Eräänä lauantai-iltana, silloin kun Rodolphe ei vielä asunut yhdessä
neiti Mimin kanssa, jonka kohta saamme nähdä esiintyvän, tutustui hän
ruokapaikassaan erään muotiliikkeen omistajattareen, nimeltä Laura.
Kuultuaan, että Rodolphe oli kahden muotilehden, _Iriksen vyön_ ja
_Castorin_, päätoimittaja, Laura alkoi tehdä hänelle jokseenkin
houkuttavia viittauksia, toivoen kai mainosta tavaroilleen. Näihin
yllytyksiin Rodolphe oli vastannut sellaisella kohteliaisuuksien
ilotulituksella, että kaikki keikaroivat Benseradet, Voituret ja
Ruggierit olisivat kalvenneet kateudesta, ja päivällisen lopulla
kuultuaan, että Rodolphe oli runoilija, neiti Laura antoi selvästi
tietää voivansa hyväksyä hänet Petrarcakseen, lupasipa liikoja
kursailematta kohtauksenkin seuraavaksi päiväksi.
— Totta tosiaan! Rodolphe mietiskeli saattaessaan neiti Lauraa kotiin,
— tuossa on varmasti miellyttävä nainen. Hän tuntuu perehtyneen
kielioppiin, ja hänellä näyttää olevan koko hyvä vaatevarasto. Niinpä
olen taipuvainen tekemään hänet onnelliseksi.
Kun saavuttiin Laura-neidin asunnolle, hän hellitti Rodolphen
käsivarren ja kiitti vaivasta, jonka oli nähnyt tullessaan saattamaan
niin kauas.
— Voi, neiti, vastasi Rodolphe kumartuen maahan asti, — olisin suonut,
että asuisitte Moskovassa tai Sunda-saarilla, saadakseni pitkällisemmän
ilon olla ritarinanne.
— Nuo paikat ovat hiukan liian kaukana, vastasi Laura sievistellen.
— Olisimme menneet bulevardin kautta, virkkoi Rodolphe. — Sallikaa
minun vielä suudella kättänne poskellanne, jatkoi hän suudellen neitoa
suulle, ennen kuin tämä ennätti vastustella.
— Hyvä herra, Laura huudahti, — te olette liian hätäinen.
— Saapuakseni pikemmin perille, selitti Rodolphe. — Rakkaudessa täytyy
ensimmäiset taipaleet kiitää täyttä neliä.
— Aika vekkuli, tuumi Laura noustessaan portaita myöten asuntoonsa.
— Sievä ihminen! mietti Rodolphe poistuessaan.
Kotiin päästyään hän nukkui pian ja näki kaikkein kauneimpia unia.
Hän oli olevinaan tanssiaisissa, teattereissa ja kävelypaikoissa,
kainalossaan neiti Laura, jolla oli yllään paljon kauniimpia pukuja
kuin mistä Tuhkimo milloinkaan oli uneksinut.
Rodolphe nousi seuraavana aamuna yhdeltätoista tapansa mukaan. Ensiksi
kiitivät hänen ajatuksensa Laura-neidin luokse.
— Hän on hyvin hieno nainen, jutteli hän itsekseen. — Olenpa varma,
että hänet on kasvatettu Saint-Denisin luostarissa. Vihdoinkin saan
tytön, joka voi sanoa pukuaan omakseen. Teenpä varmasti pienen
uhrauksenkin hänen takiaan. Nostan vähän palkkaani _Iriksen vyöstä_,
ostan hansikkaat ja vien Lauran syömään ravintolaan, jossa on oikeat
ruokaliinat. Pukuni ei ole oikein hyvä, mutta, tuumi hän pukeutuessaan,
— musta vaatettaa niin hyvin!
Ja hän lähti liikkeelle käydäkseen _Iriksen vyön_ konit rissa.
Kadun poikki mennessään hän huomasi raitiovaunu jonka sivukilpiin oli
kiinnitetty seuraava ilmoitus:
TÄNÄÄN SUNNUNTAINA
SUIHKULÄHTEET AUKI VERSAILLESISSA
Rodolphen jalkoihin lentänyt ukkosen vasama ei olisi tehnyt häneen
syvempää vaikutusta kuin tuo ilmoitus.
