Seuraavassa kerrotaan, mitkä asianhaarat johtivat siihen, että Carolus
Barbemuche, kirjailija ja platoninen filosofi, pääsi Boheemikerhon
jäseneksi elämänsä neljäntenäkolmatta ikävuotena.
Siihen aikaan kävivät Gustave Colline, suuri filosofi, Marcel, suuri
maalari, Schaunard, suuri säveltäjä, ja Rodolphe, suuri runoilija, niin
kuin he toisiansa nimittivät, säännöllisesti _Momus_-kahvilassa, jossa
heille, koska heidät aina nähtiin yhdessä, oli annettu nimi _Neljä
muskettisoturia_. He tosiaankin tulivat ja menivät yhdessä, pelasivat
yhdessä ja joskus myöskin jäivät yhdessä annoksensa velkaa, sanalla
sanoen sointuivat yhteen kuin konservatorion orkesteri.
Kokoontumispaikaksi he olivat valinneet salin, jossa olisi ollut
hyvää tilaa vähintään neljällekymmenelle hengelle, mutta jossa heidät
kuitenkin aina tavattiin yksinään, sillä he olivat loppujen lopuksi
tehneet olon siellä muille mahdottomaksi.
Satunnainen vieras, joka rohkeni tunkeutua tähän luolaan, joutui jo
ovella näiden neljän hurjimuksen uhriksi ja pötki tavallisesti niin
pian kuin mahdollista pakoon ennättämättä lukea loppuun lehteänsä tai
tyhjentää puolikuppostansa, jonka älymystön ennenkuulumattomat väitteet
taiteesta, mausta ja kansantaloudesta olivat hapattaneet. Näiden neljän
kumppanuksen keskustelut olivat sen laatuisia, että heitä palvellut
tarjoilija tuli kaistapäiseksi keskellä elämänsä kukoistavinta aikaa.
Asiat kehittyivät kuitenkin lopulta niin pitkälle, että kahvilan
omistaja menetti kärsivällisyytensä ja astui eräänä iltana saliin
tekemään ystävyksille seuraavat valitukset:
_Ensiksi_: Herra Rodolphe tuli jo aikaisin aamulla syömään ja vei
_omaan_ saliinsa kaikki kahvilan lehdet. Hän meni tässä niinkin
pitkälle, että osoitti julkisesti kiukkuaan, jos joku ennen häntä
oli sattunut avaamaan lehdet. Seuraus tästä oli, että kaikki muut
vieraat jäivät vaille näitä julkisen mielipiteen puhetorvia eivätkä
päivälliseen asti saaneet tietää tavuakaan politiikasta. Niinpä
Bosquet-seura tuskin tiesi viime hallituksen jäsenten nimiä.
Herra Rodolphe oli lisäksi pakottanut kahvilan tilaamaan
_Castor_-lehden, jonka päätoimittaja hän oli. Kahvilan omistaja oli
kyllä aluksi kieltäytynyt, mutta kun Rodolphe ja hänen toverinsa joka
Jumalan hetki kutsuivat tarjoilijaa ja huusivat: »_Castor_! Tuokaa
meille _Castor_! alkoivat jotkut toiset vieraat, joiden uteliaisuus oli
näistä itsepintaisista pyynnöistä herännyt, myös vaatia _Castoria_. Oli
siis tilattava _Castor_, nurkkalehti, joka ilmestyi kerran kuukaudessa.
Sitä somisti yksi puupiirros ja se sisälsi Gustave Collinen
haihattelevan filosofisen kirjoitelman.
_Toiseksi_: Mainittu herra Colline ja hänen ystävänsä herra Rodolphe
lepäsivät henkisistä ponnistuksistaan pelaamalla tammipeliä kello
kymmenestä aamulla puoliyöhön saakka, ja kun kahvilassa oli vain yksi
tammipeli, eivät muut vieraat saaneet ollenkaan tyydyttää pelihimoaan
näiden herrojen takia, jotka aina kun heiltä tultiin peliä pyytämään
vastasivat vain:
— Peli on tilattu, tulkaa uudelleen huomenna.
Bosquet-seuran täytyi siis tyytyä vain kertomaan toisilleen
lemmenseikkailuistaan tai pelaamaan pikettiä.
