Carolus Barbemuche oli samana iltana, jolloin hän kahvilassa oli omasta
kukkarostaan maksanut taiteilijoiden illallisen, osannut järjestää
niin, että Gustave Colline joutui saattamaan häntä kotimatkalla.
Ollessaan näiden neljän ystävyksen mykkänä kuuntelijana hän oli alusta
pitäen kiinnittänyt huomionsa Collineen ja tunsi jo merkillistä
myötätuntoa tätä Sokratesta kohtaan, jonka Platon hänestä itsestään
myöhemmin tuli. Tästä syystä hän oli päättänyt, että juuri Collinen
piti auttaa häntä pääsemään liiton jäseneksi.
Matkalla Barbemuche ehdotti poikettavaksi erääseen kahvilaan, joka
sattui vielä olemaan auki. Mutta Colline ei ainoastaan kieltäytynyt,
vaan vieläpä kiirehti askeleitaan kahvilan ohi mentäessä ja painoi
hattunsa huolellisesti syvälle silmien yli.
— Miksi ette halua tulla tähän kahvilaan? kysyi Barbemuche
moitteettoman kohteliaasti.
— Syynsä kullakin, vastasi Colline. — Tuossa kahvilassa on
kassanhoitajatar, joka harrastaa matemaattisia tieteitä, ja
välttääkseni joutumasta hänen kanssaan pitkälliseen väittelyyn kartan
tätä katua päivällä ja muulloinkin, milloin vain aurinko paistaa. Sehän
on muutoin perin luonnollista, lisäsi Colline avomielisesti. — Olen
näet Marcelin kanssa asunut tässä korttelissa.
— Olisin niin mielelläni tahtonut juoda kanssanne lasin punssia ja
hieman keskustella, sanoi Barbemuche — Tuntisitteko ehkä näillä tienoin
jonkin muun paikan, jonne voisimme pistäytyä tarvitsematta pelätä...
matemaattisia vaikeuksia? lisäsi Barbemuche, pitäen tätä lisäystään
melko sukkelana kompana.
Colline mietti hetkisen.
— Tosiaan, tuolla on semmoinen pikku paikka, jossa asemani on paljon
luontevampi, hän vastasi.
Ja hän osoitti pientä viinitupaa.
Barbemuche nyrpisti huuliaan ja näytti epäröivän.
— Onko se säädyllinen ja sovelias paikka? hän kysyi.
Vieraan kylmästä, hillitystä käytöksestä, hänen harvapuheisuudestaan
ja etenkin hänen kultavitjaisesta kellokaan Colline oli arvellut
Barbemuchen kuuluvan johonkin lähetystöön ja luuli hänen pelkäävän
ikävyyksiä moiseen kapakkaan menosta.
— Kukaan ei voi siellä nähdä meitä, sanoi hän. — Tällä hetkellä on koko
diplomaattikunta jo makuulla.
Barbemuche päätti vihdoin astua sisälle viinitupaan, mutta sisimmässään
hän toivoi, että edes hänen nenänsä olisi ollut väärässä. Varmemmaksi
vakuudeksi hän tilasi yksityishuoneen ja ripusti vielä ruokaliinan
oven lasiruudun eteen. Nämä varokeinot suoritettuaan hän näytti hiukan
rauhallisemmalta ja tilasi maljallisen punssia.
Kuumasta juomasta lämmenneenä Barbemuche tuli hiukan puheliaammaksi
ja annettuaan muutamia itseään koskevia tietoja rohkeni lausua sen
toivomuksen, että hänet virallisesti otettaisiin taiteilijaseuran
jäseneksi. Samalla hän pyysi Collinea auttamaan tämän kunnianhimoisen
päämäärän saavuttamisessa.
Colline vastasi olevansa täysin hänen käytettävissään, mutta ei muutoin
uskaltanut luvata mitään varmaa.
— Annan teille ääneni, hän sanoi, — mutta en voi sanoa toverieni
äänistä mitään ennakolta.
— Mutta mitä syitä heillä voisi olla kieltäytyä ottamasta minua
joukkoonsa? kysyi Barbemuche.
Colline laski pöydälle lasin, jota juuri oli ollut viemässä huulilleen,
ja hyvin totisen näköisenä alkoi tehdä tälle uskalikolle erinäisiä
kysymyksiä.
— Harrastatteko kaunotaiteita?
— Koetan kaikessa vaatimattomuudessa työskennellä näillä hengen
ylevillä vainioilla, vastasi Carolus, joka katsoi tarpeelliseksi
ilmaista tyylinsä värit.
Collinesta oli tämä vastaus hyvin tyylitelty, ja kumartaen hän jatkoi:
— Harjoitatteko musiikkia?
— Olen soittanut kontrabassoa.
— Se on filosofinen soittokone, arvokas ja syvä-ääninen. Jos siis
ymmärrätte musiikkia, niin käsitätte myöskin ettei harmonian lakeja
loukkaamatta voi liittää viidettä soittajaa kvartettiin, kvartetti kun
lakkaisi silloin olemasta kvartetti.
— Siitä tulee silloin kvintetti, vastasi Carolus.
— Mitä sanoitte?
— Kvintetti.
— Tietenkin! Samoin käy, jos kolmiyhteisyyden jumalalliseen kolmikkoon
lisätään yksi henkilö. Meillä ei silloin enää olisi kolmiyhteisyyttä,
vaan neliö, ja siiloinpa olisi uskonto perusteissaan järkytetty!
— Sallikaahan, vastasi Carolus, jonka järki alkoi jo kompastella
Collinen päätelmien mutkaisilla poluilla, — en oikein ymmärrä...
— Seuratkaa mukana, jatkoi Colline. — Tunnetteko tähtitiedettä?
— Jonkin verran. Olenhan suorittanut yliopistossa
baccalaureat-tutkinnon.
— Siitä on viisukin olemassa, sanoi Colline. — Kuinka se kuuluikaan:
'Lisetten baccalaureus...' En muista enää... Siispä tietänette, että on
olemassa neljä peruspistettä, jos ilmestyisi viides peruspiste, olisi
koko luonnon sopusointu nurin narin. Semmoista sanotaan kataklysmiksi.
