumpikin huoneen eräästä talosta
ja vieläpä samasta kerroksesta. Rodolphen huone oli mukavampi kuin
yksikään hänen aikaisempi asuntonsa, sillä se oli tällä kertaa tosiaan
melkein kuin kalustettu. Erikoismaininnan ansaitsi sohva, jonka
punakankainen päällys oli olevinaan samettia, kuitenkaan noudattamatta
vanhaa sääntöä: »Tee tehtäväsi!»
Kamiinan reunalla oli kaksi posliinimaljakkoa kukkineen ja niiden
välissä alabasterikello, jonka somisteet suorastaan kauhistivat.
Rodolphe pisti maljakot kaappiin, ja kun isäntä tuli vetämään
pysähtynyttä kelloa, pyysi runoilija häntä jättämään vetämisen sikseen.
— Kello saa minun puolestani olla paikallaan, hän sanoi isännälle,
mutta vain taide-esineenä. Se osoittaa puoliyötä, ihanaa hetkeä, ja
pysyköön siinä. Sinä päivänä, jolloin kello näyttää viisi minuuttia
yli kahdentoista, minä muutan talosta... Kello, jatkoi Rodolphe, joka
ei ollut koskaan voinut alistua numerotaulun orjuuteen, — on katkera
vihollinen, joka leppymättä laskee olemassaolomme tunti tunnilta
minuutti minuutilta, ja sanoo meille joka hetki: Näetkös, taas on osa
elämääsi mennyt! Minä en tosiaan voisi nukkua huoneessa, jossa on
moinen kidutuskone, sillä sen läheisyydessä on huolettomuus ja haaveilu
mahdotonta... Kone, jonka osoittimet ulottuvat vuoteeseen asti ja
pistelevät meitä aamulla, kun vielä uinumme suloisessa horroksessa...
Kello, joka huutaa meille; kili, kili, kili!... Silloin pitää nousta
työhön, luopua näkyjen ja joskus myöskin todellisuuden hyväilyistä.
Hattu päähän, kengät jalkaan, satoi tai paistoi, työhön ja toimeen,
aika on, aika on, kili, kili, kili! Almanakassa on tarpeeksi... Kelloni
seisokoon siis liikkumatta, hiiskumatta, tai muuten...
Näin itseksensä puhellen runoilija tarkasti uutta huonettansa tuntien
salaista levottomuutta, jota melkein aina saa kokea astuessaan uuteen
asuntoon.
— Olen tehnyt sen havainnon, ajatteli hän, — että ympäristöllämme
on salaperäinen vaikutus ajatuksiimme ja myöskin toimintaamme. Tämä
huone on kylmä ja hiljainen kuin hauta. Jos ilo milloinkaan virittää
täällä virtensä, on se tuotava ulkoa tänne, eikä se silloinkaan viivy
kauan, sillä tämän matalan katon alla, joka on kylmä ja harmaa kuin
lumitaivas, kuoleutuu nauru ilman kaikua. Ah, millaiseksi sukeutuukaan
elämäni näiden neljän seinän sisällä?...
Muutamien päivien kuluttua oli tämä kolkko huone kuitenkin täynnä
kirkkautta ja iloa. Vietettiin tupaantuliaisjuhlaa, ja lukuisat pullot
ilmaisivat, mistä johtui vieraiden iloinen mieliala. Rodolpheenkin
oli tarttunut hänen vierastensa hyvä tuuli. Hän istui muista syrjässä
nuoren naisen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen luokseen ja
jonka hän oli heti vallannut, puhellen tälle sekä kielin että käsin.
Ennen juhlan loppua hän oli saanut tytön suostumaan siihen, että he
tapaisivat toisensa seuraavana päivänä.
— No niin, sanoi hän itselleen, kun oli jäänyt yksin, ilta ei ollut
lainkaan hullumpi. Oloni täällä näyttää alkavan hyvin entein.
Seuraavana päivänä tuli Julia sovittuun aikaan. Ilta kului pelkissä
selityksissä. Julia oli kuullut, että Rodolphe äskettäin oli rikkonut
välinsä sinisilmäisen tytön kanssa, jota oli niin suuresti rakastanut
Hän tiesi myös, että Rodolphen ja entisen rakastajattaren ensimmäistä
välien purkautumista oli pian seurannut sovinto, ja pelkäsi joutuvansa
samanlaisen uuden sovinnon uhriksi.