_Kolmanneksi_: Unohtaen, että kahvila on julkinen paikka, herra Marcel
raahasi kursailematta saliin maalaustelineensä, maalilaatikkonsa ja
muut kapistuksensa. Menipä hän joskus niinkin pitkälle, että käytti
mallinaan eri sukupuolta olevia henkilöitä, mikä vallattomuus tuotti
Bosqnet-seuran siveellisyydelle suurta vaaraa.
_Neljänneksi_: Seuraten ystävänsä esimerkkiä herra Schaunard aikoo
siirtää pianonsa kahvilaan ja on jo juljennut kuorossa laulattaa
sinfoniastaan lainattua teemaa: _Sinisen vaikutus taiteissa_. Herra
Schaunard on tehnyt enemmänkin: hän on siihen lyhtyyn, joka opastaa
kahvilaan, laittanut läpikuultavan ilmoituksen, jossa lukee:
MAKSUTONTA LAULUN JA SOITON OPETUSTA
MOLEMMILLE SUKUPUOLILLE
Kysyttävä konttorista.
Tästä on seurauksena ollut, että konttoriin työntyy joka ilta erittäin
puutteellisesti vaatetettuja henkilöitä tiedustelemaan, _mistä opetusta
sai_.
Herra Schaunard ottaa siellä sitä paitsi usein vastaan erään
naishenkilön, joka sanoo itseään Vârjâri-Phémieksi ja aina on unohtanut
päähineensä.
Herra Bosquet nuorempi on tämän johdosta julistanut, ettei hän aio
astua jalallaan kahvilaan, jossa luontoa näin poljetaan.
_Viidenneksi_: Vaikka mainitut herrat tilaavat yleensä perin vähän,
ovat he vielä tätä vähääkin koettaneet vähentää. Väittäen muka
huomanneensa kahvilan mokan pitävän rikollista yhteyttä sikurin kanssa
he ovat tuoneet mukanaan kahvinkeittovehkeen, jolla itse keittävät
kahvin, vieläpä ostaen sokerinkin muualta halpaan hintaan. Menettely
loukkaa ilmeisesti talon keittiön kunniaa.
_Kuudenneksi_: Näiden herrojen keskusteluista turmeltuneena on
tarjoilija _Bergami_ (saanut tämän nimen poskipartansa johdosta),
tyyten unohtaen alhaisen syntyperänsä ja kaikkea säädyllisyyttä
uhmaten, rohjennut omistaa kassanhoitajattarelle runon, jossa tätä
yllytetään laiminlyömään äidin ja puolison velvollisuudet. Kirjeen
sekavasta tyylisiä on havaittu, että se on syntynyt herra Rodolphen ja
hänen kirjallisuutensa saastaisen vaikutuksen alaisena.
Tämän johdosta, niin ikävää kuin se onkin, laitoksen johtaja katsoo
olevan aihetta pyytää Colline-seuraa valitsemaan toisen paikan
vallankumouksellisten istuntojensa tyyssijaksi.
Gustave Colline, joka oli liiton Cicero, otti nyt puheenvuoron
ja todisti isännälle _a priori_, että hänen valituksensa olivat
naurettavia ja huonosti perusteltuja, että hänelle suotiin suuri
kunnia, kun hänen kahvilansa valittiin älyn asunnoksi, ja että puhujan
ja hänen ystäviensä katoaminen täältä veisi vararikkoon liikkeen, jonka
he läsnäolollaan olivat korottaneet taiteellis-kirjallisen kahvilan
ylevään korkeuteen.
— Mutta te ja ystävänne tilaatte niin kovin vähän, huomautti kahvilan
omistaja.
— Tämä kohtuullisuus, josta te meitä syytätte, on todistus
siveellisyydestämme, vastasi Colline. — Onhan teillä sitä paitsi keino
saada meidät tilaamaan runsaammin. Avatkaa meille tili.
— Hankimmepa vielä teille tilikirjankin, lisäsi Marcel.
Isäntä ei ollut kuulevinaan, vaan pyysi eräitä lisätietoja tuosta
tulenarasta kirjeestä, jonka Bergami oli hänen vaimolleen lähettänyt
Rodolphe, jota syytettiin tämän luvattoman intohimon lietsomisesta
kirjeen laatijana, vakuutteli innokkaasti viattomuuttaan.
— Ja sitä paitsi, lisäsi hän, — oli puolisonne siveellisyys lujana
muurina, joka...
— Oh, keskeytti isäntä ylpeästi hymyillen, — vaimoni on kasvatettu
Saint-Denisissä.