Ymmärrättekö?
— Odotan loppupäätöstä.
— Juuri niin, loppupäätös on puheen loppu, niin kuin kuolema on
elämän loppu ja avioliitto rakkauden loppu. No niin, hyvä herra,
minä ja ystäväni olemme tottuneet elämään yhdessä ja pelkäämme, että
vieraan henkilön liittyminen seuraamme voisi häiritä tapojemme,
mielipiteittemme, makumme ja luonteemme sopusointua. Meistä tulee
kerran nykyisen taiteen neljä peruspistettä, sanon sen teille suoraan,
ja tähän ajatukseen tottuneina meistä tuntuisi ikävältä nähdä vielä
viides peruspiste...
— Mutta missä neljä on, siinä voi yhtä hyvin olla viisikin, uskalsi
Carolus väittää.
- Kylläkin, mutta sittenpä meitä ei enää olekaan neljä.
— Tuo veruke on joutava.
— Ei mikään ole joutavaa tässä maailmassa, kaikki on kaikessa, pienistä
puroista paisuu suuri joki, pienistä tavuista tulee säkeistöjä,
ja vuoret on koottu hiekkajyväsistä. Niin sanotaan _Kansakuntien
viisaudessa_, jota yksi kappale on näytteillä rantakadulla.
— Luulette siis, että herrat estelevät minua saavuttamasta läheisen
toveruutensa kunniaa.
— Pelkään perin, jopa juurin, sanoi Colline, joka mielellään käytti
tätä puolisukkeluutta, milloin vain sopi.
— Kuinka te sanoitte? kysyi Carolus ihmetellen.
— Anteeksi... se on vain tyhjänpäiväinen alkusoinnun tavoittelu,
vastasi filosofi ja jatkoi: — Sanokaapa, mikä on hengen ylevillä
vainioilla se vako, jota mieluimmin kynnätte?
— Suuret filosofit ja vanhat klassikot ovat esikuviani: heistä imen
ravintoa hengelleni. _Télémaque_ herätti minussa ensiksi sen intohimon,
joka nyt kalvaa minua.
— _Télémaque_, se kirja on rantakadun kaupassa usein esillä, sanoi
Colline. — Se on sieltä aina saatavissa. Vielä äskenkin ostin sieltä
yhden kappaleen viidellä soulla... mutta se olikin onnen kauppa.
Luovutan sen kuitenkin teille tehdäkseni mieliksi. Se on muuten
oivallinen teos ja sen aikuiseksi kirjaksi kerrassaan hyvä tyylin
puolesta.
— Niin, monsieur, jatkoi Carolus, — korkeampi filosofia ja klassillinen
kirjallisuus on minun henkinen ilmakehäni. Minun mielestäni taide on
uskontoa, pappiutta.
— Juuri niin, myönsi Colline, — ja siitä on laulukin.
Ja hän alkoi hyräillä:
Pyhyyttä täynnä taide lie,
mut meille tuttu on sen tie.
— Luullakseni se on _Robert Paholaisesta_, hän lisäsi.
— Sanoin, että taide on pyhää toimintaa, jatkoi Barbemuche, —
kirjailijan pitäisi siis lakkaamatta...
— Anteeksi, keskeytti Colline, joka kuuli tornikellon lyövän kovin
myöhäistä hetkeä, — pian on aamu käsissä ja pelkään viipymiseni
herättävän levottomuutta henkilössä, joka on minulle varsin rakas...
Sitä paitsi, mutisi hän itsekseen, — lupasin tulla kotiin... huomenna
on hänen nimipäivänsä.
— Onpa todellakin jo hyvin myöhä, myönsi Carolus. — Lähtekäämme siis.
— Asutteko kaukana? kysyi Colline.
— Royale-Saint-Honoré numero kymmenen.
Colline oli aikaisemmin sattunut kerran käymään tässä talossa ja
muisteli, että se oli erittäin komea.
— Puhun teistä ystävilleni, hän sanoi Barbemuchelle heidän erotessaan.
— Olkaa varma, että teen kaiken voitavani saadakseni heidät teille
suosiollisiksi... Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo.
— Antakaa kuulua.
— Olkaa rakastettava ja kohtelias neitejä Mimiä, Musettea ja Phémietâ
kohtaan. Heillä on suuri vaikutusvalta ystäviini, ja jos saatte nuo
mainitsemani neitoset tukemaan pyrkimyksiänne, on teidän helpompi
suostuttaa Marcel, Schaunard ja Rodolphe.
— Koetan parastani, lupasi Carolus.
Seuraavana päivänä putosi Colline kuin pommi keskelle taiteilijatarhaa.
Oli aamiaisen aika, ja aamiaista todella syötiin. Kolme paria istui
pöydässä ahmien artisokkaa pippurikastikkeen kera.
— Hitto vieköön! huudahti Colline, — kylläpäs täällä herkutellaan,
mutta eipä sitä pitkälle piisaa. Minä tulen, jatkoi hän sitten, — sen
jalon kuolevaisen lähettämänä, jonka eilen tapasimme kahvilassa.
— Mieliikö hän nyt jo vaatia takaisin rahansa? kysyi Marcel.
— Oh, huudahti Mimi-neiti, — enpä olisi sitä uskonut! Hän on niin
säädyllisen näköinen.
— Nyt ei ole lainkaan puhe siitä, vastasi Colline. — Tämä nuori mies
haluaa päästä joukkoomme, tahtoo ostaa yhtiömme osakkeita ja tietenkin
olla mukana osingonjaossa.
Kaikki kolme taiteilijaa kohottivat päänsä ja katsoivat toisiinsa.
— Niin on asia, lopetti Colline. — Neuvottelu voi siis alkaa.
— Mikä on suojattisi yhteiskunnallinen asema? kysyi Rodolphe.
— Hän ei ole minun suojattini, selitti Colline. — Eilen erotessamme
pyysitte minua saattamaan häntä, ja hänkin omasta puolestaan lausui
sensuuntaisen toivomuksen. Seurasin siis häntä. Huomaavaisuuksillaan
ja hienoilla likööreillään hän lyhensi minulta osan yötä, mutta minä
säilytin kuitenkin kaikesta huolimatta itsenäisyyteni.
