Neiti Mimi, jonka oli tapana nukkua myöhään aamupäivään saakka, heräsi
eräänä aamuna täsmälleen kello kymmenen ja näytti hyvin hämmästyneeltä
huomatessaan, että Rodolphe ollutkaan hänen vieressään eikä koko
huoneessa. Illalla ennen uneen vaipumistaan hän oli kuitenkin nähnyt
runoilijan syventyvän pöytänsä ääressä yötyöhön, laatimaan erästä
ylimääräistä kirjallista työtä, joka oli äskettäin tilattu häneltä
ja jonka valmistumista Mimi odotti erityisen kiihkeästi. Runoilija
oli näet luvannut tämän työnä tuloilla ystävättärelleen ostaa erään
kevätpuvun, jonka Mimi oli kerran huomannut »Kahdessa apinassa»,
kuuluisassa muotiliikkeessä, jonka näyteikkunoiden edessä hänen
keimailuhalunsa usein vietti hartaudenharjoituksiaan. Niinpä Mimi,
heti kun puheena oleva työ oli pantu alulle, tarkkasi sen edistymistä
hyvin innokkaasti. Välistä hän lähestyi Rodolphea tämän kirjoittaessa,
kumartui hänen olkapäänsä yli ja kysyi painokkaasti:
— No, kuinka pukuni edistyy?
— Ole huoleti, yksi hiha on jo valmis, vastasi Rodolphe
Eräänä yönä kuullessaan Rodolphen napsuttelevan sormiaan, mikä
tavallisesti merkitsi, että hän oli työhön» tyytyväinen, Mimi nousi
äkkiä istumaan vuoteessaan, pisti pienen ruskean kiharaisen päänsä
esiin vuodeverhojen raosta ja huusi:
— Onko pukuni jo valmis?
— Katsohan, vastasi Rodolphe näyttäen Mimille neljää suurta täyteen
kirjoitettua sivua, olen päässyt jo vyötäisiin saakka!
— Mikä onni! huusi Mimi. — Nyt puuttuu enää vain takki. Kuinka monta
sivua tarvitaan siihen?
— Aina asianhaarojen mukaan. Kun sinä olet kuitenkin kooltasi
verrattain pieni, kenties voimme kymmenellä sivulla, kun joka sivulla
on viisikymmentä riviä ja joka rivissä kolmekymmentäkolme kirjainta,
hankkia sinulle laatuunkäyvän takin.
— Niin, minua ei ole pituudella pilattu, se on totta, sanoi Mimi
miettiväisenä, — mutta ei kuitenkaan saa näyttää siltä kuin olisi
tahdottu kangasta säästää. Nykyään käytetään hyvin leveitä hameita, ja
minä tahtoisin saada oikein kauniisti ja runsaasti poimutetun hameen,
sellaisen, joka kävellessä panee _fru-fru_.
— Hyvä, hyvä, sanoi Rodolphe arvokkaasti, — panen kymmenen kirjainta
lisää kuhunkin riviin, sitten tulee kyllä _fru-fru_.
Ja Mimi painautui onnellisena jälleen levolle.
Kun hän kuitenkin oli tullut varomattomasti puhuneeksi ystävättärilleen
Musettelle ja Phémielle siitä kauniista puvusta, jota Rodolphe
hänelle valmisti, kiirehtivät nämä ilmoittamaan herroille Marcelille
ja Schaunardille heidän ystävänsä anteliaisuudesta rakastajatartaan
kohtaan. Ja Musetten ja Phémien puheesta kävi selvästi ilmi heidän
tarkoituksensa saada Marcel ja Schaunard seuraamaan runoilijan
esimerkkiä.
— Asia on niin, lisäsi Musette nykien Marcelia viiksistä, — asia on
niin, että jos tätä tämmöistä vielä jatkuu viikon, täytyy minun lainata
sinulta housut voidakseni mennä ulos.
— Minulla on vielä yksitoista frangia saatavaa hyvältä toiminimeltä,
vastasi Marcel. — Kohta kun olen perinyt tämän summan, ostan sinulle
viikunanlehden uusinta muotia.
— Entä minä? kysyi Phémie Schaunardilta. — Minun aamuröijyni (hän
tarkoitti aamunuttua) — hajoaa ihan käsiin.
Schaunard kaivoi silloin kolme souta taskustaan, ojensi ne
rakastajattarelleen ja sanoi:
— Tällä voit ostaa neulaa ja lankaa. Tilkitse röijyäsi, se laajentaa
tietojasi ja samalla huvittaa sinua. _Utile dulci_.
Erittäin salaisessa nurkkaistunnossa Marcel ja Schaunard kuitenkin
sopivat Rodolphen kanssa siitä, että kukin heistä voimiansa myöten
koettaisi tyydyttää rakastajattarensa oikeutettua ja luonnollista
viehätyshalua.
— Tyttö raukat, sanoi Rodolphe, — vähäpätöisinkin vaatekappale
kaunistaa heitä eikä tätä vähää saa heiltä kieltää. Taiteen ja
kirjallisuuden kysyntä on jo jonkin aikaa ollut hyvin vilkasta ja me
ansaitsemme jo melkein yhtä paljon kuin kantajat.
— Se on totta, myönsi Marcel. — Minulla ei ole mitään valittamisen
syytä. Taideteokset menevät kaupaksi kuin tuoreet sämpylät. Luulisipa
tosiaan elävänsä Leo X:n aikaa.
— Juuri niin, sanoi Rodolphe. — Musette on kertonut minulle, että sinä
lähdet aamulla ja palaat vasta illalla ja että sitä on jatkunut jo
viikon verran. Onko sinulla tosiaan työtä?
— No on, veliseni, mainio työ, jonka Medicis on minulle toimittanut!