Oli miten oli, Collinen onnistui lopuksi kietoa isäntä viekkaan
kaunopuheisuutensa verkkoon ja saada hänet tyytymään lupaukseen,
etteivät nämä neljä ystävystä enää kahmaisisi koko kahvilaa
itselleen, että kahvila tästä lähtien saisi _Castorin_ ilmaiseksi ja
että Värjäri-Phémie panisi hatun päähänsä. Lisäksi sovittiin, että
tammipeli jätettäisiin Bosquet-seuran käytettäväksi sunnuntaisin kello
kahdestatoista kahteen ja ettei etenkään uutta luottoa enää pyydettäisi.
Muutamia päivä kävi kaikki hyvin.
Jouluaattona tulivat nämä neljä ystävystä »puolisoineen» kahvilaan.
Siinä olivat neiti Musette, neiti Mimi, Rodolphen uusi lemmitty,
viehkeä olento, jonka ääni oli hopeanheleä, ja Värjäri-Phémie,
Schaunardin epäjumala, tänä iltana viimeksi mainitulla myös
hattu pääsään. Neiti Colline, jota ei yleensä koskaan nähty, oli
tälläkin kertaa jäänyt kotiin laittamaan välimerkkejä puolisonsa
käsikirjoituksiin.
Kahvin jälkeen, jota oli vastoin tavallisuutta ollut saattamassa
kokonainen pataljoona pikku laseja, vaadittiin punssia. Tarjoilijalle,
joka ei ollut tottunut saamaan heiltä näin suurisuuntaista tilausta,
täytyi toistaa määräys kaks kertaa. Phémie, joka nyt ensi kerran sai
kokea hienoa kahvilaelämää, näytti olevan seitsemännessä taivaassa
ryypätessään oikeista pikareista. Marcel väitteli Musetten kanssa
uudesta hatusta, jonka alkuperä näytti hänestä epäilyttävältä. Mimi
ja Rodolphe, jotka vielä viettivät kuherruskuukauttaan, vaihtoivat
keskenään mykkiä silmäyksiä ja äänekkäitä suudelmia. Colline taas
siirtyi naisesta naiseen tarjoillen parasta, mitä imelän sievistelyn ja
kohteliaisuuden alalta voi _Runo-Almanakasta_ löytää.
Sillä aikaa kun tämä hilpeä seura antautui nauttimaan elämän humusta,
tarkkaili eräs vieras henkilö, joka istui yksinäisen pöydän ääressä
salin perällä, omituisen tutkivin katsein silmiensä edessä esitettävää
näytelmää.
Parin viikon verran hän oli istunut siellä joka ilta. Hän oli kaikista
kahvilan vieraista ainoa, joka oli jaksanut sietää taiteilijoiden
pelottavaa metelöimistä, ja hurjimmissakin kohtauksissa hän pysyi
täysin kylmäverisenä ja tyynenä. Koko illan tuntematon istui
äänettömänä itsekseen, imaisten matemaattisen täsmällisesti savuja
piipustaan ja pitäen katseensa yhteen pisteeseen kiinnitettynä
ikään kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut aarre, ja kuunteli
tarkkaavaisesti mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän näytti muutoin
hyväluontoiselta ja varakkaalta, sillä hänellä oli kello, joka oli
kultaketjulla kiinnitetty hänen taskuunsa. Ja kun Marcel eräänä päivänä
oli kohdannut kassaluukun luona tuntemattoman, oli tämä hämmästyttänyt
häntä vaihtamalla kultarahan maksaakseen laskunsa. Tästä hetkestä
alkaen nimittivät nuo neljä ystävystä häntä _kapitalistiksi_.
Äkkiä Schaunard, jolla oli hyvät silmät, huomautti, että lasit olivat
tyhjät.
— Voi pahus! huudahti Rodolphe. — Tänään on juhlailta ja me olemme
kaikki hyviä kristittyjä. Meidän pitää saada jotakin ylimääräistä.
— Oikein puhuttu, sanoi Marcel. — Harrastelkaamme yliluonnollisia
asioita.
— Colline, lisäsi Rodolphe, — soitapas tarjoilijaa.
Colline soitti vimmatusti.
— Mitäs otamme? kysyi Marcel.
Colline taivutti vartalonsa kaarevaksi kuin luokki ja sanoi osoittaen
naisia:
— Näiden naisten asia on määrätä virvokkeiden laatu ja järjestys.