— Erittäin hyvä, sanoi Schaunard.
— Hahmottele meille joitakin hänen luonteensa peruspiirteitä, pyysi
Marcel.
— Ylevä sielu, ankarat tavat, vieroo viinitupia, suorittanut
baccalaureat-tutkinnon, soittaa kontrabassoa, suora ja rehellinen,
muuten mies, joka joskus vaihtaa viisifrangisen.
— Hyvältä kuuluu, sanoi Schaunard.
— Mitkä ovat hänen toiveensa?
— Olen sen jo sanonut. Hänen kunnianhimonsa on rajaton. Hänen tekee
mieli sinutella meitä.
— Se merkitsee, että hän tahtoo meistä hyötyä, selitti Marcel, —
kerskailla meidän ystävyydellämme.
— Mikä on hänen taiteensa? kysyi Rodolphe.
— Niin, puuttui Marcel taas puheeseen, — mitä hän harrastaa?
— Hänen taiteensa? toisti Colline. — Mitä hän harrastaa? Kirjallisuutta
ja filosofiaa sekaisin.
— Mitä hän filosofiasta tietää?
— Hänen filosofiansa on hiukan yksinkertaista. Hän sanoo taiteen olevan
pappiutta.
— Pappiutta? toisti Rodolphe hämmästyneenä.
— Niin.
— Ja miten on kirjallisuuden laita?
— Hän tutkii _Télémaquea_.
— Hyvä sekin, sanoi Schaunard pureskellen artisokan juuripuolta.
— Mitä, onko se hyvä, ääliö? keskeytti Marcel. Älä missään nimessä
toista mokomaa puhetta, kun muita ihmisiä on lähellä.
Schaunard pahastui tästä ojennuksesta, niin että antoi pöydän alitse
potkun Phémielle, jonka hän yllätti lusikoimasta hänen kastikettaan.
— Vielä kerran, sanoi Rodolphe, — mikä on hänen asemansa maailmassa,
mistä hän elää, nimi, asunto?
— Hänen asemansa on arvokas. Hän on kaikenkaltaisten aineiden
professori rikkaassa perheessä. Hänen nimensä on Carolus Barbemuche,
hän tuhlaa tulojaan ylhäisen anteliaasti ja asuu Royale-kadun varrella.
— Kalustetussa huoneessa?
— Ei, kalusto on oma.
— Pyydän puheenvuoroa, sanoi Marcel. — Minusta Colline on
ilmeisesti lahjottu. Hän on jo edeltäkäsin myynyt äänensä muutamien
likööripikarien hinnasta. Älä keskeytä, puhisi Marcel nähdessään
filosofin nousevan panemaan vastalausettaan, — saat kyllä heti
vastata. Collinella on kauppiaan sielu, hän on esittänyt teille tämän
muukalaisen liian edullisessa valossa voidaksemme pitää sitä totena.
Olen jo sanonut teille arvaavani tämän muukalaisen kavalat aikeet.
Hän tahtoo keinotella meillä. Hän on sanonut itselleen: Kas tuossa on
kelpo miehiä, jotka tulevat menestymään maailmassa. Pitääpä ryhtyä
heidän kanssansa yksiin tuumiin kohotakseni heidän mukanaan maineen
kukkuloille.
— Hyvin sanottu, virkkoi Schaunard. — Vieläkö siellä on kastiketta?
— Ei, vastasi Rodolphe,— painos on lopussa.
— Toiselta puolen, jatkoi Marcel, — tämä kavala kuolevainen, jota
Colline suosittelee, tavoittaa nähtävästi toveruutemme kunniaa
rikollisin ajatuksin. Emme ole täällä yksinämme, herrat, jatkoi puhuja
luoden kaunopuheisen silmäyksen naisiin. — Tänä ventovieras, joka
_kirjallisuuden verhossa_ pyrkii lietemme ääreen, voi ehkä olla vain
ilkeä viettelijä. Harkitkaa tarkoin! Minä puolestani äänestän häntä
vastaan.
— Pyydän puheenvuoroa, huusi nyt Rodolphe, — vain erästä oikaisua
varten. Erinomaisessa, vaikka ennakolta valmistamattomassa puheessaan
Marcel sanoi, että tämä Carolus tahtoi meitä häväistäkseen tunkeutua
joukkoomme kirjallisuuden verhossa.
— Se oli puhetaidollinen kuvio, selitti Marcel.
— Hiiteen koko kuvio, se on huono. Kirjallisuudella ei ole verhoa.
— Koska kerran olen joutunut asian esittelijäksi, sanoi Colline
nousten, — niin tahdon myös suorittaa osani loppuun saakka.
Mustasukkaisuuden vallassa ystävämme Marcel näkee aaveita keskellä
päivää, suuri taiteilija on kaistapäinen...
— Järjestykseen! kirkui Marcel.
— ...kaistapäinen siinä määrin, että hän, niin erinomainen piirustaja,
käyttää puheessaan kuviota, jonka sopimattomuuden edellinen puhuja jo
on musertavasti osoittanut.
— Colline itse on päästä vialla! huusi Marcel läimäyttäen pöytään
nyrkiniskun, joka sai aikaan suurta meteliä läsnäolevissa lautasissa. —
Colline ei ymmärrä rahtuakaan tunteen asioita, hän ei ole pätevä niistä
puhumaan. Sydämen asemesta hänellä on madonsyömä kirjarämä rinnassaan!
(Pitkällistä naurua Schaunardin puolelta.)
Tämän metelin kestäessä Colline käänteli arvokkaasti valkoisen
kaulaliinan poimuihin verhottua puhe-elintään ja hiljaisuuden palattua
jatkoi puhettaan näin:
— Hyvät herrat, haihdutan yhdellä ainoalla sanalla mielestänne sen
turhan pelon, jonka Marcelin sanat ehkä ovat teissä herättäneet
Carolusta kohtaan.
— Sopiihan koettaa, sanoi Marcel ivallisesti.
