Kaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli
lääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan
käsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi
kiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja.
Enemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden
tilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet
vihdoin.
Posetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli
hyräillyt.
Silloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita,
joita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan
kuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain
kuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli,
että Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi,
tavallinen aamulaulunsa huulillaan.
Mutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun
Jacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi
vaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut
esille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä
kalpeille kasvoille.
— Rohkeutta, Jacques, sanoi lääkäri, kuvanveistäjän ystävä.
Jacques nousi ja sanoi katsoen lääkäriin:
— Lopussa, eikö niin? Ei mitään toivoa enää?
Vastaamatta mitään tähän järjettömään kysymykseen ystävä veti kiinni
vuoteen uutimet ja ojensi sitten kuvanveistäjälle kätensä.
— Francine on kuollut, sanoi hän. — Eihän se tullut meille odottamatta.
Jumala tietää, että olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme hänet.
Hän oli kunnon tyttö, Jacques, hän rakasti sinua suuresti, enemmän ja
toisella tavalla kuin sinä rakastit häntä. Hänen rakkautensa ei ollut
muuta kuin rakkautta, sinun sitä vastoin oli sekoitettua. Francine on
kuollut... mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Meidän pitää nyt ryhtyä
valmistamaan hautajaisia. Lähdemme yhdessä ja pyydämme naapurina asuvaa
naista valvomaan vainajan luona meidän poissaollessamme.
Jacques mukaantui ystävänsä tahtoon. Koko päivä kului heiltä moniin
eri tehtäviin, käynteihin maistraatissa, hautaustoimitsijan luona ja
kirkkomaalla. Kun Jacquesilla ei ollut yhtään rahaa, panttasi lääkäri
kellonsa, sormuksensa ja muutamia vaatekappaleita seuraavaksi päiväksi
määrättyjen hautajaisten maksuksi.
He palasivat myöhään illalla. Naapurin nainen pakotti Jacquesin syömään
hiukkasen.
— Niin, sanoi Jacques, — mielelläni syönkin hiukan. Minun on kylmä ja
tarvitsen jonkin verran voimia, silli minulla on vielä työtä ensi yönä.
Naapuri ja lääkäri eivät ymmärtäneet, mitä kuvanveistäjä tarkoitti.
Jacques istuutui pöytään ja ahmi ruokansa niin kiireesti, että oli
vähällä tukehtua. Sitten hän pyysi juomista. Mutta nostaessaan lasin
huulilleen hän äkkiä pudotti sen maahan sirpaleiksi. Tämä lasi oli
herättänyt taiteilijan sielussa muiston, joka uudelleen palautti hänen
hetkiseksi vaimentuneen tuskansa. Sinä päivänä, jolloin Francine ensi
kerran oli tullut hänen luoksensa, jo silloin kärsien taudistaan, ja
tuntenut pahoinvointia, oli Jacques antanut hänen tästä lasista juoda
sokerivettä. Myöhemmin, sitten kun he olivat muuttaneet yhteen asumaan,
he olivat tehneet siitä rakkautensa muistoesineen.
Harvoina rikkauden hetkinä taiteilija oli ostanut ystävättärelleen pari
pulloa vahvistavaa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt, ja juuri tästä
lasista oli Francine aina nauttinut virkistävää nestettä, joka teki
hänen hellyytensä viehättävän iloiseksi.
Jacques katseli puolisen tuntia äänettömänä tämän hauraan ja rakkaan
muiston sirpaleita. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensäkin olisi
särkynyt ja sen pirstaleet repineet hänen rintaansa. Toinnuttuaan hän
kokosi lasinpalaset ja pani ne erääseen laatikkoonsa. Sitten hän pyysi
naapurinaista tuomaan kaksi kynttilää ja käskemään portinvartijan tuoda
huoneeseen sangollisen vettä.
— Älä mene, sanoi hän lääkärille, joka ei aikonutkaan vielä lähteä. —
Tarvitsen apuasi ihan heti.
Vettä ja kynttilöitä tuotiin. Ystävät jäivät yksin.
— Mitä aiot tehdä? kysyi lääkäri nähdessään Jacquesin kaatavan veden
puiseen kaukaloon ja sekoittavan siihen kipsiä yhtä isoina paloina.
— Mitäkö aion tehdä, toisti kuvanveistäjä. — Etkö jo arvaa? Aion
muovailla Francinen pään, ja kun rakkauteni pettää, jos jään yksikseni,
et sinä saa poistua.
Jacques veti sitten syrjään vuoteen uutimet ja otti pois liinan, jolla
kuolleen kasvot oli peitetty. Hänen kätensä vapisi, ja tukahdutettu
nyyhkytys tempoili hänen huuliaan.
— Tuo kynttilät, huusi hän ystävälleen, — ja pitele sitten
kipsikaukaloa.
Toinen kynttilä asetettiin vuoteen pääpuolelle, niin että koko sen
valo osui vainajan kasvoille; toinen kynttilä pantiin jalkopäähän.
Oliiviöljyssä kastetulla siveltimellä taiteilija kostutti kuolleen
silmäripset, kulmakarvat ja hiukset, jotka hän oli järjestänyt sillä
tavoin kuin Francinen oli tapana ne kammata.
— Sitten ei tee hänelle kipeätä, kun otamme naamion pois, hän mutisi
itsekseen.
Kun näin oli ryhdytty varokeinoihin ja vainajan pää sovitettu
suotuisaan asentoon, alkoi Jacques valaa kasvoille kipsiä, vahventaen
sitä tasaisesti, kunnes naamio oli riittävän paksu. Neljännestunnin
kuluttua oli työ suoritettu ja täydellisesti onnistunut.
Tällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat
muuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli
varmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja
virrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla
otsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa
puoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät,
joiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat
auenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen,
jäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.
Kuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä,
jolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat
järkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus
voi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten
vaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä
eloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä
epäillä jälkeenjääviä.
Hetkellä, jolloin Jacques taiteensa keinoilla koki säilyttää rakkaansa
piirteitä, oli kukaties viimeinen maallinen ajatus herättänyt Francinen
ensimmäisestä ikuisen levon unesta. Ehkä hän oli muistanut, että se
mies, jonka hän oli jättänyt, oli samalla kertaa sekä taiteilija että
rakastaja, että hän oli kumpaakin, koska ei voinut olla toinen ilman
toista, että Jacquesille rakkaus oli taiteen sielu ja että hänen
lemmittynsä suuri rakkaus johtui siitä, että hän oli osannut olla
Jacquesille sekä nainen että rakastettu, tunne ja muoto. Ja silloin
ehkä, tahtoen jättää Jacquesille ne kasvot, joista oli tullut hänelle
ruumiillistunut ihanne, Francine oli voinut, vaikka oli jo kuollut ja
jäykistynyt, vielä kerran saada kasvoilleen rakkautensa säteilyn ja
nuoruutensa koko viehkeyden: hän elävöityi taideteoksen takia.
Ja kenties tyttö raukka olikin ajatellut oikein, sillä oikeiden
taiteilijain joukossa on tosiaan Pygmalioneja, jotka päinvastoin
kuin tuo vanhanajan taiteilija toivoisivat voivansa muuttaa elävät
Galateansa marmorihahmoiksi.
Nähdessään tämän kirkastetun olennon, josta kaikki kuolinkamppailun
jäljet olivat poissa, ei kukaan olisi voinut aavistaa niitä pitkällisiä
kärsimyksiä, jotka olivat olleet kuoleman esipuheena. Francine näytti
siinä jatkavan rakkaudenunta, ja hänet näin nähdessään olisi voinut
sanoa hänen kuolleen kauneuteen.
Lääkäri oli uupuneena nukahtanut huoneen nurkkaan.
Jacques puolestaan oli uudelleen vaipunut epäilyksiinsä. Hänen
harha-aistimuksille avoin henkensä uskoi itsepintaisesti, että niin
rajattomasti rakastetun naisen täytyi jälleen herätä eloon, ja kun
lievät hermojen värähdykset äskeisen kipsikäsittelyn seurauksena
välistä keskeyttivät ruumiin liikkumattomuuden, sai tämä näennäinen
elämän merkki Jacquesin pysymään onnellisessa harhaluulossaan aamuun
asti, jolloin eräs komissario tuli varmentamaan kuoleman ja antamaan
hautajaisluvan.
Jos muuten vain epätoivoisen hullu saattoi epäillä tämän kauniin
olennon kuolemaa, niin tarvittiin sen uskomiseen toisaalta tieteen
erehtymättömyys.
Sillä aikaa kun naapuri pani Francinen käärinliinoihin, vietiin
Jacques toiseen huoneeseen, jonne oli kokoontunut muutamia hänen
ystäviänsä hautajaissaattoa varten. Taiteilijat pidättyivät lausumasta
Jacquesille, jota he kuitenkin veljellisesti rakastivat, niitä
tavanmukaisia lohdutussanoja, jotka vain kiihdyttävät tuskaa ja joita
on niin vaikea keksiä ja yhtä raskasta kuunnella. Sen sijaan he vain
kukin puristivat ääneti ystävänsä kättä.
— Tämä kuolemantapaus on suuri onnettomuus Jacquesille, sanoi eräs
heistä.
— Epäilemättä, vastasi maalari Lazare, kummallinen mies, joka jo
varhain oli osannut voittaa kaikki intohimot asettamalla niitä vastaan
lujan, taipumattoman tahtonsa ja jossa taiteilija oli lopulta vienyt
ihmisestä voiton, — epäilemättä, mutta tämän onnettomuuden hän on
omasta tahdostaan ottanut vastaan. Siitä lähtien, kun Jacques tutustui
Francineen, hän on paljon muuttunut.
— Francine teki hänet onnelliseksi, huomautti toinen.
— Onnelliseksi! toisti Lazare. — Mitä te sillä tarkoitatte ja kuinka
voitte nimittää onneksi intohimoa, joka vie ihmisen Jacquesin
nykyiseen tilaan? Näyttäkääpä hänelle tällä hetkellä jotakin taiteen
mestariteosta. Hän ei loisi siihen silmäystäkään. Olen varma, että
hän, saadakseen vielä kerran nähdä rakastajattarensa, astuisi jonkun
Tizianin tai Rafaelin yli. Minun rakastajattareni on kuolematon eikä
petä minua koskaan. Hän asuu Louvressa, ja hänen nimensä on Joconda.
Lazaren aikoessa ryhtyä esittämään mielipiteitään taiteesta ja
tunteesta tultiin ilmoittamaan, että piti lähteä kirkkoon.
Muutamien hiljaa lausuttujen rukousten jälkeen saattue kääntyi
hautausmaata kohden... Kun juuri tänään oli vainajille pyhitetty päivä,
oli kirkkomaa täynnä väkeä. Monet kääntyivät katsomaan Jacquesia, joka
astui paljain päin ruumisvaunujen jäljessä.
— Poikaparka! surkutteli eräs joukosta, — siinä on kai hänen äitinsä...
— Varmaankin hänen isänsä, sanoi toinen.
— Hän saattaa sisartansa, arveli kolmas.
Ainoastaan eräs runoilija, joka oli tullut tutkimaan surevien ilmeitä
ja asentoja tässä vuosittain marraskuun sumussa vietettävässä
muistojen juhlassa, arvasi Jacquesin nähdessään, että hän saattoi
rakastajatartansa viimeiseen lepoon.
Saattueen tultua määräpaikkaansa asettuivat boheemit paljastetuin päin
haudan ympärille. Jacques seisoi sen reunalla lääkäriystävänsä tukemana.
Haudankaivajilla oli kiire, ja he tahtoivat saada kaikki käymään
nopeasti.
— Hautapuhetta ei pidetä, toinen heistä sanoi. — Sitä pikemmin pääsemme
Ei siis muuta kuin arkkuun kiinni, kaveri. Nyt nostetaan!
Heti vedettiin arkku vaunuista ja laskettiin hihnoilla hautaan.
Toinen kaivajista veti hihnat takaisin ja alkoi sitten toverinsa
auttamana lapioida hautaa umpeen. Työ oli pian tehty, ja hiekkakasalle
pystytettiin pieni puuristi.
Lääkäri kuuli Jacquesin kesken nyyhkytystään sopertavan nämä itsekkäät
sanat:
— Voi, minun nuoruutenihan nyt haudataan!
Jacques kuului erääseen seuraan, jonka nimi oli _Vedenjuojat_. Sitä
perustettaessa näyttiin jäljitellyn kuuluisaa Quatre-Vents-kadun
kirjailijaliittoa, josta puhutaan _Maakunnan suurmies_ nimisessä
romaanissa. Kuitenkin oli suuri ero tämän liiton sankarien ja
»_vedenjuojien_» välillä, jotka olivat, kuten kaikki jäljittelijät,
kehittäneet äärimmäisyyteen liiton järjestelmän. Ero tuli näkyviin jo
siinäkin, että Balzacin romaanissa liiton jäsenet lopulta saavuttavat
päämääränsä ja todistavat jokaisen järjestelmän olevan hyvän, kun
se vain onnistuu. Useita vuosia kestettyään Vedenjuojien seura sitä
vastoin hajosi luonnollisella tavalla, kaikkien jäsenten kuoltua,
eikä heistä yhdenkään nimi liittynyt teokseen, joka olisi voinut olla
todistuksena seuran olemassaolosta.
Asuessaan yhdessä Francinen kanssa Jacques kävi harvemmin tässä
seurassa. Elämän välttämättömät tarpeet olivat pakottaneet taiteilijan
rikkomaan eräitä ehtoja, jotka seuraa perustettaessa oli juhlallisesti
vannottu.
Alinomaa mielettömän ylpeyden puujaloille nousten nämä nuoret
miehet olivat panneet liitossaan ehdottomaksi periaatteeksi olla
koskaan laskeutumatta taiteen yleviltä huipuilta; se merkitsi,
että äärimmäisestä kurjuudesta huolimatta kukaan ei saanut alistua
pakkoon. Niinpä esimerkiksi runoilija Melchior ei ollut koskaan
suostunut jättämään lyyraansa laatiakseen esim. tilausilmoituksen
tai valtiollisen uskontunnustuksen. Tällaiset sepustukset kelpasivat
ystävällemme Rodolphelle, tyhjäntoimittajalle, joka osasi kaikkea
ja joka ei koskaan päästänyt viiden frangin kappaletta ohitseen
koettamatta kaikin mokomin sitä tavoittaa. Maalari Lazare, ylpeä
ryysyläinen, ei olisi koskaan tahrinut siveltimiään kuvatakseen
räätäliä, joka pitelee kädessään papukaijaa, kuten ystävämme Marcel
oli kerran tehnyt saaden vastalahjaksi kuuluisan Metusalem-takkinsa,
jota jokainen hänen rakastetuistaan oli saanut jo opetella paikkaamaan.
Koko sen ajan, jonka Jacques oli elänyt _Vedenjuojien_ aateyhteydessä,
hän oli alistunut noudattamaan seuran ankaria sääntöjä, mutta tultuaan
tuntemaan Francinen hän ei hennonnut pakottaa tätä jo siihen aikaan
sairasta tyttö-raukkaa elämäntapaan, jota yksinolonsa aikana oli
viettänyt. Jacques oli ennen kaikkea avomielinen, rehellinen luonne.
Niinpä hän meni tapaamaan seuran johtajaa, jyrkkää ja juroa Lazarea
ja ilmoitti aikovansa tästä lähtien ottaa vastaan mitä työtä hyvänsä,
josta olisi tuloja.
— Ystäväiseni, vastasi Lazare, — rakkaudentunnustuksesi oli samalla
taiteesta luopumisesi. Olemme edelleen ystäviäsi, jos niin tahdot,
mutta hengenheimolaisiasi emme enää ole. Harjoita ammattiasi mielesi
mukaan. Minulle et ole enää kuvanveistäjä, vaan kipsikuvien tuhertaja.
Sinä voit nyt juoda viiniä, mutta me, jotka edelleen juomme vain vettä
ja syömme sotamiehen leipää, me pysymme taiteilijoina.
Mitä kaikkea Lazare sanoikin, Jacques pysyi taiteilijana. Mutta
voidakseen pitää Francinen luonaan hän teki, kun tilaisuus
tarjoutui, ansiotyötä. Niin hän esimerkiksi työskenteli pitkän
aikaa koristetaiteilija Romagnésin ateljeessa Taitavana työssään
ja nerokkaana keksimään. Jacques olisi voinut tarvitsematta
luopua vakavasta taiteesta saavuttaa suuren maineen tällä alalla,
koriste-esineet kun ovat tärkeimpiä ylellisyystavaroita. Mutta
Jacques oli laiska kuten kaikki todelliset taiteilijat ja rakastunut
kuin runoilija. Nuoruus oli herännyt hänessä myöhään, mutta sitä
hehkuvampana, ja aavistaen sen pian loppuvan hän tahtoi kuluttaa sen
yhteen menoon Francinen sylissä. Sattui sen tähden usein, että jokin
edullinen työ kolkutti ovelle Jacquesin vastaamatta mitään, koska hän
ei tahtonut häiriintyä ja koska oli niin suloista haaveksia katsellen
lemmittynsä loistaviin silmiin.
Francinen kuoltua meni kuvanveistäjä tapaamaan vanhoja ystäviään,
_Vedenjuojia_. Mutta Lazaren henki vallitsi tässä piirissä, jossa
jokainen jäsen oli kivettynyt taiteen itsekkyyteen. Jacques ei löytänyt
täältä mitä oli tullut etsimään. Hänen epätoivoaan ei ymmärretty, vaan
koetettiin järkeilyllä rauhoittaa. Saadessaan niin vähän myötätuntoa
ja ymmärtämystä osakseen Jacques piti parempana kantaa suruaan yksin
kuin nähdä sen joutuvan väittelyn aiheeksi. Hän luopui siis kokonaan
_Vedenjuojista_ ja eli tästä lähtien yksinään omaa elämäänsä.
Viisi tai kuusi päivää Francinen hautajaisten jälkeen Jacques
meni tapaamaan erästä Montparnassen hautuumaan marmorikauppiasta
ja ehdotti hänelle seuraavaa sopimusta: marmorikauppiaan oli
valmistettava Francinen haudalle kehys, jonka piirustuksen Jacques
itse tekisi, ja annettava lisäksi taiteilijalle kappale valkeaa
marmoria; vastasuoritukseksi Jacques sitoutuisi kolmen kuukauden
ajaksi marmorikauppiaan palvelukseen joko kivien muovaajana' tai
kuvanveistäjänä. Hautakivien kauppiaalla oli juuri silloin useita
ylimääräisiä tilauksia suoritettavanaan. Hän kävi tarkastamassa
Jacquesin töitä ateljeessa ja sai useita tekeillä olevia veistoksia
nähdessään sen käsityksen, että sattuma oli hänelle Jacquesissa antanut
oikean aarteen. Viikkoa myöhemmin Francinen hautaa ympäröi kehys,
ja keskellä olleen puuristin tilalla seisoi kiviristi, johon oli
kaiverrettu Francinen nimi.
Jacques oli onneksi joutunut tekemisiin rehellisen miehen kanssa,
joka hyvin käsitti, että sata kiloa valurautaa ja kolme kuutiojalkaa
Pyreneitten marmoria oli naurettavan mitätön palkkio Jacquesin kolmen
kuukauden töistä, joilla kauppias oli ansainnut useita tuhansia
frangeja. Hän tarjosi taiteilijalle liikekumppanuutta, mutta Jacques
ei suostunut. Käsiteltävien aiheiden yksitoikkoisuus ei miellyttänyt
hänen kekseliästä, mielikuvitusrikasta luonnettaan. Sitä paitsi hän oli
saanut, mitä oli tahtonut, ison marmorimöhkäleen, josta aikoi valmistaa
mestariteoksen kaunistamaan Francinen hautaa.
Kevään tullessa Jacquesin asema parani melkoisesti. Hänen
lääkäriystävänsä tutustutti hänet ylhäiseen ulkomaalaiseen, joka
aikoi asettua Pariisiin ja parhaillaan rakennutti sinne suurenmoista
palatsia erääseen kaikkein kauneimpaan kaupunginosaan. Useita kuuluisia
taiteilijoita oli kutsuttu avustamaan tämän palatsin kaunistamista.
Jacquesilta tilattiin salongin uuni. Vieläkin olen näkevinäni edessäni
Jacquesin luonnokset. Suunnitelma oli mitä viehättävin. Talven kaikki
runollisuus kuvastui tässä marmorissa, josta piti tulla liekkien
kehys. Kun Jacquesin ateljee oli liian pieni, pyysi hän ja saikin
työnsä suoritusta varten käytettäväkseen huoneen vielä asumattomassa
palatsissa. Sitä paitsi annettiin hänelle etukäteen melkoinen summa
sovitusta palkkiosta. Jacques pystyi nyt korvaamaan lääkäriystävälleen
ne rahat, jotka oli häneltä lainannut Francinen kuollessa. Sitten hän
riensi hautausmaalle peittämään kukilla maan, jossa hänen rakastettunsa
lepäsi.
Mutta kevät oli ehtinyt ennen häntä: nuoren tytön haudalla viheriöitsi
jo nurmi tuhansine kukkineen. Taiteilija ei hennonnut repiä niitä pois,
sillä hän uskoi näiden kukkien sisältävän jotakin hänen rakkaimmastaan.
Kun puutarhuri kysyi, mitä hänen piti tehdä Jacquesin tuomilla
ruusuilla ja orvokeilla, käski hän istuttaa ne eräälle naapurihaudalle,
joka oli vastikään peitetty, köyhän ihmisen köyhälle leposijalle,
joka oli kehystä vailla ja jossa ainoana tuntomerkkinä oli hiekkaan
työnnetty puukappale, haalistunut paperikukkaseppele latvassaan —
köyhän surevaisen köyhä uhri.
Jacques poistui hautausmaalta toisena ihmisenä kuin oli sinne tullut
Hän tarkasteli uteliaana ja iloisena kevään kirkasta aurinkoa, tätä
samaa aurinkoa, joka oli niin monta kertaa kullannut Francinen hiukset,
kun hän niityillä ja nurmikoilla poimi valkoisilla käsillään kukkia.
Kokonainen kauniiden muistojen parvi lauloi Jacquesin sydämessä.
Kävellessään uloimmalla bulevardilla erään pikku ravintolan ohitse
hän muisti sen päivän, jolloin hän ja Francine rajuilman yllättäminä
olivat poikenneet tähän pikku tupaan ja aterioineet siellä. Jacques
astui sisälle ja käski kattaa itselleen aterian samaan muistorikkaaseen
pöytään. Jälkiruoka tarjottiin pienellä maalatulla lautasella; Jacques
tunsi sen ja muisti, että Francine oli puolituntisen miettinyt
lautaseen maalattua kuva-arvoitusta, ja myöskin erään laulun, jota
Francine oli hyräillyt, kun punaviini, joka ei ollut kallista ja
joka sisälsi enemmän iloisuutta kuin rypälemehua, oli saanut hänet
hyvälle tuulelle. Mutta tämä suloisten muistojen laine herätti hänen
rakkautensa herättämättä kuitenkaan hänen tuskaansa. Taikauskoisena
kuten kaikki runolliset ja haaveilevat sielut Jacques kuvitteli, että
Francine oli kuullut äsken hänen askeleensa ja nyt lähetti hänelle
haudastaan tämän kauniin muistosikermän, eikä tahtonut turmella sitä
kyynelillään. Hän poistui ravintolasta kevein askelin, pystypäin,
loistavin silmin ja sykähtävin sydämin melkeinpä hymy huulillaan, ja
hyräillen matkalla Francinen laulun kertosäettä:
Käy lempi ympärilläin,
oveni auki siis!
Tämä säe oli hänelle yhä vielä muisto, mutta samalla kuitenkin jo
laulu. Ja ehkä tietämättään hän tänä iltana astui ensimmäisen askeleen
sitä tietä, joka vie surusta kaihomielisyyteen ja siitä unohdukseen.
Ah, tehköön tai tahtokoon ihminen mitä tahansa, muuttuvaisuuden ikuinen
ja oikea laki määrää niin.
Kuten kukat, jotka ehkä olivat saaneet alkunsa Francinen ruumiista,
olivat puhjenneet hänen haudallaan, samoin virtasi nuoruuden mehua
Jacquesin sydämeen, jossa vanhan rakkauden muistot herättivät
epämääräistä uuden rakkauden kaipuuta. Hän oli sitä paitsi niitä
taiteilijoita ja runoilijoita, jotka tekevät intohimostaan
taiteensa työaseen ja joiden luomisinto alkaa toimia vasta sydämen
liikkeellepanevan voiman vaikutuksesta. Jacquesilla luova mielikuvitus
oli tosiaan tunteen tytär, ja hän pani palasen itseään pienimpäänkin
teokseensa. Hän tajusi, etteivät muistot enää riittäneet hänelle ja
että samoin kuin myllynkivi jauhettavan puutteessa hänen sydämensäkin
liikutusten puutteessa kulutti omaa itseään. Työ ei enää viehättänyt
häntä; ennen niin kuumeisen kiihkeä ja alati valmis mielikuvitus
työskenteli vasta pitkällisten ponnistusten perästä. Jacques oli
tyytymätön ja melkein kadehti entisten ystäviensä, _Vedenjuojien_,
elämää.
Hän koetti huvitella ja hankki itselleen uusia tuttavuuksia. Hän kävi
usein tapaamassa runoilija Rodolphea, johon oli tutustunut eräässä
kahvilassa. Heissä oli herännyt suuri myötätunto toisiaan kohtaan.
Jacques oli kertonut hänelle ikävästään, ja Rodolphe ymmärsi pian, mikä
siihen oli syynä.
— Tunnen tuon hyvin, ystäväiseni, hän sanoi kuvanveistäjälle.
Ja koputtaen häntä rintaan sydämen kohdalle hän lisäsi:
— Tuonne pitää kiireesti sytyttää uusi tulit. Hankkikaa viipymättä
pieni intohimo, silloin saatte taas uusia aatteita.
— Voi, sanoi Jacques,— minä rakastin liiaksi Francinea!
— Eihän se estä teitä aina rakastamasta häntä. Saatte suudella häntä
toisen huulilla.
— Oh, kunpa voisin löytää naisen, joka olisi hänen kaltaisensa! huokasi
Jacques.
Ja hän Iäksi Rodolphen luota ajatuksiinsa vaipuneena.
Kuusi viikkoa myöhemmin oli Jacques saanut takaisin entisen
luomisintonsa. Sen oli lempeillä katseillaan sytyttänyt sievä tyttö,
nimeltä Marie, jonka sairas kauneus hieman muistutti Francinea.
Totta puhuen Marie olikin varsin viehättävä, iältään kuusi viikkoa
vaille kahdeksantoista, niin kuin hän itse aina muisti sanoa. Heidän
rakkautensa oli virinnyt kuutamossa, kylätanssien puutarhassa, kimeän
viulun, käheän kontrabasson ja rastaan lailla kitisevän klarinetin
soidessa. Jacques oli kohdannut hänet illalla kävellessään tanssia
varten varatun kehän ympärillä. Nähdessään taiteilijan menevän
ohitse, jäykkänä, ainainen kaulaan asti napitettu musta puku yllään,
kuiskuttelivat jotkut vallattomat tytöt, jotka tunsivat hänet
ulkonäöltä:
— Mitä tuolla ruumiinkuljettajalla on täällä tekemistä? Onko hänellä
ehkä taas joku haudattavana?
Jacques asteli yhä muista erillään, samalla eräs muisto repi verille
asti hänen sydäntään, saaden lisää kirpeyttä orkesterin soittaessa
iloista kontratanssia, joka kaikui taiteilijan korviin surullisena kuin
_De Profundis_, Kesken näitä unelmiaan hän joutui näkemään Marien,
joka nurkasta tarkasteli häntä ja nauroi sydämensä pohjasta nähdessään
taiteilijan synkän ilmeen. Jacques käänsi päätänsä ja huomasi muutaman
askeleen päässä tytön, jolla oli ruusunvärinen hattu. Hän lähestyi
nuorta tyttöä ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät jääneet vastausta
vaille. Sitten hän tarjosi Marielle käsivartensa pientä puutarhakävelyä
varten. Tyttö suostui. Jacques sanoi hänelle, että hän oli kaunis kuin
enkeli, ja tyttö antoi sanoa sen kaksikin kertaa. Kun Jacques oli
riipaissut vihreitä omenia puista, pureskeli tyttö niitä mielissään,
päästäen tuon tuostakin helisevän naurun, joka näytti olevan hänen
veikeän iloisuutensa ainainen loppukerto. Jacques ajatteli, muistaen
raamatusta esimerkin, ettei sopinut olla epätoivoissaan kenenkään
naisen seurassa, saatikka niiden, jotka pitivät omenista. Hän teki
ruusuhattuisen kanssa vielä yhden kierroksen puutarhassa, ja siitä
seurasi, ettei hän poistuessaan tanssiaisista enää ollut yksin.
Jacques ei ollut kuitenkaan unohtanut Francinea. Rodolphen neuvoa
noudattaen hän suuteli Francinea joka päivä Marien huulilla ja valmisti
salaa kuvanveistosta, jonka aikoi pystyttää kuolleen rakastettunsa
haudalle.
Eräänä päivänä rahoja saatuaan Jacques osti Marielle mustan puvun.
Tyttö oli hyvin tyytyväinen siihen, mutta hänen mielestään ei musta
väri oikein sopinut kesän heleyteen. Jacques sanoi pitävänsä hyvin
paljon mustasta ja saavansa suuren ilon, jos Marie käyttäisi tätä pukua
joka päivä. Nuori tyttö totteli.
Eräänä lauantaipäivänä Jacques sanoi hänelle:
— Tule huomenna hyvissä ajoin, teemme pienen retken maalle.
— Kuinka hauskaa! huudahti Marie. — Valmistanpa sinulle yllätyksen,
saat nähdä. Huomenna on varmasti kaunis ilma.
Marie valvoi koko yön kotonaan viimeistellen uutta heleätä, sievää
pukuaan, jonka oli omilla säästörahoillaan ostanut. Ja niin hän sitten
sunnuntaina saapui ilosta säteilevänä Jacquesin ateljeehen.
Taiteilija otti hänet vastaan kylmästi ja melkein töykeästi.
— Minähän luulin valmistavani sinulle iloisen yllätyksen tällä uudella
asullani! sanoi Marie, joka ei voinut ymmärtää, mistä Jacquesin kylmyys
johtui.
— Emme lähde tänään maalle, vastasi taiteilija — Saat mennä kotiisi,
minulla on työtä.
Marie lähti raskain mielin. Matkalla hän kohtasi erään nuoren miehen,
joka tunsi Jacquesin tarinan ja itse aikoinaan oli liehitellyt Marieta.
— Kas, neiti Marie, ettekö olekaan enää surupuvussa? kysyi hän.
— Surupuvussa? toisti Marie, — ja mistä syystä?
— Mitä! Ettekö tiedä? Onhan se kuitenkin yleisesti tunnettu asia. Se
musta puku, jonka Jacques lahjoitti teille...
— No?
— Niin, se oli surupuku: Jacques antoi teidän surra Francinea.
Siitä päivästä alkaen Jacques ei enää nähnyt Marieta.
Tämä ero tuotti hänelle onnettomuutta. Pahat päivät palasivat. Työt
loppuivat, ja hän joutui niin suureen kurjuuteen, että tietämättä
enää mitä tehdä pyysi ystäväänsä lääkäriä toimittamaan hänet johonkin
sairaalaan. Lääkäri näki jo ensi silmäyksellä, että tämä pyyntö oli
helppo täyttää, sillä Jacques, jolla ei ollut aavistustakaan tilastaan,
oli menossa Francinen luo.
Hänet vietiin Saint-Louisin sairaalaan.
Kun hän vielä jaksoi työskennellä ja liikkua, pyysi hän sairaalan
johtajalta lupaa saada muuttaa erääseen pikku huoneeseen, joka tällä
kertaa oli tyhjillään, ja tuotatti sinne muovailutelineen, talttoja ja
kipsiä. Parin ensi viikon aikana hän valmisteli kuvapatsasta Francinen
haudalle. Se esitti enkeliä siivet levällään. Tätä teostaan, jolla oli
Francinen piirteet, hän ei kuitenkaan saanut lopullisesti valmiiksi,
sillä hän ei jaksanut enää nousta portaita, ja pian täytyi hänen jäädä
kokonaan vuoteeseen.
Eräänä päivänä joutui alilääkärin vihko hänen käsiinsä, ja nähtyään
siitä, mitä lääkkeitä hänelle oli määrätty, hän ymmärsi olevansa
hukassa. Hän kirjoitti omaisilleen ja kutsutti luokseen sisar
Genovevan, joka hoiti häntä hellästi.
— Sisar, sanoi Jacques, — ylhäällä työhuoneessani on pieni kipsikuva.
Se esittää enkeliä ja oli aiottu eräälle haudalle, mutta minulla ei
ole aikaa hakata sitä marmoriin. Ja kuitenkin minulla on kotonani niin
kaunis kappale valkoista marmoria, jossa on vaaleanpunaisia juovia.
Niinpä jätän teille tuon pienen kuvapatsaan, pankaa se kappeliin.
Muutamien päivien kuluttua Jacques kuoli. Kun hautajaiset olivat samana
päivänä, jolloin taidenäyttely avattiin, eivät _Vedenjuojat_ olleet
saattamassa ruumista.
— Taide ennen kaikkea, oli Lazare sanonut.
Jacquesin omaiset eivät olleet rikkaita, eikä taiteilija siis saanut
erityistä omaa leposijaa. Hänet vain haudattiin jonnekin.