— Minua, sanoi Musette maiskauttaen kieltään, — ei samppanja lainkaan
pelottaisi.
— Oletko hullu! huusi Marcel. — Samppanjaa?... Eihän se ole edes mitään
viiniä!
— Sitä pahempi, mutta minä pidän samppanjasta, se kuohuu niin kauniisti.
— Ja minä, sanoi Mimi katsahtaen veikistellen Rodolpheen, — tahtoisin
mielelläni Beaune-viiniä semmoisessa pikku koripullossa.
— Oletko päästäsi pyörällä! huudahti Rodolphe.
— En, mutta haluan päästä pyörälle, vastasi Mimi, jota tämä viinilaji
merkillisesti viehätti.
Rodolphe meni äänettömäksi.
— Minä, sanoi Värjäri-Phémie hytkytellen itseään joustavassa sohvassa,
— minä haluaisin _puhdasta rakkautta_. Se on hyvää vatsalle.
Schaunard puhisi nenä-äänellä muutamia sanoja, jotka saivat Phémien
vapisemaan perustallaan.
— Entäpä sitten! huudahti nyt Marcel päättäväisesti. — Pankaamme kerran
vaihteen vuoksi satatuhatta frangia likoon.
— Ja lisäksi, sanoi Rodolphe, — isäntämmehän aina marisee liian
pienistä tilauksistamme. Tämä ällistyttäisi hänet perinjuurin.
— Niinpä niin, myönsi Colline, — pitäkäämme oikein kuninkaan
kemut. Onhan meidän sitä paitsi osoitettava naisillemme ehdotonta
kuuliaisuutta. Uhrautuvaisuus on rakkauden ruokaa, viini on ilon
lientä, ilo on nuorison velvollisuus, naiset ovat kukkia, heitä on
kasteltava. Kastelkaamme siis! Hoi tarjoilija!
Ja Colline tarrautui kuumeisen kiihkeästi soittonauhaan.
Tarjoilija tuli vihurina paikalle.
Kun hän kuuli puhuttavan samppanjasta, Beaunesta ja likööristä,
kuvastui hänen kasvoillaan yllätyksen eri asteita.
— Vatsassani tuntuu niin tyhjältä, valitteli Mimi. — Ottaisin
mielelläni hiukan kinkkua.
— Ja minä sardiinia ja voita, lisäsi Musette.
— Ja minä retiisejä ja hiukan lihaa... sanoi Phémie.
— Sanokaa vain suoraan tahtovanne illallista! huudahti Marcel.
— Sitä me tosiaan suuresti kalpaamme, vastasivat naiset
— Tarjoilija, tuokaa meille illallista! sanoi Colline arvokkaasti.
Tarjoilijan kasvot olivat tyrmistyksestä kolmiväriset.
Hän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä
ennenkuulumattomasta tapauksesta.
Isäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni
hän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi
eräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli
viettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti
toimittamaan, mitä oli tilattu.
Isäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen
solmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa
kanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen
vaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta
kehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.
— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta
olla rahaakin.
Ja hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten
hän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen
varomattomuus!
Kello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut
muuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka
hetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan
englantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan
käyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin
kurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät
yllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän
nipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja
Rodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti
loppuratkaisun hetkeä.
Vieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin
vetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin
ikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.
Neljännestä vaille kaksitoista lähetti kassarouva laskun. Summa oli
suorastaan huikea: viisikolmatta frangia seitsemänkymmentäviisi
centimea.
— Jaha! sanoi Marcel, — vetäkäämme arpaa, kenen on mentävä
neuvottelemaan isännän kanssa. Siitä on leikki kaukana.
Otettiin esille dominopeli: suurin lukumäärä silmiä ratkaisisi. Arpa
määräsi valitettavasti Schaunardin täysivaltaiseksi neuvottelijaksi.