— Se käy yhtä helposti kuin tämä, vastasi Colline sammuttaen yhdellä
puhalluksella tulitikun, jolla oli sytyttänyt piippunsa.
— Sano sitten, sano! huusivat kuorossa Rodolphe, Schaunard ja naiset,
joille väittely tuotti suurta hauskuutta.
— Hyvät herrat, aloitti Colline, — vaikka minun kimppuuni on tässä
seurassa hyökätty henkilökohtaisesti ja loukkaavalla tavalla ja
vaikka minun syytetään myyneen vaikutusvaltani, joka minulla tässä
seurassa voi olla, alkoholijuomista, niin tunnen kuitenkin olevani
viaton enkä sen tähden katso olevan aihetta vastata kunniallisuuttani,
rehellisyyttäni ja siveellisyyttäni vastaan tehtyihin syytöksiin.
(Melua.) — Mutta yhtä pyydän teitä kuitenkin minussa kunnioittamaan.
(Puhuja taputti kaksi kertaa vatsaansa.) — Viisauttani, jonka hyvin
tunnette, mutta jota nyt on tahdottu epäillä. Minua syytetään siitä,
että muka tahdon väkisin tyrkyttää teille muukalaista, joka ehkä
tuottaisi turmiota teidän rakkaudenonnellenne. Tämä olettamus on
loukkaus näitä naisia ja heidän makuaan kohtaan. Carolus Barbemuche
on hyvin ruma. (Värjäri-Phémien kasvoilla näkyi selvä vastalause.
Pöydän alta kuului kolinaa, kun Schaunard potkaisulla nuhteli nuorta
ystävätärtään liiallisesta avomielisyydestä.) — Mutta, jatkoi Colline,
— on vielä mainitsematta eräs seikka, joka lyö tomuun vastustajani
viheliäisen todistuksen Caroluksesta; Carolus on _platoninen_ filosofi.
(Eloisaa liikettä herrojen ja melua naisten tahotta.)
— Platoninen? Mitä se merkitsee? kysyi Phémie.
— Se on sellaisten miesten sairaus, jotka eivät uskalla suudella
naisia, selitti Mimi. — Minulla oli kerran semmoinen rakastaja, mutta
en pitänyt hänestä kauempaa kuin kaksi tuntia.
— Sehän on typeryyttä, se! huomautti Musette.
— Olet oikeassa, sydänkäpyseni, sanoi Marcel hänelle. — Platonisuus
on rakkaudessa kuin vesi viinissä, näetkös! Juokaamme viinimme
sekoittamattomana.
— Ja eläköön nuoruus! lisäsi Musette.
Collinen selitys oli saanut kaikkien mielessä toimeen Carolukselle
suotuisan käänteen. Filosofi tahtoi käyttää tätä taitavan ja
kaunopuheisen esitelmänsä vaikutusta hyväkseen.
— Nyt, hän jatkoi, — en voi nähdä, mitä oikeutettuja väitteitä
voitaisiin enää esittää tätä nuorta kuolevaista vastaan, joka ainakin
on tehnyt meille palveluksen. Minä puolestani, minä, jota syytetään
harkitsemattomasta ja kevytmielisestä menettelystä tahtoessani
otettavaksi hänet seuramme jäseneksi, pidän tätä väitettä hyökkäyksenä
arvoani vastaan. Olen osoittanut tässä asiassa käärmeen viisautta, ja
ellei tätä viisauttani palkita luottamuslauseella, pyydän eroani.
— Niinkö kovalle sinä otat? kysyi Marcel.
— Niin, vastasi Colline.
Muut kolme taiteilijaa neuvottelivat keskenään, ja yhteisestä
sopimuksesta suostuttiin palauttamaan filosofille se syvän viisauden
ominaisuus, jota hän vaati. Colline jätti sitten puheenvuoron
Marcelille, joka aikaisemmasta kannastaan peräytyen selitti voivansa
ehkä puoltaa selostajan esitystä. Mutta ennen lopulliseen äänestykseen
ryhtymistä, joka avaisi Carolukselle pääsyn boheemikerhoon, Marcel
ehdotti äänestettäväksi seuraavasta lisäyksestä:
— Koska uuden jäsenen ottaminen on vakava ja tärkeä asia, muukalainen
kun saattaa helposti aiheuttaa tulollaan epäsopua ja riitaa, ollen
tietämätön toveriensa tavoista, luonteista ja mielipiteistä, tulee
jokaisen jäsenistä viettää yksi päivä sanotun Caroluksen seurassa
ja tutkia hänen elämäänsä, makuansa, kirjallista kykyänsä ja hänen
vaatevarastonsa kuntoa. Tutkijat ilmoittakoot sitten toisilleen
yksityiskohtaiset havaintonsa ja vasta sen jälkeen tehtäköön joko,
hyväksymis- tai hylkäämispäätös, Caroluksen pitää siis olla yksi
kuukausi noviisina, alokkaana, se on: ennen tämän koetusajan loppua
hän ei saa oikeutta sinutella tovereitaan eikä käydä heidän kanssansa
käsikkäin kadulla. Jäseneksi ottamisen päivänä vietetään loistavat
kemut, jotka alokkaan tulee kustantaa, ja menoarvion on noustava
vähintään kahteentoista frangiin.
Tämä ehdotus hyväksyttiin kolmella äänellä yhtä vastaan. Colline näet
vastusti ehdotusta, koska se muka ilmaisi yhä vielä epäluottamusta
häntä kohtaan ja toukkasi jälleen hänen arvoaan viisaana miehenä.
Samana iltana Colline meni vartavasten hyvin aikaisin kahvilaan
saadakseen ennen toisten tuloa puhua Caroluksen kanssa.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Carolus saapui pian kolme valtavaa
ruusukimppua kädessään.
— Kas vain, sanoi Colline ällistyneenä, — mitä tämä yrttitarha oikein
tarkoittaa?
— Muistin, mitä eilen sanoitte minulle. Ystävänne saapuvat kai tänään
naisineen, ja sen tähden otin kukkia mukaani. Ne ovat hyvin sieviä.