Minä maalaan _Ave Marian_ kasarmissa kuvia kahdeksastatoista
krenatööristä, kuusi frangia kuvalta ja näköisyydestä vuoden takuu
kuten kelloilla. Toivon vielä saavani koko rykmentin kuvattavakseni.
Tarkoitukseni muutoin olikin värittää Musette uudelleen, sitten kun
Medicis hellittää rahat, sillä olen tehnyt sopimuksen hänen enkä
mallien kanssa.
— Minulla puolestani, huomautti Schaunard keveästi, — on kenenkään sitä
tietämättä kaksisataa frangia odottamassa etsikkoaikaansa.
— Hitto vie! huudahti Rodolphe. — Mutta anna sitten kolikkojen pyöriä
esille!
— Aion periä ne parin kolmen päivän kuluttua, sanoi Schaunard. —
En salaa teiltä, että rahat saatuani aion hieman höllentää jonkin
intohimoni ohjaksia. Rihkamakauppiaalla tässä vieressäni on ikkunassaan
nankinitakki ja metsätorvi, jotka jo kauan ovat hivelleet silmiäni;
ehkäpä osoitan huomiota niille.
— Mutta, kysyivät Marcel ja Rodolphe yhteen ääneen, — mistä sinä oikein
luulet tuon jättiläissumman saavasi?
— Kuulkaa minua, hyvät herrat, jatkoi Schaunard juhlallisen ja
arvokkaan näköisenä ja istuutui ystäviensä keskelle. — Meidän
ei tarvitse salata toisiltamme, että meidän ennen kuin pääsemme
Instituutin jäseniksi ja verovelvollisten joukkoon, on pureksittava
vielä moniaita hapanleipäpaloja ja että tämä jokapäiväinen leipämme on
työläästi hankittavissa. Emme sitä paitsi ole yksin, koska taivas on
antanut meille tunteet, on jokainen meistä sydämensä ääntä seuraten
valinnut itselleen toverin jakamaan elämän kohtaloita.
— Ja silliä, sutkautti Marcel.
— Niinpä kyllä, mutta vaikka eläisimme kuinka säästäväisesti hyvänsä,
on meidän, kun ei meillä ole mitään omaisuutta, perin vaikea panna
mitään kirstun pohjalle, etenkin kun suu on aina suurempi kuin säkki.
— Mihin sinä oikeastaan mielit päästä? kysyi Rodolphe.
— Siihen, vastasi Schaunard, — että jokainen meistä tekisi nykyisen
tilanteen vallitessa hyvin tyhmästi muikistamalla halveksivasti
suutaan, kun jolloinkin tarjoutuu tilaisuus, vieläpä ulkopuolella oman
ammattimme, panna numero nollan eteen, joka on meidän yhteiskunnallisen
asemamme perusluku.
— No no, sanoi Marcel, — ketä meistä voit syyttää moisesta
pölkkypäisyydestä? Enkö minä, niin suuri maalari kuin vastedes olenkin,
enkö minä, sanon, ole suostunut pyhittämään sivellintäni kuvaamaan
ranskalaisia sotilaita, jotka suorittavat maksun taskurahoistaan!
Luulenpa tällä osoittavani, etten pelkää laskeutua tulevan suuruuteni
portailta.
— Entäs minä sitten? sanoi Rodolphe. — Tokkopa tiedättekään, että minä
jo kolmatta viikkoa muovaan lääketieteellis-kirurgis-hammasopillista
runoa eräälle etevälle hammaslääkärille, joka ylläpitää luomisintoani
maksamalla tusinasta aleksandriineja hiukan enemmän kuin ostereista,
lyhyesti sanoen viisitoista souta? Enkä minä punastu siitä vähääkään.
Mieluummin kuin näkisin runottareni istuvan kädet ristissä riimittäisin
_Pariisin oppaan_. Kenellä kerran lyyra on, hän helskyttäköön sitä
myös, piru vieköön! Ja sitä paitsi Mimi tarvitsee uudet kengät.
— Silloinpa, sanoi Schaunard, — ette nähdäkseni suutu minulle
saadessanne kuulla, mistä lähteestä on pulpahtanut se Paktolus, jonka
tulvimista odotan.
Schaunardin kahdensadan frangin tarina oli tällainen:
Pari viikkoa sitten Schaunard oli käynyt erään sävelteosten kustantajan
pakeilla, joka oli luvannut hankkia hänelle asiakkailtaan työtä, joko
pianotunteja tai säestystehtäviä.
— Mainiota! huudahti kustantaja nähdessään Schaunardin tulevan sisälle,
— tulette kuin kutsuttuna. Minulta on juuri tänään tiedusteltu
pianonsoittajaa. Eräs englantilainen. Luulen, että saatte hyvän
maksun... Mutta oletteko tosiaan taitava?
Schaunard ajatteli, että liiallinen häveliäisyys saattoi vahingoittaa
häntä kustantajan silmissä. Vaatimaton musiikkimies, etenkin pianisti,
se on tosiaan harvinaista! Schaunard vastasi siis mahtipontisesti:
— Minä olen ensiluokkainen. Jos minulla vain olisi toinen keuhko
vialla, pitkät hiukset ja musta puku, loistaisin tänään kuin aurinko,
ja sen sijaan että nyt vaaditte kahdeksansataa frangia _Nuoren tytön
kuolema_ nimisen partituurini painattamisesta, tarjoaisitte silloin
polvillanne kolme tuhatta ja oikein hopealautasella. Mutta olkoon sen
laita kuinka tahansa, sormeni ovat jo kymmenen vuotta suorittaneet
pakkotyötä koskettimilla, niin että osaan käsitellä norsunluuta ja
eebenholtsia jotensakin taitavasti.
Henkilö, jonka puoleen Schaunardia kehotettiin kääntymään, oli
englantilainen nimeltä mr. Birn. Musiikkimiehen otti ensin vastaan
sininen lakeija, joka sitten jätti hänet vihreän lakeijan hoteisiin.
Tämä siirsi hänet mustalle lakeijalle, joka loppujen lopuksi ohjasi
hänet saliin, missä saarelainen istui. Schaunard näki edessään raukeaan
asentoon vaipuneen miehen, joka muistutti Hamletia mietiskelemässä
ihmisten mitättömyyttä. Taiteilija aikoi juuri ilmoittaa käyntinsä
syyn, kun äkkiä kuuluva kimeä huuto katkaisi hänen sanansa. Tämä korvia
viiltävä kirkuna lähti papukaijasta, joka kiikkui häkkinsä orrella
alemman kerroksen parvekkeella.
— Voi se elukka, se elukka! voivotteli englantilainen nytkähtäen
hermostuneesti nojatuolissaan. — Se vie minun henki.
Samassa lintu aloitti uudelleen ohjelmansa, joka oli tavallisten
papukaijojen läksyä paljon pitempi. Schaunard ihan tyrmistyi
kuullessaan, että tuo siivekäs erään naisäänen yllyttämänä alkoi lausua
_Théramènen_ kertomuksen ensi säkeitä musiikkiopistoissa tavanomaisin
korostuksin.
Tätä papukaijaa piti näet suosikkinaan eräs näyttelijätär, jonka kammio
oli silloin muodissa. Hän oli niitä naisia, joita ties mistä syystä
arvioitiin huimaavan korkealle sievistelyn ja keimailun kilparadalla
ja joiden nimiä tapaa kaikkien herrasmiesten ruokalistoissa elävänä
jälkiruokana. Tuottaahan meidän päivinämme kristitylle arvoa se, että
hänet nähdään näiden pakanoiden seurassa, joilla ei suinkaan ole muuta
antiikkista kuin heidän kastetodistuksensa. Jos he ovat kauniita,
ei vahinko sittenkään ole varsin suuri: korkeintaan voi itse joutua
puille paljaille, kun on hankkinut heille palisanterikaluston. Mutta
jos heidän kauneutensa on mittojen ja painojen välityksellä hankittu
rohdos- ja hajuvesikaupustelijoilta eikä kestä kolmea vesipisaraa tai
jos heidän henkevyytensä ydin on halpahintainen kupletti ja heidän
lahjakkuutensa turva on taputtajan käsissä, silloin on vaikea käsittää,
miksi hienot miehet, joilla joskus on nimi, älykkyyttä ja muodin
mukainen takki, menevät arkipäiväisen ja markkinarihkaman ihailussa
niin pitkälle, että korottavat muotiesineen arvoon olioita, joita
heidän palvelijansa eivät huolisi hentuikseen.
Puheena oleva näyttelijätär oli näitä hetken kaunottaria. Hän käytti
nimeä Dolores ja väitti olevansa espanjalaista alkuperää, vaikka oli
syntynyt siinä Pariisin Andalusiassa, jonka nimenä on Coquenard-katu.
Vaikkei tältä kadulta ole kuin kymmenisen minuuttia Provence-kadulle,
oli matka kuitenkin vienyt häneltä seitsemän kahdeksan vuotta, sillä
hänen tähtensä alkoi kohota vasta sitten kun hänen ruumiillinen
olemuksensa rappeutui. Niinpä sinä päivänä, jolloin hän laitatti
ensimmäisen tekohampaansa, hänellä oli hevonen ja toisen tekohampaansa
ilmaantuessa kaksi hevosta. Nykyään hän vietti suurellista elämää, asui
palatsissa, joka oli komea kuin Louvre, pysytteli Longchamp-päivinä
[kävely Longchampissa kunkin vuoden paastoviikkona määräsi kevätmuodin.
— _Suom._] keskellä viertotietä ja pani toimeen tanssiaisia,
joissa koko Pariisi oli läsnä, se on näiden naisten Pariisi:
häväistysjuttujen ja pilapuheiden joutilaat ritarit, kortinpelaajat
ja paradoksien metsästäjät, kaikenkaltaiset tyhjäntoimittajat,
oman ja muiden ajan tappajat; kirjailijat, jotka sepustelevat vain
käyttääkseen kyniksi selkäsulkiaan; elostelun sankarit; väärien
korttien aatelismiehet, tuntemattomien ritarikuntien jäsenet, kaikki
se tanssisalien mustalaiskansa, joka tulee ties mistä ja menee ties
minne; kaikki huonomaineiset ja merkityt olennot; kaikki ne Eevan
tyttäret, jotka aikaisemmin kauppasivat äidinpuolista perintöänsä
julkisissa myymälöissä ja nyt hienoissa salongeissa harjoittavat
vähittäisliikettä; koko se kehdosta hautaan turmeltunut suku, joka
Golcondan timantit otsallaan ja Tiibetin turkit selässään käy teatterien
ensi-illoissa, joille kuitenkin kukkii kevään ensimmäinen orvokki ja
nuoruuden ensi rakkaus. Kaikki nämä ihmiset, joita sanomalehdissä
nimitetään koko Pariisiksi, tapasivat toisensa neiti Doloresin,
mainitun papukaijan valtijattaren, salongissa.
Tämä lintu, joka puhelahjojensa nojalla oli tullut kuuluisaksi
koko kaupunginosassa, oli vähitellen saattanut lähimmät naapurit
suoranaisen kauhun valtaan. Se oli parvekkeelle ripustetun häkkinsä
orresta tehnyt itselleen puhujalavan, jolta se pärpätteli aamusta
iltaan. Muutamat sen valtiattaren tutuiksi joutuneet sanomalehtimiehet
olivat opettaneet sille eräitä parlamentaarisia puheenparsia ja
lintu oli hämmästyttävän perillä erittäinkin sokerikysymyksestä.
Se osasi lisäksi ulkoa näyttelijättären koko ohjelmiston ja lausui
osansa niin hyvin, että olisi saattanut, milloin sen emäntä oli
pahoinvoipa, esiintyä hänen sijaisenaan teatterissa. Niin kuin sen
emäntä oli moninainen tunteissaan ja vastaanotti vieraita kaikista
maailman kolkista, niin papukaijakin puhui kaikkia kieliä ja lausuili
joskus mitä erilaisimmilla murteilla sellaisia ruokottomuuksia, että
ne merimiehetkin, joita kuuluisa papukaija _Vert-Vert_ sai kiittää
ylen pitkälle kehittyneestä opistaan, olisivat niistä punastuneet.
Tämän linnun seura saattoi olla hyödyksi ja huviksi kymmenen minuutin
ajan, mutta kävi sitten suorastaan kiduttavaksi. Naapurit olivat
useita kertoja valittaneet, mutta näyttelijätär ei ollut ottanut
valituksia kuuleviin korviinsa. Pari kolme vuokralaista, kunniallisia
perheenisiä, kauhistuneina näyttelijättären huonoista tavoista,
joita avosuinen papukaija oli heille paljastellut, oli jättänyt
irtisanomisilmoituksensa talon isännälle, jonka näyttelijätär kuitenkin
oli osannut voittaa puolelleen.
Englantilainen, jonka luo näimme Schaunardin astuvan, oli kestänyt
kärsivällisesti kolme kuukautta.
Eräänä päivänä hän kätki kaiken kerääntyneen kiukun parhaimman
juhlapukunsa alle ja ilmoittautui neiti Doloresin luo niin komean
näköisenä kuin olisi saapunut Wîndsoriin suutelemaan kuningatar
Victorian kättä.
Nähdessään vieraan näyttelijätär luuli ensin, että tulija oli
_Hoffman_ lordi _Spleenin_ asussa, ja pyysi häntä ammattitoverina
aamiaiselle. Englantilainen vastasi totisena sillä ranskalla, jonka
eräs espanjalainen pakolainen oli hänelle viidessäkolmatta oppitunnissa
opettanut:
— Suostun tarjous... se ehto, että syömme tuo lintu... katala.
Ja hän osoitti papukaijaa, joka oli vainunnut saarelaisen ja tervehti
häntä kirkuen _God save the king_.
Dolores ajatteli naapurin tulleen tekemään hänestä pilaa ja oli
vastaamaisillaan kiivaasti, kun englantilainen lisäsi:
— Kun olen rikas, tahdon ostaa elukka.
Dolores vastasi pitävänsä paljon linnusta, niin ettei halunnut nähdä sen
siirtyvän toisiin käsiin.
— Oh, ei minä sitä käsiin, vaan... jalkojen alle, selitti
englantilainen ja näytti samassa vahvoja kengänkorkojaan.
Dolores vapisi vihasta ja oli ehkä vähällä riehaantua, mutta silloin
hän huomasi englantilaisen sormessa sormuksen, jonka timantti saattoi
kenties merkitä kahdentuhannenviidensadan frangin korkoja. Tämä huomio
vaikutti kuin vesiryöppy. Hän oivalsi olevan ajattelematonta riitaantua
miehen kanssa, jolla oli viisikymmentätuhatta frangia pikkusormessaan.
— Hyvä on, monsieur, vastasi hän, — koska Coco raukkani ikävystyttää
teitä, muutan sen perähuoneeseen. Silli tavoin pääsette sitä kuulemasta.
Englantilainen teki tyytyväisyyttä ilmaisevan liikkeen.
— Mutta, lisäsi hän osoittaen kenkiään, — olisin kuitenkin mieluummin...
— Olkaa huoleti, sanoi Dolores, — siitä huoneesta, johon sen siirrän,
se ei voi millään tavalla häiritä mylordia.
— Minä ei mikä lordi... vain esquire.
Sillä hetkellä, jolloin mr. Birn lyhyesti kumarrettuaan valmistui
lähtemään huoneesta, otti Dolores, joka piti alati omia etujaan
silmällä, eräältä nurkkapöydältä pienen käärön ja sanoi:
— Monsieur, tänä iltana on N———n teatterissa lahjanäytäntö minun
hyväkseni ja esiinnyn siellä kolmessa eri kappaleessa. Sallitteko
minun tarjota teille muutamia aitiolippuja? Paikkojen hinnat ovat vain
hiukkasen korotetut.
Ja hän pisti tusinan pääsylippuja saarelaisen käteen.
— Osoitettuani niin suurta suopeutta hänen toivomuksilleen, ajatteli
Dolores itsekseen, — hän ei voi, jos hän on sivistynyt mies,
kieltäytyä. Ja kun hän näkee minun näyttelevän ruusunpunaisessa
puvussani, niin kukapa tietää... Olemmehan naapurukset!... Timantti
hänen sormessaan on miljoonan etujoukko. Hän on tosin kovin ruma
ja ikävystyttävä, mutta saanpa siten tilaisuuden päästä Lontooseen
meritautia sairastamatta.
Saatuaan pääsyliput englantilainen pyysi selittämään vielä kerran sen
tarkoituksen, johon ne oli aiottu, ja tiedusteli sitten hintaa.
— Aitio maksaa kuusikymmentä frangia, ja niitä on kymmenen, vastasi
Dolores. — Mutta sillä ei ole mitään kiirettä, lisäsi hän nähdessään
englantilaisen ottavan esiin lompakkonsa. — Toivon, että te naapurinani
tahtoisitte silloin tällöin kunnioittaa minua pienellä vierailulla.
Mr. Birn vastasi:
— Minä ei miellytä tehdä velkakauppa.
Ja otettuaan esille tuhannen frangin setelin hän pani sen pöydälle ja
työnsi aitioliput taskuunsa.
— Annan teille heti takaisin, lausui Dolores avaten pienen laatikon,
jossa hän säilytti rahojaan.
— Oh, ei, sanoi englantilainen, — se olla juomaraha.
Ja vieras poistui Doloresin seisoessa kuin kivettyneenä viime sanasta.
— Juomaraha! huusi hän jäätyään yksin. — Mikä kollo! lähetän hänelle
heti takaisin hänen rahansa.
Mutta englantilaisen karkea menettely oli loukannut vain hänen
ylpeytensä ulkopintaa. Lähemmin mietittyään hän rauhoittui. Hän
ajatteli, että kaksikymmentä louisdoria oli kuitenkin perin kaunis
summa ja että hän oli aikaisemmin saanut sietää karkeaa käytöstä paljon
vähemmästä palkkiosta.
— Pyh! sanoi hän, — ei kannata olla niin ylpeä. Kukaan ei ole nähnyt
minua, ja sitä paitsi saan tänään liinavaatteeni pesusta. Kaiken
lisäksi tuo englantilainen osaa niin huonosti ranskaa, että hän ehkä
luuli lausuvansa minulle kohteliaisuuden.
Ja Dolores pani tyytyväisenä setelin laatikkoonsa.
Mutta illalla teatterista kotiin tullessaan Dolores oli raivoissaan.
Mr. Birn ei ollutkaan käyttänyt hyväkseen pääsylippuja, ja nuo kymmenen
aitiota olivat jääneet tyhjiksi.
Kun siis onneton lahjanäytännön saaja puoli kahdentoista aikaan illalla
astui näyttämölle, saattoi hän kulissiystävättäriensä kasvoista lukea,
kuinka suuresti nämä iloitsivi nähdessään salin niin tyhjänä.
Vieläpä hän kuuli erään ammattitoverinsa teatterin kauniita, tyhjiä
aitioita osoittaen sanovan toiselle:
— Dolores-raukka on saanut väkeä vain etupermannolle.
— Aitioissa on kovin vähän.
— Muualla on myös melkein autiota.
— Hyvänen aika, kun hänen nimensä on ilmoituksissa, vaikuttaa se saliin
kuin pneumaattinen laite!
— Niin, ja mitä järkeä oli korottaa paikkojen hinnat?
— Kaunis lahjanäytäntö! Lyön vetoa, että tulot tästä illasta mahtuvat
sormustimeen tai sukan kärkeen.
— Kas vain, tuossako se nyt on, se hänen kuuluisa punasamettinen
pukunsa?
— Hän on keitetyn jättiläisravun näköinen!
— Kuinka paljon sinä sait viime lahjanäytännöstäsi? kysyi eräs
näyttelijätär toveriltaan.
— Koko joukon, ystäväiseni. Se oli ensi-ilta ja talo oli tupaten
täynnä. Jakkaratkin maksoivat louisdorin. Kuitenkaan ei minulle jäänyt
kuin kuusi frangia. Muotikauppa vei kaiken muun. Ellen niin kovin
pelkäisi pakkasen puremia, menisin toden totta Pietariin.
— Mitä! Ethän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä ja kuitenkin jo
ajattelet lähteä Venäjälle?
— Mikä muukaan neuvoksi, sanoi toinen ja lisäsi: — Entä milloin on
sinun näytäntösi?
— Parin viikon päästä. Olen jo saanut myydyksi aitiolippuja
kolmentuhannen frangin arvosta, upseereille varattuja mukaan laskematta.
— Katsos nyt, koko permanto lähtee ovia kohden!
— Kuullessaan Doloresin laulavan!
Dolores siellä tosiaan purppuranpunaisena kuin hänen pukunsa
hellitti kurkustaan räikeätä kuplettiaan. Kun hän oli työläästi
päässyt sen loppuun, putosi hänen jalkoihinsa kaksi kukkavihkoa
kahden näyttelijättären, hänen ystävättäriensä heittäminä, jotka nyt
kumartuivat aitionsa reunan yli ja huusivat:
— Bravo, Dolores, bravo!
Helppoa on kuvitella Doloresin raivostusta. Heti kotiin tultuaan hän
avasi, vaikka jo oli puoliyö, ikkunan ja herätti Cocon. Tämä taas
herätti kunnioitettavan mr. Birnin, joka annettuun sanaan luottaen oli
nukahtanut.
Tästä päivästä alkaen vallitsi ilmisota näyttelijättären ja saarelaisen
välillä, hellittämätön, hengelle käypä sota, jossa ei säästetty
mitään keinoja. Asianmukaisesti opetettu papukaija oli täydentänyt
tietojaan Albionin kielessä ja huuteli päivät päästään vihlovimmalla
kurkkuäänellään parjauksia ja loukkauksia naapuria kohtaan. Se oli
tosiaan sietämätöntä. Dolores kärsi siitä itsekin, mutta toivoi, että
mr. Birn vihdoin pistäisi pillit pussiin ja karkaisi, sillä tämä oli
se päämäärä, johon hänen loukattu itserakkautensa pyrki. Saarelainen
puolestaan oli keksinyt monenlaisia kostotemppuja. Hän oli ensiksi
perustanut saliinsa rumpalikoulun, mutta poliisikomisario sekaantui
asiaan. Sitten oli englantilainen yhä kekseliäämpänä pannut toimeen
ampumaharjoituksia revolvereilla. Palvelijoineen hän lävisti päivittäin
viisikymmentä pahvilevyä. Komisario teki taas kiusaa ja kiinnitti
hänen huomionsa erääseen kaupungin järjestyssäännön kohtaan, jossa
kielletään käsittelemästä ampuma-aseita asunnoissa. Mr. Birnin täytyi
lopettaa ammunta. Mutta viikkoa myöhemmin neiti Dolores huomasi, että
hänen huoneistoonsa valui vettä. Talonomistaja meni mr. Birnin luo
ja tapasi hänet ottamassa merikylpyjä salongissaan. Tämän verrattain
suuren huoneen seinät oli näet verhottu peltilevyillä ja ovet
muurattu kiinni, ja tähän tilapäiseen altaaseen oli sitten kaadettu
noin sata tynnyrillistä vettä ja viitisenkymmentä sentneriä suolaa.
Se oli todellinen meri pienoiskoossa. Siitä ei puuttunut mitään,
ei kalojakaan. Altaaseen päästiin keskioven yläosaan laitetusta
aukosta, ja mr. Birn kylpi tällä tavoin joka päivä. Jonkin ajan
kuluttua alettiin alemmissa kerroksissa havaita luoteen ja vuoksen
tapaisia vaikutuksia, ja neiti Doloresilla oli puoli tuumaa vettä
makuukamarissaan.
Omistaja joutui tästä näystä luonnollisesti vihan vimmoihin ja uhkasi
vaatia mr. Birniltä oikeudellista tietä korvausta turmellusta huoneesta.
— Totta kai minun olla oikeus kylpeä luonani? kysyi englantilainen.
— Ei, monsieur.
— Ellei olla oikeus, mitäpä sitten sen enempi, sanoi englantilainen
täynnä kunnioitusta sen maan lakeja kohtaan, jossa hän asui. — Hyvin
ikävä, mutta minulle tämä niin suuri ilo.
Ja vielä samana iltana hän antoi määräyksen tyhjentää meren kuiviin.
Muuten olikin jo aika, sillä parkettilattialle oli kasaantunut
osterimatalikko.
Englantilainen ei ollut kuitenkaan millään muotoa luopunut sodasta,
vaan mietti laillisia välineitä, jatkaakseen tätä kummallista
taistelua, joka herätti koko joutilaan Pariisin ihastusta, sillä
tieto tästä kamppailusta oli jo levinnyt teatterilämpiöihin ja muihin
julkisiin paikkoihin. Dolores piti myös kunnia-asianaan suoriutua
voittajana tästä ottelusta, jonka päättymisestä oli jo lyöty erinäisiä
vetoja.
Mr. Birnin päähän oli lopuksi juolahtanut piano. Eikä se ollutkaan
huono ajatus. Kaikkein katalin soittokone taistelussa katalinta
lintua vastaan. Niinpä englantilainen ryhtyi heti tuumasta toimeen.
Hän vuokrasi pianon ja hankki soittajankin, joka oli juuri ystävämme
Schaunard. Englantilainen kertoi hänelle peittelemättä naapurittaren
papukaijan häijyydestä ja siitä kidutuksesta, jota se hänelle öin ja
päivin tuotti, ja ilmoitti samalla, mitä kaikkea oli koettanut linnusta
päästäkseen.
— Mylord, huomautti silloin Schaunard, — minä tiedän keinon, joka
vapauttaa teidät tuosta elukasta. Käyttäkää persiljaa. Kaikki kemistit
ovat yhtä mieltä siitä, että tämä sopparuoho on täydellistä arsenikkia
noille linnuille. Sirotelkaa vain persiljansilppua matoille ja käskekää
puhdistaa niitä sitten ikkunasta papukaijan niskaan. Se kuolee yhtä
varmasti kuin olisi ottanut osaa paavi Aleksanteri VI:n päivällisiin.
— Olen senkin ajatellut, vastasi englantilainen, — mutta lintu
vartioidaan. Piano olla parempi.
Schaunard katseli englantilaista eikä aluksi ymmärtänyt mitään.
— Olla suunnitellut näin, jatkoi englantilainen. — Komeljantteri ja
hänen elukka nukkua aina puolipäivään saakka. Kuulkaa nyt... Minä
tahdon häiritä kovasti hänen unta. Tämän maan laki antaa minun olla
oikeus soittaa aamusta iltaan. Käsitättekö, mitä nyt teiltä tahtoo?
— Mutta, selitti Schaunard, — näyttelijättärelle ei ole luullakseni
lainkaan vastenmielistä kuunnella minun soittoani päiväkaudet, vieläpä
ilmaiseksi. Olenhan ensiluokkainen kyky, ja jos vain toinen keuhkoni
olisi vialla niin...
— Oh, oh, keskeytti hänet englantilainen. — En pyydä teitä soittaa
kaunis musiikki, te pitää vain takoa kovasti instrumentti. Tällä
tavalla, lisäsi hän koettaen soittaa sävelasteikkoa, — ja aina sama
asia, hellittämättä, herra musiikeri, aina asteikko ylös alas, ylös
alas. Minussa olla hiukan lääkärin vika, siitä tulla hulluksi, aivan
hulluksi. Tuolla alhaalla tulla hulluja, siihen minä pyrki. Siis panna
vain käynti kone. Minä maksan hyvin.
— Sellaista siis, sanoi Schaunard kerrottuaan yllämainitut
yksityiskohdat, — on työni, jota olen jo pari viikkoa tehnyt
Asteikkoja, pelkkiä asteikkoja kello viidestä aamulla iltaan saakka.
Eihän sitä oikeastaan voi sanoa vakavaksi taiteeksi, mutta mitäs
sille voi, englantilainen maksaa minulle iästä metelistä kaksisataa
frangia kuukaudessa. Olisihan suorastaan itsemurha, jos hylkisi moista
aarretta. Olen siis hyväksynyt tarjouksen ja parin kolmen päivän päästä
menen kanssaan ensimmäistä kuukauttani kuittaamaan.
Näiden keskinäisten tunnustusten johdosta päättivät ystävykset käyttää
eri tahoilta tulevia rahojaan tyydyttääkseen rakastettujensa toiveet ja
lahjoittaakseen heille uuden kevätasun, jota he jo niin kauan olivat
kaivanneet. Samalla sovittiin, että se, joka ensinnä saisi rahansa,
odottaisi toisia, jotta ostot voisivat tapahtua yhtaikaa ja jotta
neidit Mimi, Musette ja Phémie voisivat yhdessä nauttia »nahkansa
luomisesta», kuten Schaunard sanoi.
Parin kolmen päivän kuluttua Rodolphe pääsi ensimmäisenä päämäärään.
Hän sai maksun hammaslääketieteellisestä runostaan; kahdeksankymmentä
frangia raskautti nyt hänen taskuaan. Kaksi päivää sen jälkeen
tuli Marcelin vuoro. Hän sai ukko Medicisiltä kahdeksastatoista
korpraalinkuvasta kuusi frangia kappaleelta.
Molemmilla ystävyksillä oli tuhannet tuskat aarteittensa pitämisestä
salassa.
— Minusta tuntuu kuin suorastaan hikoilisin kultaa, sanoi runoilija.
— Samoin minusta, yhtyi Marcel. — Jos Schaunard vitkastelee vielä
kauan, on minun mahdotonta näytellä tuntemattoman Kroisoksen osaa.
Mutta jo seuraavana päivänä taiteilijat näkivät Schaunardin saapuvan
loisteliaasti pukeutuneena kullankeltaiseen nankinitakkiin.
— Siunatkoon! huudahti Phémie häikäistyneenä, nähdessään rakastajansa
näin hienossa asussa, — mistä sinä tuon puvun olet löytänyt?
— Paperieni joukosta, vastasi musiikkimies ja antoi samalla ystävälleen
merkin seurata häntä.
— Olen saanut saatavani, ilmoitti hän, kun kaikki kolme olivat yksin. —
Tässä näette.
Ja hän veti taskustaan kourallisen kultarahoja.
— Hei vaan! huusi Marcel. — Nytpä nopeasti matkaan Muotikauppaa
ryöstämään! Kuinka onnelliseksi Musette tulee!
— Ja Mimi! lisäsi Rodolphe — Mars matkaan! Totta hän tulet mukaan,
Schaunard?
— Antakaahan minun ensin esittää pieni huomautus, vastasi Schaunard. —
Luulen, että teemme tyhmästi verhotessamme naisemme muodin tuhansilla
hepeneillä. Kun he sitten ovat sen näköisiä kuin _Iriksen vyön_
kuvapiirrokset, eiköhän tuo komeus vaikuta vahingollisesti heidän
luonteeseensa? Ja sopiiko yleensä meidänlaisten nuorten miesten
käsitellä naisia elähtäneiden ukkorähjien tavoin? En sano tätä sen
vuoksi, että epäröisin uhrata viisitoista tai kahdeksantoista frangia
Phémien vaatetukseen. Mutta minua pelottaa ajatella, ettei hän ehkä
uuden hatun saatuaan enää tahtoisikaan minua tervehtiä! Ja kuinka
kaunis hän on, jos hänellä on vain kukkakin hiuksissaan! Mitä sinä,
filosofi, tästä sanot? keskeytti Schaunard puheensa kääntyen Coilinen
puoleen, joka vähän aikaa sitten oli tullut sisälle.
— Riittämättömyys on hyvänteon tytär, vastasi filosofi.
— Toiselta puolen, jatkoi Schaunard, — ajatelkaa miltä te näytätte
naistenne rinnalla, sitten kun he ovat saaneet koreutta ylleen.
Kuluneissa vaatteissanne näytätte heidän kamarineitsyiltään! En puhu
omasta puolestani, keskeytti Schaunard sivellen nankininuttuaan. —
Minä, Luojan kiitos, voin nyt esiintyä missä hyvänsä.
Schaunardin vastustuksista huolimatta sovittiin kuitenkin uudelleen,
että seuraavana päivänä tyhjennettäisiin kaikki lähistön myymälät
naisten hyväksi.
Ja seuraavana aamuna, juuri sillä hetkellä, jolloin tämän luvun
alussa näimme Mimin heräävän perin ymmällä Rodolphen poissaolosta,
runoilija ja hänen molemmat ystävänsä nousivat asuntonsa portaita
ylös. Heitä seurasivat _Kahden apinan_ juoksupoika ja muotineiti kädet
täynnä kääröjä ja malleja. Schaunard, joka oli ostanut ennenmainitun
metsätorven, marssi edellä puhaltaen _Karavaanin_ alkusoittoa.
Musette ja Phémie, joille alakerroksessa asuva Mimi oli huutanut
hattuja ja hameita olevan tulossa, syöksyivät portaita alas nopeasti
kuin lumivyöry. Nähdessään moiset korut silmiensä eteen levitettyinä
olivat kaikki kolme naista tulla hulluiksi ilosta. Mimi hyppeli riemun
vallassa sinne tänne kuin vuorikauris heilutellen kädessään pientä
barègevyöhikköä. Musette riippui Marcelin kaulassa kädessään somat
vihreät kengät, joita hän takoi vastatusten kuin symbaaleja. Phémie
katseli kyynelsilmin Schaunardia eikä saanut muuta sanotuksi kuin:
— Ah, Alexandreni, Alexandreni!
— Hänestä ei ainakaan ole pelkoa, että hän hylkäisi Artaxerxeen lahjat,
mutisi filosofi Coiline.
Ensimmäisen ilonpuuskan asetuttua ja sitten kun valinta oli tehty
ja laskut maksettu, ilmoitti Rodolphe naisille, että heidän tuli
seuraavana aamuna panna uudet tamineet ylleen.
— Teemme pienen huviretken maalle, hän lisäsi.
— Se sopii mainiosti! huudahti Musette. — Eipä ole ensi kerta, kun olen
jonkin puvun yhtenä ja samana päivänä ostanut, sovitellut, ommellut ja
vetänyt ylleni. Ja sitä paitsi onhan meillä yö vielä aikaa. Aamuksi
olemme valmiit, eikö niin, hyvät naiset?
Heti he ryhtyivät työhön eivätkä kuuteentoista tuntiin laskeneet neulaa
ja saksia kädestään.
Seuraava päivä oli vapunpäivä. Pääsiäiskellot olivat jo jonkin aikaa
soittaneet kevättä hereille, ja nyt se puhkesi joka taholta rientävänä
ja riemuisana. Se tuli, kuten saksalaisessa kansanlaulussa sanotaan,
kevein askelin kuin nuori sulhanen, joka yöllä hiipii pystyttämään
kukkariukua rakastettunsa ikkunan eteen. Se väritti taivaan siniseksi,
puut vehreiksi ja koko luonnon loistokkaaksi. Se herätti unisen
auringon, joka nukkui sumuvuoteellaan nojaten päätään paksuun
pilvipielukseen, ja huusi sille:
— Hei, ystävä! Hetki on tullut! Minä olen täällä. Nopeasti työhön, pane
heti kaunein sadepuku yllesi ja tule parvekkeelle julistamaan minun
tuloani.
Ja aurinko oli tosiaan lähtenyt liikkeelle ja käyskenteli ylevänä ja
ylpeänä kuin hoviherra. Pääskyset, jotka olivat palanneet kaukaiselta
matkaltaan, halkoivat ilmaa kuin salamat. Orapihlaja oli verhonnut
pensaat lumivalkeilla kukillaan; orvokki levitti ihanaa tuoksuaan
metsässä, jossa nähtiin monien lintujen puikahtelevan pesistään
lauluvihkonen siiven alla. Oli tosiaan kevät; oikea runoilijoiden ja
rakastuneiden kevät, ei Matthieu Laensbergin [eräs hengellisen säädyn
mies 1600-luvulla julkaisi kalenterin, jossa oli mm. sääennustuksia.
— _Suom._] katala kevät, punanenäinen ja vilusorminen, joka värisyttää
köyhää lietensä ääressä, kun viimeisten halkojen viimeinen tuhka
on jo aikoja sammunut. Leuto tuuli puhalteli kirkkaan avaruuden
halki ja toi kaupunkiin läheisten niittyjen ja peltojen ensimmäisiä
tuoksuja. Kirkkaat ja lämpöiset auringonsäteet tulivat pilkistämään
ikkunanruuduista sisään. Sairaalle ne sanoivat: Avaa, me tuomme sinulle
terveyden! Ja ullakkokamarissaan kuvastimeen kurkistavalle tyttöselle,
viattoman ensimmäiselle kainolle rakkaudelle, ne sanoivat: Avaa,
kaunokainen, että saisimme kirkastaa kauneuttasi! Me olemme kevään
lähettejä, nyt voit panna yllesi kesävaatteet, olkihattusi ja pienet
kirjokenkäsi. Nurmikko, jolla tanssitaan, kantaa jo uusia kukkia ja
viulut viritetään tanssiin. Hyvää huomenta, kaunokainen!
Kun lähimmästä kirkosta kajahti rukoussoitto, olivat kaikki kolme
ahkeraa neitostamme, jotka tuskin olivat ehtineet nukkua muutamia
tunteja, jo kuvastimen edessä luomassa viimeistä tutkivaa silmäystä
uuteen pukuunsa.
He olivat viehättäviä kaikki, samalla tavoin puettuja ja kasvoillaan se
tyytyväisyyden heijastus, jonka kauan ajatellun toiveen toteuttaminen
antaa.
Varsinkin Musette ihan säteili kauneutta.
— En ole elämässäni ollut näin onnellinen, hän sanoi Marcelille. —
Minusta tuntuu kuin hyvä Jumala olisi tähän hetkeen pannut koko elämäni
onnen, ja minä pelkään, ettei minulle tämän jälkeen jää enää mitään.
Mutta vähät siitä, hän lisäsi syleillen iloisesti Marcelia, — kun ei
meillä enää ole onnea, osaammepa itse hankkia sitä... Meillähän on
valmis ohjelma sitä varten.
Phémie oli eräästä asiasta pahoillaan.
— Pidän kyllä vihreistä niityistä ja pikku linnoista, sanoi hän, —
mutta maalla emme tapaa ketään, kukaan ei saa nähdä kaunista hattuani
ja sievää pukuani. Emmekö voisi bulevardillakin olla kuin maalla?
Kello kahdeksan heräsi koko katu Schaunardin torvesta, jolla hän
puhalsi juhlallista lähtömarssia. Kaikki naapurit kerääntyivät
ikkunoihin katsomaan boheemien menoa. Colline, joka tietenkin tuli
mukaan, käveli viimeisenä naisten päivänvarjot kainalossaan. Tuntia
myöhemmin tämä iloinen joukko harhaili Fontenay-aux-Rosesin kentillä.
Kun he illalla myöhään palasivat kotiin, ilmoitti Colline, joka oli
sen päivän ollut rahastonhoitajana, että oli unohdettu tuhlata kuusi
frangia, ja pani nämä tähteet pöydälle.
— Mitä me niillä oikein tekisimme? kysyi Marcel.
— Entä jos ostaisimme niillä arvopapereita? arveli Schaunard.