— Katsokaas, selitti Julia viehättävin uhmaavin ilmein, — minulla
ei ole lainkaan halua näytellä naurettavaa osaa. Sanon teille jo
edeltäkäsin, että olen hyvin häijy. Jos minusta tulee tänne _emäntä_,
ja hän selvensi katseella tämän sanansa merkitystä, — silloin jään
tänne myös enkä luovuta paikkaani.
Rodolphe sai ottaa avukseen kaiken kaunopuheisuutensa vakuuttaakseen
tytölle, että tuollainen pelko oli aiheeton, ja kun tytöllä omasta
puolestaan oli hyvä halu päästä varmuuteen, seurasi loppujen lopuksi
yksimielisyys. Erimielisyyttä esiintyi vasta sitten, kun tuli keskiyö,
sillä Rodolphe toivoi Julian jäävän, kun Julia taas halusi mennä kotiin.
— Ei, sanoi tyttö, kun Rodolphe yhä pyysi häntä jäämään. — Mikä kiire
meillä on? Pääsemme kyllä ajoissa siihen, mihin pyrimme, ellette
matkalla pysähdy. Huomenna tulen tänne jälleen.
Ja viikon ajan Julia kävi joka ilta Rodolphen luona, mutta poistui aina
kahdentoista tienoissa.
Rodolphea ei tämä ratkaisun viivytys liioin suututtanut. Rakkaudessa,
vieläpä tilapäisissä lemmenpuuskissakin hän kuului siihen matkustavien
luokkaan, joka pidentää matkaa saadakseen sitä enemmän huvia. Tämä
pieni hempeä johdanto vei hänet kuitenkin lopulta pitemmälle kuin hän
oikeastaan oli halunnut, sillä Julia käytti tätä juonta kiihottaakseen
toista sille asteelle, jolloin vastarinnasta vahvistunut mieltymys
alkaa tuntua todelliselta rakkaudelta.
Joka käynnillään huomasi Julia Rodolphen sanoissa yhä suurempaa
sydämellisyyttä ja vilpittömyyttä. Jos Julia hiukkasen myöhästyi, sai
hän sitten nauttia Rodolphen oireellisesta maltittomuudesta, ja lisäksi
runoilija kirjoitti hänelle kirjeitäkin, joiden tyyli oikeutti hänet
_vakinaiseksi_ lemmityksi.
Marcel, Rodolphen uskottu, sai kerran käsiinsä erään näistä kirjeistä
ja sen luettuaan kysyi nauraen:
— Onko tämä tyylin harjoitusta vai ajatteletko tosiaan niin, kuin tässä
olet kirjoittanut?
— Kyllä, vastasi Rodolphe, — ja olen siitä itsekin vähän ihmeissäni.
Viikko sitten olin perin surkeassa mielentilassa. Tämä yksinäisyys ja
hiljaisuus, joka oli niin äkkiä astunut entisen, myrskyisen elämäni
sijalle, pelotti minua suuresti. Silloin tuli Julia odottamatta.
Kuulin kaksikymmenvuotiaan nuoruuden riemusoittoa, näin edessäni
raikkaat kasvot, hymyilevät silmät ja suudeltavat huulet, ja vähitellen
antauduin seuraamaan oikkua, joka minussa lienee jo muuttunut
rakkaudeksi. Rakastaminen on minusta mieluisaa.
Pian Rodolphe huomasi, että tämän pikku romaanin vieminen päätökseen
riippui enää vain hänestä itsestään, ja tällöin oli hänen päähänsä
juolahtanut jäljitellä Shakespearen _Romeon ja Julian_ lemmenkohtausta.
Hänen tuleva rakastettunsa oli ihastunut tästä keksinnöstä ja suostui
näyttelemään osaansa tässä pilailussa.
Parvekekohtaus oli määrätty siksi illaksi, jolloin Rodolphe oli
tavannut filosofi Collinen. Runoilija oli juuri ostanut silkkinuoraiset
tikkaat, joiden avulla hänen oli kiivettävä Julian parvekkeelle. Kun
lintukauppiaalla ei ollut varastossa satakieliä, oli Rodolphe ostanut
sen sijaan kyyhkysen, koska se, kuten kauppias hänelle vakuutti, joka
aamu lauloi auringon noustessa.