Schaunard oli hyvä taiteilija, mutta huono diplomaatti. Hän astui
konttoriin juuri silloin kun isäntä tapansa mukaan oli saanut piketissä
selkäänsä. Kolme kertaa häviölle joutuneena ja siitä häpeissään
Momus oli kärtyisellä tuulella ja yltyi jo Schaunardin ensi sanoista
vihan vimmaan. Schaunard oli hyvä musiikkimies, mutta luonteeltaan
valitettavasti hyvin kiivas. Hän antoi sanan sanasta ja kaksi
parhaasta. Riita kävi yhä tuimemmaksi, kunnes isäntä lopulta hyppäsi
pystyyn kiljuen pidättävänsä seurueen siihen asti sisällä, kunnes lasku
oli maksettu. Colline koetti sävyisin puhein sovittaa riitaa, mutta
huomatessaan ruokaliinan, jonka Colline oli järsinyt repaleiksi, isäntä
kuohahti yli laitojensa ja meni niin pitkälle, että rohkeni kajota
alhaisine käsineen filosofin pähkinänruskeaan päällystakkiin ja naisten
turkiksiin, saadakseen edes jonkin pantin saatavansa vakuudeksi.
Taiteilijain ja isännän välillä sukeutui tästä oikein ilmisota.
Mutta nuo kolme naista lörpöttelivät sillä aikaa kaikessa rauhassa
rakkausasioistaan ja koruistaan.
Vieras oli luopunut puutumuksestaan. Vähitellen hän oli noussut,
astunut askeleen ja vielä toisenkin ja käveli lopulta kuin ihminen
ainakin. Hän meni isännän luo, veti hänet syrjään ja puhui hänelle
hiljaa Rodolphen ja Marcelin tarkatessa häntä katseellaan. Isäntä läksi
vihdoin sanoen vieraalle:
— Tietysti suostun, herra Barbemuche, tietysti. Järjestäkää vain asia
noiden toisten kanssa.
Herra Barbemuche palasi pöytänsä luo ottamaan hattunsa, pani sen
päähänsä, astui kolme askelta eteenpäin ja seisoi Rodolphen ja Marcelin
edessä. Kohottaen hattuaan hän kumarsi taiteilijoille, tervehti naisia,
veti nenäliinansa esiin, niisti ja alkoi sitten aralla äänellä:
— Pyydän anteeksi, herrat, rohkeuttani, sanoi hän. — Olen jo kauan
halunnut päästä tuttavuuteenne, mutta en ole tähän asti saanut
tilaisuutta. Sallitteko minun nyt käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni?
— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä, vastasi Colline, joka oivalsi,
mitä vieras tarkoitti.
Rodolphe ja Marcel tervehtivät ääneti.
Mutta Schaunardin liiallinen hienotunteisuus oli vähällä turmella
kaikki.
— Sallikaa minun huomauttaa, monsieur, sanoi hän vilkkaasti, — teillä
ei ole kunnia tuntea meitä ja hyvät tavat vaativat, että.,. Voisitteko
muuten antaa minulle piipullisen tupakkaa?... Tietenkin olen samaa
mieltä kuin ystäväni.
— Hyvät herrat, jatkoi Barbemuche, — harrastan, kuten tekin,
kaunotaiteita. Mikäli teidän keskustelujanne kuunnellessani olen
itseeni nähden voinut todeta, käyvät mielipiteemme yhteen. Haluan
kiihkeästi saada lukeutua ystäviinne ja tavata teitä täällä joka
ilta... Tämän kahvilan omistaja on sivistymätön mies, mutta olen
puhunut hänelle pari sanaa... saatte täysin vapaasti joko lähteä tai
jäädä... Uskallan toivoa, ettette kiellä minulta keinoja, joiden avulla
voin jälleen saada tavata teitä tässä paikassa, ja ellette hylkää
vähäpätöistä palvelusta, jonka...
Suuttumuksen puna väritti Schaunardin kasvot.
— Hän käyttää hyväkseen meidän pulaamme! huudahti hän. Emme voi
hyväksyä hänen tarjoustansa. Hän on maksanut laskumme... hyvä, minä
pelaan kahdenkymmenenviiden frangin panoksella biljardia hänen
kanssansa ja annan hänelle muutamia pisteitä etukäteen.
Barbemuche hyväksyi ehdotuksen ja oli kyllin älykäs hävitäkseen pelin.
Tällä kauniilla teollaan hän nousi taiteilijoiden silmissä suureen
arvoon.
Vihdoin erottiin ja sovittiin kohtauksesta seuraavaksi päiväksi.
— Tällä tavalla, sanoi Schaunard Marcelille, — emme ole hänelle mitään
velkaa. Olemme säilyttäneet oman arvomme.
— Ja voimmepa melkein vaatia häneltä uutta illallista, lisäsi Colline.