Siihen aikaan oli Rodolphe korviaan myöten rakastunut serkkuunsa
Angèleen, joka ei voinut sietää häntä, ja insinööri Chevalierin
lämpömittari osoitti kahtatoista astetta nollan alapuolelta.
Neiti Angèlen isä oli uunitehtailija Monetti, josta meillä jo
on ollut monesti aihetta puhua. Muuten hän oli kahdeksantoista
ikäinen, äskettäin palannut Bourgognesta, vietettyään siellä viisi
vuotta erään tädin luona, jonka kerran saisi periä. Tämä sukulainen
oli vanhapiika, joka ei ollut milloinkaan ollut nuori ja kaunis,
vaan aina ilkeä, vaikka tai pikemmin koska hän oli uskovainen.
Siitä syystä Angèlekin, kotoa lähtiessään suloinen lapsi, jonka
nuppumaisuudessa jo piili viehättävän kukoistuksen lupaus, palasi
viiden vuoden kuluttua muuttuneena tosin kauniiksi, mutta jäykäksi,
kuivaksi ja kylmäkiskoiseksi neidoksi. Maaseudun yksinäinen elämä,
äärimmäinen jumalisuuden harjoitus ja hänen saamansa ahtaan kasvatuksen
periaatteet olivat täyttäneet hänen mielensä joutavilla, järjettömillä
ennakkoluuloilla, supistaneet hänen mielikuvitustaan ja tehneet
hänen sydämestään elimen, joka tyytyi vain täyttämään tehtävänsä
verenkierrossa. Angèlella oli, niin sanoaksemme, suonissaan vihkivettä
eikä verta.
Kotiin tultuaan hän otti serkkunsa vastaan jääkylmästi ja Rodolphe
epäonnistui aina, kun koetti saada tytössä väräjämään muistojen helliä
kieliä niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä leikkineet Paulin ja
Virginian rakkautta, kuten serkuksien välillä on tapana.
Rodolphe oli kuitenkin perinpohjin rakastunut serkkuunsa, joka ei
voinut sietää häntä. Kuultuaan eräänä päivänä Angèlen lähtevän
pian ystävättärensä häihin hän oli rohkaistunut niin, että lupasi
Angèlelle orvokkikimpun tanssiaisia varten. Kysyttyään isältään lupaa
Angèle hyväksyi serkkunsa kohteliaan tarjouksen, vaatien kuitenkin
ehdottomasti valkoisia orvokkeja, lumikukkia.
Perin onnellisena serkkunsa hyväntahtoisuudesta Rodolphe hyppeli ja
lauleskeli palatessaan _Pyhään Bernhardiinsa_. Se näet oli hänen
silloisen asuntonsa nimi, ja kohta saamme tietää miksi. Kävellessään
Palais-Royalin läpi, sivuuttaen rouva Provostin, kuuluisan
kukkakauppiaan, myymälän Rodolphe näki näyteikkunassa valkoisia
orvokkeja. Uteliaana hän poikkesi sisään kysymään hintaa. Kunnollinen
kukkakimppu maksoi kokonaista kymmenen frangia, mutta siellä oli
kalliimpiakin.
— Peeveli! ajatteli Rodolphe. — Minulla on vain viikko aikaa tuon
miljoonan haalimiseen. Hommaa siitä tulee, mutta samapa tuo: serkun
pitää saada kukkansa. Minulla on jo aate.
Tämä tapahtui Rodolphen kirjallisen uran alkuaikoina. Hänellä ei
silloin ollut muita tuloja kuin viidentoista frangin kuukautinen
apuraha. Sen oli hänelle lahjoittanut eräs toveri, suuri runoilija,
joka oleskeltuaan Pariisissa vuosikausia oli päässyt vaikutusvaltaisten
suhteittensa avulla kansakoulunopettajaksi maaseudulle. Rodolphe, jonka
kummina oli ollut tuhlaavaisuuden hengetär, teki tästä avustuksesta
lopun neljässä päivässä, ja kun hän ei tahtonut luopua pyhästä,
mutta vähän tuottavasta elegisen runoilijan ammatista, ei hänen
auttanut muu kuin tulla kuukauden viimeiseen päivään asti toimeen
satunaisella mannalla, jota sallimuksen kourasta hitaasti valuu.