— Tänään, sunnuntaina!... Olinpa sen unohtanut, huudahti hän. —
Enkä nyt saa rahaa mistään. 'Tänään sunnuntaina!' Kaikki Pariisin
hopeataalerit ovat nyt matkalla Versaillesiin.
Mutta takertuen hupsun toivoon, jolla ihminen hädissään rohkaisee
mieltään, Rodolphe kiiruhti kuitenkin lehtensä konttoriin arvellen,
että siunattu sattuma ehkä oli tuonut rahastonhoitajan sinne.
Herra Boniface oli todella käväissyt siellä, mutta heti poistunut.
— Versaillesiin mennäkseen, sanoi juoksupoika Rodolphelle.
— Mitäs mahdan, tuumi Rodolphe. — Tässä sitä nyt ollaan. Mutta
sittenkin... Kohtaus on vasta illalla. Nyt on keskipäivä, ja minulla on
siis viisi tuntia aikaa viisifrangisen löytämiseksi. Frangi tunnilta
kuin Bois de Boulognen karusellissa. Eteenpäin!
Koska hän sattumalta oli siinä kaupunginosassa, missä
vaikutusvaltaiseksi arvostelijaksi mainittu sanomalehtimies asui,
juolahti Rodolphen mieleen yrittää lainata häneltä.
— Varmasti hän on kotona, mutisi hän rappuja kiivetessään. — Hänen on
kirjoitettava huominen alakerta, eikä siis tarvitse pelätä, että hän on
mennyt ulos. Lainaan häneltä viisi frangia.
— Kas, tehän siinä olette! huudahti toimittaja Rodolphen nähdessään. —
Saavutte parahiksi, aion pyytää pientä palvelusta.
— Sepä sattui! iloitsi _Iriksen vyön_ toimittaja.
— Kävittekö Odéonissa eilen?
— Minä käyn aina Odéonissa.
— Olette siis nähnyt uuden kappaleen?
— Kukas sitten? Odéonin yleisö olen minä.
— Se on totta, myönsi arvostelija. — Te olette tämän teatterin
tukipylväitä. Huhutaan muuten, että olette antanut sille avustustakin.
Niin, aionpa pyytää teiltä selostusta uudesta näytelmästä.
— Se on pikku asia. Minulla on muisti kuin koronkiskurilla.
— Kuka tuon kappaleen tekijä on? kysyi arvostelija hetken kuluttua
Rodolphelta, joka kirjoitti täyttä vauhtia.
— Onpahan vain eräs herra.
— Se lienee kai heikko.
— Heikompi kuin turkkilainen kylläkin.
— No silloin se ei ole kovinkaan tukevaa tekoa. Turkkilaisten
voimakkaan maine on väkisin anastettu. He kelpaisivat täällä tuskin
kengänkiillottajiksi.
— Mikä heitä estää kelpaamasta?
— Katsokaas, eihän turkkilaisia enää ole muualla kuin esikaupunkien
naamiohuveissa ja Champs-Elyséella taateleita myymässä. Turkkilainen on
ennakkoluulo. Eräs ystäväni on käynyt itämailla ja väittää, että kaikki
Turkin valtakunnan alamaiset ovat nähneet päivänvalon Coquenais-kadun
varrella.
— Tepä juttelette hauskasti, Rodolphe sanoi.
— Oikeinko? ihastui arvostelija. — Silloin pistän sen heti pakinaan.
— Tässä on selostukseni, ilmoitti sitten Rodolphe. — Se Kävi pian.
— Niinpä kyllä, mutta se on lyhyt.
— Kun lisäätte siihen ajatusviivoja ja kehittelette arvostelevia
mielipiteitänne, tulee siihen kyllä pituutta.
— Minulla ei ole aikaa hyvä herra, eikä oman kannan esitys vie kylliksi
tilaa.
— Liittäkää sopiva laatusana joka kolmanteen substantiiviin.
— Ettekö kuitenkin voisi tuhertaa selostukseenne pientä tai mieluummin
pitkää arvostelua kappaleesta? kysyi kriitikko.
— Miksei, vastasi Rodolphe. — Onhan minullakin mielipiteeni,
murhenäytelmästä, mutta ne olen jo kolmasti julkaissut _Iriksen vyössä_
ja _Castorissa_.