— Erittäin, mutta ovat kai sievoisen summan maksaneetkin. Vähintään
viisitoista souta.
— Niinkö luulette, vaikka nyt on joulukuu? Kunpa olisitte sanonut edes
viisitoista frangia.
— No taivaan talikynttilät! huudahti Colline, — kolme kappaletta jaloa
metallia moisista Floran pikku lahjoista, mikä mielettömyys? Olette
siis Kordillieerien hopeakaivosten sukua? Pentele sentään, hyvä herra,
siinä on viisitoista frangia, jotka suoraan sanoen täytyy paiskata
ikkunasta ulos!
— Mitä! En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
Colline kertoi sitten, mitä epäilyksiä Marcel oli hautonut mielessään
ja mikä kiivas väittely oli tapahtunut taiteilijoiden kesken hänen
asiassaan.
— Vakuutin heille, että tarkoituksenne olivat täysin puhtaat, lisäsi
Colline, — mutta vastustus oli siitä huolimatta perin ankara. Älkää
siis millään muotoa antako uutta virikettä epäluuloihin olemalla liian
kohtelias naisille, ja ennen kaikkea toimittakaamme nämä kukkavihot
pois tieltä.
Ja Colline otti ruusut ja pisti ne erääseen kaappiin, jossa
säilytettiin kaikenkaltaista kamaa.
— Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Colline — Ennen lähemmän
tuttavuuden tekoa haluavat herrat, jokainen erikseen, tutkia hiukan
luonnettanne, makuanne, taipumuksianne ynnä muuta.
Ja ettei Barbemuche joutuisi millään tavalla loukkaamaan hänen
ystäviään, piirsi Colline hänelle nopeasti kunkin taiteilijan
moraalista luonnoksen.
— Koettakaa erikseen päästä jokaisen suosioon, lisäsi filosofi, — niin
saatte lopulta heidät kaikki puolellenne.
Carolus suostui kaikkeen.
Ennen pitkää nuo kolme taiteilijaa saapuivat puolisoineen.
Rodolphe oli kohtelias Carolukselle, Schaunard tuttavallinen, Marcel
jäykkä ja kylmä. Carolus puolestaan oli miehiä kohuan ystävällinen ja
huomaavainen, mutta naisia kohtaan mahdollisimman hillitty.
Illalla erottaessa Barbemuche kutsui Rodolphen syömään kanssansa
päivällistä seuraavana päivänä ja pyysi tulemaan luokseen jo kello
kahdeksitoista.
Runoilija hyväksyi tarjouksen.
— Hyvä on, hän sanoi itsekseen, — minä saan siis aloittaa tutkimuksen.
Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, Rodolphe meni tapaamaan
Carolusta. Tämä asui tosiaan hyvin kauniissa talossa Royale-kadun
varrella, ja hänen huoneensa oli tavallaan ylellisesti kalustettu.
Rodolphea ihmetytti vain se, että ikkunaluukut kirkkaasta päivästä
huolimatta olivat kiinni, verhot oli laskettu alas ja kaksi kynttilää
paloi pöydällä. Ja hän kysyi Barbemuchelta, mikä siihen oli syynä.
— Opiskelu on salaperäisyyden ja hiljaisuuden tytär, vastasi Carolus.
Sitten istuuduttiin ja alettiin jutella. Kun oli hetkinen keskusteltu
onnistui Caroluksen, turvautuen tavattomaan kärsivällisyyteen ja
puhetaidolliseen mestaruuteen, saada sanotuksi lause, joka nöyrästä
muodostaan huolimatta ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin
kehotuksen Rodolphelle ystävällisesti kuunnella luettavan erästä pikku
teosta, joka oli sanotun Caroluksen valvomien öitten hedelmä.
Rodolphe oivalsi joutuneensa kiikkiin. Kun hän kumminkin oli
utelias tutustumaan Barbemuchen kirjoitussanontatapaan, kumarsi hän
kohteliaasti ja vakuutti olevansa ihastunut kunniasta saada...
Carolus ei odottanut lauseen loppua. Hän harppasi ovelle, väänsi sen
säppiin, kiersi avainta lukossa ja palasi sitten Rodolphen luo. Hän
veti ensiksi esille pikku vihon, jonka kapea muoto ja vähäinen paksuus
nostatti runoilijan kasvoille tyytyväisen hymyn.
— Siinäkö teoksenne käsikirjoitus? kysyi hän.
— Eihän toki, vastasi Carolus, — tämä on vain käsikirjoituksieni
luettelo. Nyt etsin siitä sen käsikirjoitukseni numeron, jonka saan
lukea teille... Tässähän se onkin; _Don Lopez eli kohtalo_, numero
neljätoista. Se on kolmannella hyllyllä, lisäsi Carolus.
Ja hän aukaisi pienen kaapin, joka Rodolphen hämmästykseksi sisälsi
kokonaisen varaston käsikirjoituksia. Carolus otti niistä yhden, sulki
kaapin ja asettui sitten istumaan runoilijaa vastapäätä.
Rodolphe loi salavihkaa silmäyksen yhteen niistä neljästä vihosta,
jotka teokseen kuuluivat. Paperin koko toi mieleen Mars-kentän.
— No niin, hän sanoi itsekseen, — ei sentään runoja., mutta nimi on Don
Lopez!
Carolus aukaisi ensimmäisen vihon ja alkoi lukea;
— Eräänä kylmänä talviyönä ratsasti kaksi viittojensa poimuihin
huolellisesti kääriytynyttä ritaria laiskain muulien selässä vierekkäin
eräällä niistä teistä, jotka vievät Sierra Morenan erämaiden pelottavan
autiuden halki...
— Voi hemmetti, ajatteli Rodolphe kerrassaan masentuneena tästä alusta.
Mutta Carolus luki edelleen ensimmäistä lukua, joka oli loppuun saakka
samaan tyyliin kirjoitettu.
Rodolphe kuunteli hajamielisenä ja mietti keinoja, millä pääsisi pakoon.
— Tuossa on kyllä ikkuna, sanoi hän itsekseen, — mutta paitsi sitä,
että se on suljettu, olemme lisäksi neljännessä kerroksessa. Ah, nytpä
käsitän kaikki nämä varokeinot!
— Mitä pidätte ensimmäisestä luvusta? kysyi Carolus päästyään sen
loppuun. — Pyydän, älkää säästäkö minua arvostelussanne.
Rodolphe muisteli kuulleensa katkelmia jostakin monisanaisesta
itsemurhan filosofiasta, johon ennenmainittu Lopez, kertomuksen
sankari, oli horjahtanut, ja vastasi umpimähkään:
— Don Lopezin mahtava hahmo on kuvattu erittäin tunnollisesti. Se
muistuttaa _Savoijalaisen papin uskontunnustusta_. Myöskin don Alvarin
muuli on mielestäni kuvattu erinomaisesti, luulisi ihan näkevänsä
jonkin Gérîcaultin luonnoksen. Maisemissa on oivallisia piirteitä.
Ajatuksista tahtoisin sanoa, että ne ovat Lesagen maaperään kylvettyjä
Jean Jacques Rousseaun siemeniä. Sallinette kuitenkin pari pientä
huomautusta. Te viljelette liiaksi välimerkkejä ja myöskin sanaa
'niin muodoin'. Onhan se kaunis ja paikallaan silloin tällöin väriä
antamassa, mutta sitä ei saa käyttää liian usein.
Carolus otti toisen vihkonsa ja luki vielä kerran teoksensa nimen _Don
Lopez eli kohtalo_.
— Olen kerran tuntenut erään don Lopezin, huomautti Rodolphe. — Hän
myyskenteli savukkeita ja Bayonnen suklaata. Lieneekö ollut teidän
sankarinne sukulaisia... Jatkakaahan.
Toisen luvun lopussa runoilija keskeytti Caroluksen.
— Eihän vain kurkustanne tee kipeätä? hän kysyi.
— Ei lainkaan, vastasi Carolus. — Saatte nyt kuulla Inesillen tarinan.
— Odotan hyvin uteliaana... mutta jos olette väsynyt, niin eiköhän
olisi parasta...
— Kolmas luku, julisti Carolus sointuvalla äänellä.
Rodolphe silmäili tutkivasti Carolusta ja pani merkille, että hänellä
oli hyvin lyhyt kaula ja punertava kasvojen väri.
— Yksi toivo minulla on vielä, ajatteli runoilija tehtyään tämän
havainnon, — halvauskohtaus.
— Nyt siirrymme neljänteen lukuun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa sitten,
mitä pidätte rakkauskohtauksesta.
Ja Carolus jatkoi lukemistaan.
Luodessaan eräänä hetkenä sattumalta silmänsä Rodolpheen nähdäkseen,
minkä vaikutuksen rakastavaisten kaksinpuhelu häneen teki, Carolus
huomasi runoilijan kurottaneen kaulansa pitkälle kuin kuunnellen
etäisiä ääniä.
— Mikä teidän on? kysyi hän.
— Ssh! sanoi Rodolphe. — Ettekö kuule? Minusta tuntuu kuin
huudettaisiin, että on tulipalo. Emmeköhän mene katsomaan?
Carolus kuunteli hetkisen, mutta ei kuullut mitään.
— Korvani on varmaankin soinut, päätteli Rodolphe. — Jatkakaa! Don
Alvar herättää minussa suurta mielenkiintoa, hän on todella jalo
nuorukainen.
Carolus ryhtyi jälleen lukemaan ja keskitti kaiken äänielimensä
soinnukkuuden seuraaviin nuoren don Alvarin sanoihin:
— Oi Inesille, ken lienetkin, enkeli tai paholainen, mikä lieneekään
isänmaasi, elämäni on sinun ja sinua seuraan, käyköön tie taivaaseen
tai helvettiin!
Tällä hetkellä koputettiin ovelle, ja Caroluksen nimi lausuttiin oven
ulkopuolella.
— Se on ovenvartijani, huomautti Carolus nousten raottamaan ovea.
Se oli tosiaan ovenvartija, joka toi kirjeen. Carolus avasi sen
hätäisesti.
— Kiusallinen sattuma! hän huudahti silmäiltyään kirjettä, — meidän
täytyy lykätä tukemisemme toiseen kertaan. Tämän kirjeen takia minun on
pakko lähteä kaupungille heti.
— Sepä sattui hyvin, ajatteli Rodolphe — Tuo kirje putosi kuin
taivaasta; näen siinä kaitselmuksen leiman.
— Jos teitä haluttaa, sanoi Carolus, — niin lähdemme yhdessä liikkeelle
toimittaakseni kirjeessä mainitun asian. Sitten menemme syömään
päivällistä.
— Olen käskettävissänne, vastasi Rodolphe.
Saavuttuaan illalla omiensa joukkoon runoilijan piti vastailla moniin
kysymyksiin, jotka koskivat Barbemuchea.
— Oletko tyytyväinen? Kestitsikö hän sinua hyvin? kysyivät Marcel ja
Schaunard.
— Olen kyllä, vaikka kalliisti sain siitä maksaa, vastasi Rodolphe.
— Mitä, antoiko Carolus sinun maksaa? huudahti Schaunard närkästyneenä.
— Hän luki minulle romaanin, jossa puhuttiin don Lopezista ja don
Alvarista, ja nuoret ensikertalaiset sanoivat sydänkäpyjään joko
enkeleiksi tai paholaisiksi.
— Hirvittävää! huusivat taiteilijat yhteen ääneen.
— Mutta kirjallisuudesta puhumatta, mikä on mielipiteesi Caroluksesta?
kysyi Colline.
— Hän on kunnollinen nuori mies. Saatte muuten tilaisuuden tehdä
omakohtaisia huomioita. Carolus odottaa meidän kunkin vuoroonsa käyvän
häntä tervehtimässä. Schaunard on pyydetty aamiaiselle huomiseksi.
Neuvon teitä vain, lisäsi Rodolphe, — Barbemuchen luo mennessänne
visusti karttamaan käsikirjoituskaappia, sillä se on perin vaarallinen
huonekalu.
Schaunard saapui seuraavana päivänä sovittuun aikaan Caroluksen luo ja
suoritti tutkimuksen kuin valantehnyt arviomies tai kaupunginvouti,
joka panee täytäntöön laillisen ulosmittauksen. Hän oli kiinnittänyt
huomiota etupäässä Caroluksen irtaimistoon.
— No, miltä se mies tuntui? kysyttiin hänellä, kun hän illalla palasi
ystäviensä luo pää täynnä huomioita.
— Tämä Barbemuche, selitti Schaunard, — on tosiaan kokoelma hyviä
ominaisuuksia. Hän tuntee kaikki viinit ja kannatti eteeni pöytään
niin valikoituja herkkuja, ettei edes tätini nimipäivillä saa moisia
nähdä. Hän näytti minusta olevan perin hyvissä valeissa Vivienne-kadun
räätälien ja Panoraman suutarien kanssa. Panin vielä merkille, että hän
on melkein meidän kokoisemme, niin että tarpeen tullen voimme lainata
hänelle pukujamme. Hänen tapansa eivät ole juuri niin ankarat kuin
Colline on väittänyt Hän suostui mielellään tulemaan mukaani kaikkialle
minne halusin häntä viedä ja kustansi minulle aamiaisen, jossa oli
kaksi näytöstä; jälkimmäinen niistä suoritettiin eräässä kapakassa,
jossa minut erinäisten siellä viettämieni karnevaalijuominkien takia
hyvin tunnetaan. Carolus tuli sinne mukaani vähintäkään epäröimättä.
Siinä kerrottavani, paitsi että huomenna on Marcelin vuoro.
Carolus tiesi, että näistä kolmesta taiteilijasta Marcel oli kiivaimmin
vastustanut hänen ottamistaan liittoon. Hän kohteli siis Marcelia
erityisen huomaavasti ja sai hänet puolelleen etenkin sillä, että
lupasi hankkia hänelle oppilaansa perheessä muotokuvamaalarin töitä.
Kun Marcelin vuoro oli kertoa kokemuksensa, eivät hänen ystävänsä enää
havainneet hänessä aikaisempaa piintynyttä vihamielisyyttä, jota hän
alussa oli Carolusta kohtaan tuntenut.
Neljäntenä päivänä Colline ilmoitti Barbemuchelle, että tämä oli
hyväksytty kerhon jäseneksi.
— Mitä, oikeinko todella! huudahti Carolus riemuiten.
— Niin kyllä, mutta erinäisin korjauksin, vastasi Colline.
— Mitä se merkitsee?
— Sitä vain, että teillä on vielä koko joukko poroporvarillisia
tottumuksia, joista teidän pitää koettaa päästä eroon.
— Koetan kaikessa jäljitellä teitä, vastasi Carolus.
Koko alokasaikansa kävi platoninen filosofi joka päivä tervehtimässä
taiteilijoita. Näin saadessaan tilaisuuden tutkia syvemmin heidän
tapojaan ja tottumuksiaan hän joutui toisinaan väkisinkin ihmetyksen
valtaan.
Eräänä aamuna Colline tuli Barbemuchen luo ilosta säteillen.
— Vihdoinkin, ystäväiseni! huudahti hän. — Te olette lopullisesti
meikäläisiä. Koetusaika on lopussa! Nyt on vain määrättävä juhlan
viettopäivä ja paikka. Tulin siitä sopimaan kanssanne.
— No sehän sopii erinomaisesti, vastasi Carolus. — Oppilaani vanhemmat
ovat tällä hetkellä maalla. Nuori varakreivi, jonka opettaja minä olen,
antaa mielellään huoneiston käytettäväksemme. Sillä tavoin saamme olla
enemmän omissa oloissamme. Meidän pitäisi kuitenkin siinä tapauksessa
kutsua tuo nuori varakreivi myös ottamaan juhlaan osaa.
— Sepä olisi erinomaista, vastasi Colline. — Avaisimme hänelle hiukan
kirjallisia näköaloja. Mutta luuletteko hänen suostuvan?
— Olen siitä jo etukäteen varma.
— Sitten meidän tarvitsee vain määrätä päivä.
— Päätämme siitä tänä iltana kahvilassa, sanoi Barbemuche.
Carolus meni sitten tapaamaan oppilastaan ja kertoi hänelle päässeensä
vastikään erään huomattavan kirjallistaiteellisen seurapiirin jäseneksi
ja sen johdosta aikovansa pitää pienet kemut. Samalla pyydettiin nuorta
varakreiviä vieraaksi tähän juhlaan.
— Ja kun te ette saa olla liian myöhään kotoa poissa, mutta juhla
kumminkin kestänee pikku tunneille saakka, niin ehdotan omaa
mukavuuttanne silmällä pitäen, että järjestämme ja pidämme tuon juhlan
täällä kotona. Kamaripalvelijanne François ymmärtää pysyä vaiti,
vanhempanne eivät saa tietää asiasta mitään, ja te tutustutte Pariisin
henkevimpiin taiteilijoihin ja kirjailijoihin.
— Onko heidän kirjojaan painettu? kysyi nuorukainen.
— Tietysti! Yksi heistä on _Iriksen vyön_ päätoimittaja, sen
aikakauslehden, joka tulee teidän rouva äidillennekin. Nuo herrat
ovat eteviä, melkeinpä kuuluisia miehiä, ja minä olen heidän läheinen
ystävänsä. Heillä on viehättävät rouvat.
— Naisia tulee siis mukaan? kysyi varakreivi.
— Ihastuttavia, vakuutti Carolus.
— Kuinka kiitollinen olenkaan kutsustanne, rakas opettaja! Tietysti
vietämme sen juhlan täällä. Pannaan kaikki lamput palamaan, ja minä
käsken ottaa päälliset huonekaluista.
Illalla, kahvilassa, Barbemuche ilmoitti, että juhla vietettäisiin
seuraavana lauantaina.
Taiteilijat kehottivat naisiaan ajattelemaan pukujaan.
— Muistakaa, sanoivat he, — että astumme tällä kertaa todelliseen,
hienoon salonkiin. Varustautukaa siis sen mukaan: yksinkertainen, mutta
hieno vaatetus.
Samana päivänä sai koko katu tietää, että neidit Mimi, Phémie ja
Musette aikoivat mennä hienon maailman seurapiiriin.
Juhlapäivän aamuna tapahtui seuraavaa: Colline, Schaunard, Marcel ja
Rodolphe saapuivat miehissä Barbemuchen luo, joka näytti hämmästyneeltä
näin aikaisesta käynnistä.
— Onko ehkä jokin onnettomuus tapahtunut ja täytyykö juhla lykätä
tuonnemmaksi? hän kysyi hiukan levottomana.
— Sekä on että ei ole, vastasi Colline. — Asianlaita on nimittäin näin:
omiemme joukossa emme koskaan kursaile emmekä välitä ulkonaisista
seikoista, mutta joutuessamme vieraiden kanssa tekemisiin, haluamme
esiintyä kutakuinkin moitteettomassa asussa.
— Entä sitten? sanoi Barbemuche.
— No niin, jatkoi Colline, — koska meidän nyt illalla on tavattava
nuori aatelismies, joka avaa meille salonkiensa ovet, tulemme nyt,
kunnioituksesta häntä ja meitä itseämmekin kohtaan, kun jossakin
määrin huolimaton ulkoasumme voisi sitä loukata, kysymään, voisitteko
mahdollisesti täksi illaksi lainata salonkiin kelpaavia varusteita
Ymmärrättehän, ettemme voi pelkässä työnutussa ja päällystakissa
ilmestyä tämän talon komeihin saleihin.
— Mutta minulla ei ole neljää frakkia, huomautti Carolus.
— Noh, sanoi Colline, — koetamme tulla toimeen sillä, mitä teillä on.
— Katsotaan sitten, vastasi Carolus avaten heille oivallisesti
varustetun vaatekomeronsa.
— Mutta teillähän on täällä kokonainen vaatearsenaali!
— Kolme hattua! huusi Schaunard hurmaantuneena. — Kuinka voi olla kolme
hattua, kun on vain yksi pää!
— Entä saappaita! sanoi Rodolphe — Katsokaahan!
— Siellä on saappaita! kiljui Colline ihastuksissaan.
Tuokiossa oli jokainen valinnut itselleen täydellisen puvun.
— Illalla tavataan, he sanoivat lähtiessään Barbemuchen luota. —
Naisemme lupaavat olla viehättäviä.
— Mutta tehän ette ole minulle jättäneet mitään, sanoi Barbemuche
luoden silmäyksen tyhjäksi riistettyyn vaatekomeroon. — Kuinka minä
voin ottaa teidät vastaan?
— Teidän laitanne on ihan toisin, selitti Rodolphe. — Te olette talon
isäntä ja voitte jättää muodollisuudet syrjään.
— Mutta eihän minulla ole täällä enää kuin yönuttuni, yhdet
polvihousut, flanelliliivit ja tohvelit! Te olette ottaneet kaikki.
— Vähät siitä! Annamme teille jo edeltäkäsin anteeksi, vastasivat
taiteilijat.
Kello kuusi oli oivallinen ateria valmiiksi katettuna ruokasalissa.
Taiteilijat saapuivat. Marcel ontui hiukan ja oli pahalla tuulella.
Nuori varakreivi Paul riensi naisten luo ja johti heidät parhaimmille
paikoille. Mimi oli pukeutunut hyvin haaveellisesti. Musette oli pannut
parastaan herättääkseen huomiota. Phémie muistutti väriruutuista
ikkunaa eikä oikein uskaltanut istuutua pöytään. Ateria kesti kaksi ja
puoli tuntia yleisen ilon vallitessa.
Nuori varakreivi Paul lähenteli jalallaan innokkaasti Mimiä, joka
istui hänen vieressään, ja Phémie pyysi jokaista uutta ruokalajia
tarjoiltaessa tätä tai tuota lautasta toistamiseen. Schaunard
työskenteli uutterasti viinimäessä, Rodolphe tekaisi sonetteja ja särki
laseja lyödessään tahtia. Colline keskusteli Marcelin kanssa, joka oli
yhä vielä nyrpeä.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Colline.
— Jalkojani kivistää niin tuhannen vietävästi ja se häiritsee minua,
selitti Marcel. — Caroluksen jalat ovat pienet kuin naisen.
— Pitää huomauttaa hänelle, sanoi Colline, — että hänen on tämä asia
korjattava ja että hänen on ensi kerralla annettava jalkineistaan
hiukan isommat mitat. Ole rauhassa, minä kyllä järjestän sen asian.
Mutta siirtykäämme nyt saliin, jossa liköörit odottavat meitä.
Juhla sai uutta vauhtia. Schaunard istui pianon ääreen ja esitti
lennokkaasti uuden sinfoniansa, _Neitsyen kuoleman_, komean
_Kiskurimiesten marssin_ hän sai soittaa kolmeen kertaan, ja pianosta
katkesi tällöin kaksi kieltä.
Marcel pysyi yhä synkkänä, ja kun Carolus tuli lausumaan hänelle
valittelunsa, vastasi taiteilija:
— Hyvä herra, me emme tule koskaan toisillemme läheisiksi ystäviksi
Fyysilliset eroavaisuudet ovat näet melkein aina varma merkki
sielullisesta eroavaisuudesta. Lääkärit ja sielutieteilijät ovat siitä
yhä mieltä.
— Entä sitten? kysyi Carolus.
— Entäkö sitten? toisti Marcel osoittaen jalkojaan. — Teidän
jalkineenne, jotka ovat minulle liian pienet, ilmaisevat minulle,
etteivät luonteemme ole samaa maata. Muutoin oli pikku juhlanne hyvin
miellyttävä.
Kello yhden tienoissa aamulla sanoivat taiteilijat hyvästi ja läksivät
vaeltamaan kotia kohden, tehden matkalla pitkiä kierroksia. Barbemuche
oli päissään ja puheli järjettömiä oppilaalleen, joka taas puolestaan
uneksi Mimin sinisistä silmistä.