Tällainen paastoaminen ei häntä kuitenkaan pelottanut. Hän kesti sen
hilpein mielin, noudattaen stoalaista kohtuullisuutta ja käyttäen
mielikuvituksensa aarteita, päästäkseen lopulta kuukauden ensimmäisen
päivän pääsiäiseen, joka lopetti kärsimykset.
Tähän aikaan Rodolphe asui Contrescarpe-Saint-Maratin kadun varrella,
suuressa talossa, joka ennen tunnettiin nimellä _Hänen harmaja
pyhyytensä_, koska ukko Josept Richeliuen kadotettu sielu kuului
siinä asuneen. Hänen huoneensa sijaitsi ylimmässä kerroksessa, joka
oli Pariisin kaikkein korkeimpia kohtia, ikään kuin näköalaparveke.
Se oli ihana asunto kesällä, mutta lokakuusta huhtikuuhun suorastaan
Kamtšatka. Neljä päätuulta tunkeutui sisään vastapäisistä ikkunoista,
esittäen siellä hurjia kvartetteja koko kylmän ajan. Huoneen kamiina
näytti näissä oloissa pelkältä ivalta, sillä sen ääretön suuaukko oli
kuin pohjoistuulelle ja koko seurueelle varattu kunniaportti. Kun
pakkanen ensi kertaa alkoi paukkua, oli Rodolphe keksinyt erikoisen
lämmitystavan; hän oli pilkkonut vähäiset huonekalunsa yhtä suuriin
kasoihin, ja viikon kuluttua hänen kalustonsa oli merkillisesti
supistunut: hänellä oli enää vain vuode ja pari tuolia. Totuuden
nimessä on sanottava, että nämä kappaleet olivat rautaa ja siten
tulenvaaralta turvassa. Rodolphe nimitti tällaista lämmitystä »uuniin
kautta muuttamiseksi».
Oltiin siis tammikuussa, ja lämpömittari, joka osoitti kahtatoista
pakkasastetta Lunetten rantakadulla, olisi näyttänyt kahta tai kolmea
enemmän, jos se olisi viety Rodolphen näkötorniin, jolle hän nyt oli
antanut nimet: _Pyhän Bernhardin vuori, Huippuvuoret, Siperia_.
Sinä iltana, jolloin hän oli luvannut lumikukkia serkulleen, joutui
Rodolphe kotiin palatessaan vihanvimmaan: neljä päätuulta oli taas
rikkonut ikkunaruudun hypellessään huoneen nurkasta toiseen. Tämä oli
kolmas samanlainen vahinko kahden viikon kuluessa. Niinpä Rodolphe
kirosikin kumeasti Aioloksen ja koko hänen perheensä. Täytettyään
aukon erään ystävänsä muotokuvalla hän heittäytyi täysissä pukimissa
nukkumaan kahden karkean villapeitteen väliin, joita hän nimitti
patjoikseen, ja näki koko yön unta valkoisista orvokeista.
Viiden päivän päästä Rodolphe ei vielä ollut keksinyt mitään keinoa
unelmansa toteuttamiseksi, ja ylihuomenna hänen jo piti antaa
kukat serkulleen. Sillä välin oli lämpömittari yhä laskenut, ja
onneton runoilija vaipui epätoivoon ajatellessaan, että orvokit yhä
kallistuisivat. Lopulta sallimus sääli häntä ja tuli seuraavalla
tavalla avuksi.
Eräänä aamuna Rodolphe meni pyytämään aamiaista ystävältään, maalari
Marcelilta, ja tapasi hänet keskustelemassa surupukuisen naisen kanssa.
Tämä oli leski. Hänen miehensä oli äsken kuollut ja nyt hän oli tullut
kysymään kuinka paljon maksaisi hänen miehensä hautakiveen maalattava
käsi, jonka alle kirjoitettaisiin: