I
Tunsin kerran oikeiden boheemien joukossa erään, jonka nimi oli Jacques
D———. Hän oli kuvanveistäjä ja näytti tällä uralla saavan vielä suuria
aikaan. Mutta hätä ja kurjuus eivät antaneet hänelle aikaa toteuttaa
näitä toiveita. Hän kuoli yleiseen heikkouteen maaliskuussa 1844
Saint-Louisin sairaalassa Sainte-Victoiren salissa, vuoteessa n:o 14.
Tutustuin häneen tässä sairaalassa, jossa silloin itsekin makasin
pitkällistä tautia potien. Jacquesissa oli, kuten jo sanoin, aineksia
suureksi taiteilijaksi, mutta hän oli omasta puolestaan hyvin
vaatimaton. Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin seurustelimme
keskenämme ja hän tunsi olevansa lähellä kuolemaa, en kuullut hänen
kertaakaan valittavan tai antautuvan noihin tunteenpurkauksiin, jotka
ovat tehneet ymmärtämystä vaille jääneet taiteilijat niin naurettaviksi.
Hän kuoli ilman traagillisia eleitä, kuoleman kourissa kamppailevien
kaamea irvistys kasvoillaan. Siitä johtuu muuten mieleeni muuan
hirveimpiä kohtauksia, mitä milloinkaan olen nähnyt tässä ihmistuskien
kestikievarissa. Jacquesin isä, joka oli saanut kuolemantapauksesta
tiedon, oli tullut sairaalaan lunastamaan poikansa ruumiin ja kauan
tinkinyt sairaalan vaatimista kolmestakymmenestäkuudesta frangista.
Kirkollekin menevistä maksuista hän kiisteli niin itsepintaisesti,
että lopuksi sai kuusi frangia alennusta. Kun sitten ruumis piti
pantanaan arkkuun, otti sairaalan vahtimestari laitokselle kuuluvat
lakanat pois ja pyysi eräältä läsnäolevalta vainajan ystävältä maksua
käärinliinasta. Ihan rahattomana miesparka meni hakemaan vainajan
isää, joka saapui paikalle vimmoissaan siitä, ettei hänen kukkaroansa
vieläkään jätetty rauhaan.
Laupeudensisar, joka oli läsnä tässä kaameassa kiistassa, loi
silmäyksen ruumiiseen ja lausui nämä yksinkertaiset säälivät sanat:
— Voi hyvä herra, eihän häntä, poikaraukkaa, voi panna hautaan
tuollaisenaan, kun on näin kylmä. Antakaa hänelle edes paita, ettei
hänen tarvitse ihan alasti astua hyvän Jumalan eteen.
Isä kaivoi silloin kukkarostaan viisi frangia ja antoi ne ystävälle
paidan hankkimiseksi, mutta kehotti häntä ostamaan sen Grange aux
Belles-kadun varrelta eräästä rihkamakaupasta, jossa myytiin vanhoja
liinavaatteita.
— Se tulee halvemmaksi, hän lisäsi.
Sain myöhemmin kuulla selityksen tähän Jacquesin isän tylyyteen. Hän
oli raivoissaan siitä, että poika oli valinnut taiteilijan ammatin, eikä
hänen vihansa lauhtunut ruumisarkunkaan ääressä.
Mutta onpa jo aika puhua neiti Francinesta ja hänen puuhkastaan.
Neiti Francine oli ollut Jacquesin ensimmäinen ja ainoa lemmitty.
Jacques kun kuoli varsin nuorena, tuskin kolmen kolmatta ikäisenä
silloin, kun hänen saita isänsä tahtoi haudattaa hänet ilkialastomana.
Rakkaustarinansa hän kertoi minulle itse, ollessaan vielä numero 14,
samalla kun olin numero 16 Sainte-Victoiren salissa, joka oli perin
kolkko kuolinpaikaksi.
Mutta sallikaahan, lukijani, ennen kuin aloitan tämän kertomuksen,
joka olisi kaunis tarina, jos se esitettäisiin niin kuin sen kuulin
ystäväni Jacquesin huulilta, minun ensin sytyttää piippuni, vanha
savipiippuni, jonka hän minulle lahjoitti sinä päivänä, jolloin lääkäri
kielsi häneltä tupakoimisen. Yöllä kuitenkin, kun hoitajatar nukkui,
hän lainasi minulta piippunsa ja pyysi kipenen tupakkaa. Yöt ovat niin
pitkiä tuossa suuressa salissa, kun ei voi nukkua ja kun on tuskia!
— Vain pari kolme haikua, hän sanoi.
Täytin hänen toivomuksensa, eikä sisar Genoveva ollut tuntevinaankaan
tupakanhajua käydessään tarkastuskierroksellaan. Ah, sinä kelpo sisar!
Kuinka hyvä sinä olit ja kaunis, silloinkin kun tulit antamaan meille
vihkivettä! Sinun nähtiin tulevan kaukaa hitaasti ja hiljaa synkkien
holvien alitse, ylläsi valkoinen huntu, jonka kauniita poimuja Jacques
ystäväni niin suuresti ihaili. Sinä, sisar, olit tämän kärsimysten
tyyssijan hyvä hengetär. Lohduttavat sanasi olivat niin suloisia, että
potilaat alati valittivat saadakseen niitä kuulla. Ellei ystäväni
Jacques olisi kuollut, olisi hän muovaillut sinulle jonakin lumisena
päivänä pienen neitsyeen kuvapatsaan asetettavaksi kammioosi, sinä hyvä
sisar Genoveva!
_Ensimmäinen lukija_. No entä se puuhka? En näe siitä vielä mitään.
_Toinen lukija_. Ja neiti Francine? Missä hän on?
_Ensimmäinen lukija_. Tämä tarina ei ole lainkaan hauska.
_Toinen lukija_. Saa nähdä, kuinka se päättyy.
Pyydän teiltä anteeksi, hyvät herrat, Jacques-ystäväni piippu on
houkutellut minut syrjäpoluille. Enhän sitä paitsi ole ehdottomasti
luvannut kertoa teille vain hauskoja juttuja. Boheemielämä ei ole aina
iloista.
Jacques ja Francine kohtasivat toisensa eräässä Tourd'Auvergne-kadun
varrella sijaitsevassa talossa, johon he olivat huhtikuun alussa samaan
aikaan muuttaneet.
Vasta viikkoa myöhemmin joutuivat taiteilija ja nuori tyttö
naapuruustuttavuuteen, joka on melkein pakollinen saman eteisen
varrella asuvien kesken. Mutta ennen kuin he vielä olivat sanaakaan
vaihtaneet, he kumminkin tunsivat toisensa. Francine tiesi, että hänen
naapurinsa oli köyhä taiteilijaparka, ja Jacques oli saanut tietää,
että hänen naapurittarensa oli pikku ompelijatar, joka oli jättänyt
kotinsa pelastuakseen äitipuolen huonosta kohtelusta. Ihmeellisin
säästäväisyyskeinoin hän sai niukan ansionsa jotenkuten riittämään, ja
kun hän ei ollut milloinkaan tuntenut nautintoja, ei hän niitä lainkaan
kaivannut.
Heidän lähestymisensä kävi seuraavalla tavalla. Eräänä huhtikuun iltana
Jacques palasi kotiinsa nälän uuvuttamana ja syvästi murheellisena.
Häntä painosti se epämääräinen alakuloisuus, jonka syytä ei tiedetä
ja joka voi vallata mielen missä ja milloin tahansa, jonkinlainen
sydämen halvaantuminen, joka ahdistaa ennen kaikkea yksinään eläviä ja
asuvia. Tuntien tukehtuvansa ahtaassa huoneessaan hän avasi ikkunan
saadakseen raitista ilmaa. Ilta oli kaunis, ja laskeva aurinko verhosi
alakuloisen riutumuksen huntuun Montmartren kukkulat. Jacques nojasi
mietteissään ikkunaan ja kuunteli siivekkäitten keväänlaulajien kuoroa,
joka kaikui illan tyvenessä, ja siitä hän kävi yhä surumielisemmäksi.
Nähdessään korpin, joka vaakkuen lensi ohi, hän ajatteli sitä aikaa,
jolloin korpit toivat leipää Eliaalle, hurskaalle erakolle, ja teki
sen huomion, etteivät korpit nykyään enää olleet niin sääliväisiä.
Lopulta hän ei voinut enää kauemmin kestää; hän sulki ikkunan, veti
verhot eteen ja sytytti, kun ei ollut voinut ostaa öljyä lamppuunsa,
hartsikynttilän, jonka oli tuonut mukanaan Grande-Chartreusesta. Mitä
syvimpään alakuloisuuteen vaipuen hän täytti sitten piippunsa.
— Onneksi minulla on vielä riittävästi tupakkaa voidakseni verhota
pistoolini, mutisi hän.
Ja hän alkoi tupakoida.
Jacques ystäväni oli kaiketi tänä iltana hyvin masentunut ja
alakuloinen, koska hän puhui »pistoolin verhoamisesta». Suurten surujen
kohdatessa se oli hänen viimeinen keinonsa, ja tavallisesti se aina
auttoikin, Hän poltti näet tupakkaa, johon oli tiputtanut hiukan
oopiumia, ja jatkoi polttamistaan siihen asti, kunnes tupakansavu
peitti hänen silmiltään kaikki esineet ja varsinkin seinällä riippuvan
pistoolin. Siihen tarvittiin noin kaksitoista piipullista. Kun
pistoolia ei savun läpi enää näkynyt, kävi oopiumin vaikutuksesta
melkein aina niin, että Jacques vaipui uneen, ja tuskallinen mielentila
häipyi unelmien sumuun.
Mutta vaikka Jacques tällä kertaa uhrasi koko tupakkavarastonsa ja
pistooli oli savupilven peitossa, ei katkeruus ottanut lientyäkseen.
Neiti Francine sitä vastoin oli tänä iltana iloinen kuin leivonen
palatessaan kotiin. Eikä hänen iloonsa ollut sen selvempää syytä
kuin Jacquesin suruun. Se oli niitä iloja, joita hyvä Jumala antaa
viattomille sydämille. Neiti Francine oli siis hyvällä tuulella
ja asteli laulellen ylös portaita. Mutta hänen avatessaan oven
tuli tuulenpuuska eteiseen avatusta ikkunasta ja puhalsi kynttilän
sammuksiin.
— Voi kuinka kiusallista! huudahti nuori tyttö. — Nyt minun täytyy
uudelleen mennä alas ja taas kiivetä kuudet portaat.
Mutta kun hän näki Jacquesin ovenraosta valoa, kehotti velttous ja
eräänlainen uteliaisuus häntä pyytämään taiteilijalta apua. — Sellaiset
palveluksethan ovat naapurien kesken tavallisia, hän ajatteli, — eikä
siinä ole mitään pahaa. Hän koputti siis hiljaa Jacquesin ovelle.
Taiteilija tuli avaamaan hieman hämmästyneenä tästä myöhäisestä
vierailusta. Mutta tuskin oli Francine astunut sisälle huoneeseen kun
hän jo seisoi keskellä tukahduttavaa savupilveä ja voimatta sanoa
sanaakaan vaipui pyörtyneenä nojatuoliin pudottaen maahan avaimensa ja
kynttilän. Oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat jo. Jacques ei katsonut
olevan paikallaan hakea apua, se kun saattoi olla vaarallista nuoren
tytön maineelle. Hän rajoittui siis vain avaamaan ikkunan päästääkseen
raitista ilmaa sisälle. Pirskotettuaan vettä tytön kasvoille Jacques
näki hänen aukaisevan silmänsä ja vähitellen tointuvan. Täysin
selvittyään Francine mainitsi syyn käyntiinsä ja pyysi tuloaan anteeksi.
— Mutta nyt olen tointunut, lisäsi hän, — ja voin mennä omaan
huoneeseeni.
Hän sai jo avatuksi oven, kun äkkiä muisti unohtaneensa sekä kynttilän
sytyttämisen että huoneensa avaimen.
— Olenhan ihan päästäni pyörällä, hän sanoi lähentäen kynttiläänsä
taiteilijan hartsikynttilään. — Tulin tänne tulta lainaamaan ja olin
poistua tyhjin toimin.
Mutta samalla hetkellä sammutti ikkunasta ovelle käyvä veto Liekin, ja
nuoret jäivät pimeyteen.
— Kylläpäs tämä on onnetonta, valitti Francine. — Pyydän tuhannesti
anteeksi, hyvä herra, kun näin vaivaan teitä, mutta ehkä sytytätte
hyväntahtoisesti tulen, että voisin löytää avaimeni.
— Tietysti, neiti, vastasi Jacques hapuillen tulitikkuja.
Hän löysikin ne varsin helposti. Mutta eräs omituinen ajatus juolahti
silloin hänen mieleensä. Hän pisti tulitikut taskuunsa ja huusi:
— Voi hyvä neiti, taas tuli uusi ikävyys! Minulla ei ole enää
ainoatakaan tulitikkua jäljellä. Sytytin viimeisen tullessani kotiin.
— Mikä verraton keksintö! hän ajatteli itsekseen.
— Hyvä Jumala! voivotti Francine. — Voisin kyllä mennä huoneeseeni
ilman valoakin, mutta avain minun täytyy ensin saada. Auttakaa minua
löytämään se. Sen täytyy olla lattialla.
— Etsikäämme, sanoi Jacques.
Ja nyt he molemmat ryhtyivät pimeässä etsimään kadonnutta esinettä.
Ja silloin sattui, että heidän kätensä kuin saman vaiston johtamina
kohtasivat samaa esinettä hapuillessaan toisensa ainakin kymmenen
kertaa minuutissa. Ja kun he molemmat olivat yhtä taitamattomia, eivät
he tietenkään löytäneet avainta.
— Kuu, joka tällä hetkellä on pilven peitossa, paistaa suoraan
kamariin, sanoi Jacques vihdoin. — Odottakaamme hetkinen. Se alkaa pian
paistaa.
Ja odottaessaan kuun nousua ha alkoivat keskustella. Kun puhellaan
pimeässä, pienessä huoneessa kevätyönä, alussa mitättömistä asioista,
mutta sitten yhä tuttavallisemmin, tiedättehän, mihin se lopulta vie.
Lauseet käyvät vähitellen sekaviksi ja katkonaisiksi, ään: hiljenee,
sanat ja huokaukset vaihtelevat keskenään. Kädet, jotka kohtaava
toisensa, täydentävät ajatuksen, joka nousee sydämestä huulille...
Mutta voitte arvata omien muistojenne nojalla te nuoret rakastavaiset.
Muistele, nuori mies, muistele nuori nainen, jotka nyt kävelette
käsikkäin ettekä kaksi päivää sitten edes tunteneet toisianne!
Vihdoin nousi kuu, ja sen valo virtasi huoneeseen. Neiti Francine
havahtui unelmistaan hiljaa huudahtaen.
— Mikä teidän on? kysyi Jacques kiertäen käsivartensa tytön vyötäisille.
— Ei mikään, sopersi Francine, — luulin, että ovelle koputettiin.
Ja Jacquesin huomaamatta hän työnsi jalallaan tuolin alle pimentoon
avaimen, jonka hänen silmänsä oli keksinyt lattialla.
Hän ei enää tahtonut sitä löytää.
_Ensimmäinen lukija_. Tätä tarinaa en jättäisi tyttäreni käsiin.
_Toinen lukija_. Tähän asti en ole vielä nähnyt karvaakaan neiti
Francinen puuhkasta, enkä tästä nuoresta tytöstä edes tiedä, onko hän
tumma vai vaalea.
Kärsivällisyyttä, lukijani, kärsivällisyyttä. Olen luvannut teille
puuhkan ja sen teille lopulta annankin, kuten Jacques ystäväni antoi
Francine-raukalleen, josta oli tullut hänen rakastajattarensa, kuten
jo tässä ylempänä olen pisterivillä selittänyt. Francine oli vaalea
ja iloinen, mikä ei ole ihan tavallista. Kahdenteenkymmenenteen
ikävuoteensa saakka hän ei ollut tietänyt mitään rakkaudesta.
Epämääräinen aavistus lähenevästä kuolemasta kehotti häntä kiirehtimään,
jos hän tahtoi oppia sitä tuntemaan.
Hän tapasi Jacquesin ja rakasti häntä. Heidän liittonsa kesti
kuusi kuukautta. He löysivät toisensa keväällä ja erosivat
syksyllä. Francinella oli keuhkotauti, hän tiesi sen, ja myös hänen
Jacques-ystävänsä tiesi sen. Kun oli kulunut pari viikkoa heidän
rakkaussuhteena alkamisesta, oli Jacques saanut kuulla sen eräältä
ystävältään, joka oli lääkäri.
— Hän kuolee kellastuvien lehtien kera, tämä oli sanonut.
Francine oli kuullut tämän ennustuksen ja huomannut, kuinka kovasti se
koski hänen rakastettuunsa.
— Mitäpä meitä kellastuneet lehdet liikuttavat, sanoi hän ilmaisten
yhdellä hymyilyllä koko rajattoman rakkautensa. — Mitä me välitämme
syksystä! Nyt on kesä ja vihreät lehdet, iloitkaamme ja nauttikaamme
siitä, rakkaani... Ja kun sitten näet minut valmiina eroamaan elämästä,
otat sinä minut syliisi, suutelet minua ja kiellät minua lähtemästä.
Minä olen kuuliainen, niin kuin tiedät, ja jään silloin sinun luoksesi.
Ja tämä viehättävä olento kesti viisi kuukautta boheemielämän
kurjuutta, laulu ja hymy huulillaan. Jacques antoi sen pettää itseänsä.
Hänen lääkäriystävänsä sanoi usein:
— Francinen tila on pahentunut, hän tarvitsee hoitoa.
Silloin Jacques samosi läpi koko Pariisin haalimassa rahaa lääkkeisiin.
Mutta Francine ei tahtonut kuulla niistä puhuttavankaan ja heitti
lääkkeet salaa ulos ikkunasta. Kun yöllä tuli yskänpuuska, meni hän
ulos käytävään, ettei Jacques kuulisi hänen yskivän.
Eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä kaupungin ulkopuolella,
Jacques huomasi puun, jonka lehdet jo alkoivat kellastua. Hän katsoi
surullisesti Francineen, joka käveli hitaasti ja hiukan haaveilevana.
— Sinä tyhmä poika, sanoi hän suudellen rakastettuaan. — Olemmehan
vasta heinäkuussa. Lokakuuhun on vielä kolme kuukautta. Rakastaessamme
näin toisiamme yötä päivää lisäämme kaksin verroin sitä aikaa, jonka
saamme olla yhdessä. Sitä paitsi, jos tunnen itseni huonommaksi lehtien
kellastuessa, voimmehan muuttaa asumaan kuusimetsään; siellä ovat puut
aina vihreitä.
Lokakuussa Francinen täytyi pysyä vuoteessa. Jacquesin ystävä hoiti
häntä. Heidän pikku huoneensa oli talon ylimmässä kerroksessa, ja sen
ikkunasta näkyi piha, jossa kasvava puu päivä päivältä varisti lehtiään
yhä enemmän. Jacques oli ripustanut verhon ikkunan eteen salatakseen
sairaalta tämän puun. Mutta Francinen vaatimuksesta otettiin verho pois.
— Oi ystäväni, puheli hän Jacquesille, — minä annan sinulle sata kertaa
enemmän suudelmia kuin tuossa puussa on lehtiä. Muuten jaksan jo paljon
paremmin, hän vielä sanoi. — Voin pian taas lähteä ulos. Mutta kun
on näin kylmä ilma enkä tahdo käsiäni punaisiksi, sinun täytyy ostaa
minulle puuhka.
Koko sairauden ajan tämä puuhka oli hänen ainoa unelmansa.
Pyhäinmiesten päivän aattona Jacques oli surullisempi kuin koskaan.
Francine halusi lohduttaa häntä ja osoittaakseen voivansa paremmin
nousi vuoteesta.
Mutta lääkäri saapui samassa ja pakotti Francinen heti asettumaan
takaisin vuoteeseen.
— Jacques, hän kuiskasi sitten taiteilijalle, — ole rohkea! Loppu on
käsissä. Francine kuolee.
Kyyneleet tulivat Jacquesin silmiin.
— Nyt voit antaa hänelle kaikkea, mitä hän haluaa, jatkoi lääkäri. — Ei
ole enää mitään toiveita parantumisesta.
Francine »kuuli silmillään», mitä lääkäri hänen rakastetulleen sanoi.
— Älä usko häntä! huusi hän ojentaen kätensä Jacquesia kohden. —
Älä usko häntä, hän valehtelee! Me lähdemme huomenna ulos yhdessä,
silloinhan on pyhäinmiesten päivä. Mutta kun on niin kylmä, mene
ostamaan minulle puuhka... Mene, pyydän sinua... Pelkään niin kovasti
kylmän puremia.
Jacques aikoi lähteä ystävänsä kanssa, mutta Francine pidätti lääkärin
luonaan.
— Mene vain hakemaan puuhkani, Jacques, sanoi hän rakastetulleen. —
Valitse oikein hyvä, että kestäisi kauan.
Jäätyään yksin lääkärin kanssa hän sanoi:
— Voi, tohtori, minä kuolen pian, tiedän sen. Mutta antakaa minulle
jotakin, mikä palauttaisi voimani yhdeksi ainoaksi yöksi, ja sitten
kuolen mielelläni, koska hyvä Jumala ei salli minun enää kauemmin
elää...
Lääkärin kokiessa parhaansa mukaan häntä lohduttaa tuli tuulenpuuska
avonaisesta ikkunasta huoneeseen ja lennätti kellastuneen lehden
sairaan vuoteelle.
Francine työnsi uutimen sivulle ja näki puun seisovan täysin
lehdettömänä.
— Tämä on viimeinen, hän kuiskasi pistäen lehden pieluksensa alle
— Kuolema tulee vasta huomenna, sanoi lääkäri hänelle. —— Teillä on
vielä yksi yö aikaa.
— Ah, mikä onni! huudahti nuori tyttö... — Yksi syksyinen yö... siitä
tulee pitkä!
Jacques tuli sisään. Hänen kädessään oli puuhka.
— Oi kuinka kaunis se on! sanoi Francine. — Minä otan sen mukaani, kun
lähden kaupungille.
Yön hän vietti Jacquesin sylissä.
Seuraavana eli pyhäinmiesten päivänä, kun soitettiin päiväkirkkoon,
alkoi kuolinkamppailu. Francinen koki ruumis tärisi.
— Käsiäni palelee, hän sopersi, — anna minulle puuhkani.
Ja hän työnsi pikku kätensä turkisten sisään...
— Loppu on tulossa, sanoi lääkäri Jacquesille — Suutele häntä viimeisen
kerran.
Jacques painoi huulensa kuolevan huulille. Viime hetkellä tahdottiin
puuhka ottaa pois, mutta Francine puristi sitä suonenvedontapaisesti.
— Ei, ei, kielsi hän, — antakaa minun pitää, nyt on talvi... kylmä...
Voi Jacques raukkani! Kuinka sinun käy? Voi, hyvä Jumala!
Ja seuraavana päivänä Jacques oli yksin.
_Ensimmäinen lukija_. Sanoinhan, ettei tämä ole mikään iloinen tarina.
Niinpä niin, lukijani, ei aina voi nauraa.