Tultuaan kotiinsa Rodolphe ajatteli, että kiipeäminen köysitikkaita
myöten ei ollut mikään helppo tehtävä ja että olisi hyvä edeltäkäsin
hieman harjoitella parvekekohtausta. Saattoihan hän siten oppia
välttämään putoamista ja myöskin pelastua vaarasta joutua kömpelyytensä
takia naurunalaiseksi odottavan kaunottaren silmissä. Niinpä hän
kiinnitti tikkaat kahteen koukkuun, jotka oli tukevasti lyöty kattoon,
ja käytti sitten ne kaksi tuntia, jotka vielä olivat jäljellä,
kiipeämisharjoituksiin. Lukemattomien yritysten jälkeen hän viimein
pääsi niin pitkälle, että kykeni auttavasti kiipeämään kymmenen puolaa.
— Kas niin, hyvä on, hän sanoi, — nyt olen asiastani varma, ja jos
muuten jään taivaan ja maan välille heilumaan, antaa rakkaus minulle
siivet.
Ja tikkaat ja kyyhkyshäkki mukanaan runoilija läksi Julian luo, joka
asui lähellä. Julian asunto oli pienen puutarhan keskellä, ja ikkunan
edessä oli kuin olikin eräänlainen parveke. Huone sijaitsi kuitenkin
valitettavasti ensi kerroksessa, joten parvekkeelle kiipeäminen ilman
mitään apuneuvoja oli maailman helpoin asia.
Rodolphe nolostui huomatessaan tämän paikallisen järjestelyn, joka teki
tyhjäksi hänen runollisen kiipeämissuunnitelmansa.
— No samantekevää, hän sanoi Julialle, — voimmehan silti näytellä
parvekekohtausta. Tässä on lintu, joka herättää meidät huomenna
ihanalla laulullaan ja ilmoittaa, milloin meidän on toisistamme
epätoivoisina erottava.
Ja Rodolphe ripusti häkin huoneen nurkkaan.
Aamulla kello viiden aikaan kyyhkynen täyttikin velvollisuutensa ja
kujersi niin kauan, että se olisi varmasti herättänyt rakastavaiset,
jos he olisivat nukkuneet.
— Kas niin, sanoi Julia, — nyt on hetki tullut, jolloin meidän on
mentävä parvekkeelle lausumaan toisillemme epätoivoiset jäähyväiset.
Mitä ajattelet?
— Kyyhkynen edistää, vastasi Rodolphe. — Me olemme marraskuussa, ja
aurinko nousee vasta kello kaksitoista.
— Sama se, sanoi Julia,— minä puolestani nousen.
— No mutta miksi?
— Minun on nälkä, ja suoraan sanoen tahtoisin hiukkasen syödä.
— Kummallista, kuinka yhtäpitäviä tunteemme ovat! huudahti Rodolphe.
— Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Ja sitten hän nousi ja pukeutui
nopeasti. Julia oli jo sytyttänyt tulen ja etsi kaapistaan
ruokatavaroita. Rodolphe ryhtyi häntä tässä työssä auttamaan.
— Kas vain, hän sanoi, — sipulia!
— Ja silavaa, lisäsi Julia.
— Ja täällä voita.
— Ja tässä leipää.
Niin, siinä olikin kaikki.
Tämän etsinnän aikana jatkoi hyväuskoinen kyyhkynen huolettomana
aamuvirttään.
Romeo katsoi Juliaan ja Julia Romeoon, ja molemmat loivat sitten
katseensa kyyhkyseen.
He eivät sanoneet sanaakaan, mutta tällä katseella oli kyyhkyskellon
kohtalo ratkaistu. Jos lintu olisi vedonnut tästä äänettömästä
tuomiosta korkeimpaan oikeuteen, olisi se ollut turhaa vaivaa... nälkä
on julma neuvonantaja!
Rodolphe oli pannut tuleen hiiliä ja kappaleen silavaa käristymään
voisulassa juhlallisen ja totisen näköisenä.
Julia kuori sipuleja ja näytti alakuloiselta.
Mutta kyyhkynen lauloi yhä... joutsenlauluaan, jota rasva pannussa
rätisten säesti.
Viisi minuuttia myöhemmin rasva rätisi yhä, mutta kyyhkysen ääni oli
vaiennut. Romeo ja Julia olivat sen paistaneet.
— Sillä oli kaunis ääni, huomautti Julia, kun he istuutuivat pöytään.
— Niin, se oli hyvin hellä ja vieno, sanoi Rodolphe paloitellen
herätyskelloaan taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Molemmat rakastavaiset katsahtivat toisiinsa ja yllättivät toistensa
silmäkulmassa kyyneleen.
Teeskentelijät! Heitä itketti vain sipuli!