— Samantekevä. Montako riviä mielipiteistänne tulee?
— Nelisenkymmentä.
— Helkkari! Teillä on suurimittaiset mielipiteet, teillä! Lainatkaa
minulle nuo neljäkymmentä riviänne?
— Hyvä on, tuumi Rodolphe. — Jos kirjoitan hänelle tekstiä
kahdenkymmenen frangin arvosta, ei hän kehtaa kieltää viitosta. —
Minun pitää ilmoittaa teille, sanoi hän kääntyen arvostelijan puoleen,
— etteivät mielipiteeni ole ihan uusia. Niillä on hiukan kuluneet
kyynärpäät. Ennen kuin julkaisin ne, olen julistanut niitä kaikissa
Pariisin kahviloissa, niin ettei ole viinuri pahaista, joka ei osaisi
lasketella niitä ulkoa.
— Hittoako se tekee! Te ette näy tuntevan minua. Onko maailmassa
yleensä mitään uutta... paitsi hyvettä?
— Tässä on, sanoi Rodolphe, kun oli jälleen lopettanut kirjoittamisensa.
— Salama ja leimaus! Vielä puuttuu kaksi palstaa... Millä ihmeellä
täyttäisin tuon kaiken! huudahti toimittaja.
— Antakaa vielä joku paradoksi, kun kerran olette saapuvilla.
— Omia ei satu olemaan mukana, vastasi Rodolphe, — mutta voinhan
luovuttaa teille eräitä muualta saatuja. Ostin eräältä puutteessa
olevalta toverilta, viisikymmentä centimea kappale. Niitä on vasta
vähän käytetty.
— Sepä hyvä, sanoi kriitikko.
— Kyllä kai pyydän häneltä kymppiä, mietti Rodolphe alkaessaan taas
kirjoittaa. — Nykyään ovat paradoksit yhtä kalliita kuin peltopyyt.
Hän piirsi paperille kolmisenkymmentä riviä, täyteen lörpötystä
pianoista, kultakaloista, terveen järjen koulusta ja Reinin viinistä,
jota jostakin syystä nimitettiin pukeutumisviiniksi.
— Hyvin hupaista, sanoi kriitikko. — Mutta lisätkää vielä
ystävällisesti, ettei missään muualla tapaa niin paljon kunnon ihmisiä
kuin kaleereilla.
— Miksi niin?
— Että saataisiin kaksi riviä lisää. No niin, nyt se on valmis, päätti
vaikutusvaltainen kriitikko, kutsui palvelijansa saapuville ja käski
hänen viedä kyhäyksen kirjapainoon.
— Nyt, tuumi Rodolphe, — käydään härkää sarvista kiinni.
Ja hän esitti vakavasti pyyntönsä.
— Voi, hyvä veli! huudahti toinen, — minulla ei ole penniäkään kotona.
Lolotte vie minut vararikkoon hepeneillään, ja juuri äsken hän vei
viimeisen killinkini mennäkseen Versaillesiin katsomaan, kuinka
vedenneidot ja pronssihirviöt oksentavat vettä.
— Versaillesiin! Mutta onko se suorastaan kulkutauti? kysyi Rodolphe.
— Mihin te tarvitsette rahaa?
— Tällainen on tarina, selitti Rodolphe. — Tapaan tänään, kello viisi,
erään naisen, hienon henkilön, joka ajaakin vain raitiovaunussa.
Tahtoisin liittää kohtalomme yhteen muutamaksi päiväksi, ja minusta
tuntuu sopivalta antaa hänen kokea elämän nautintoja: ruokaa, tanssia,
huviretkiä ja niin edespäin. Tarvitsen välttämättä sitä varten
viitosen. Jollen sitä saa, joutuu Ranskan kirjallisuus minun kauttani
häpeään.
— Miksette lainaa tuota summaa naiselta itseltään? kysyi kriitikko.
— Eihän se ensi kerralla käy päinsä. Vain te voitte pelastaa minut
pulasta.
— Kaikkien Egyptin muumioiden nimessä vannon teille kunniani kautta,
ettei minulla ole rahaa edes savipiipun tai piikuuden ostoon. Onhan
tässä muutamia kirjoja, jotka voitte kiikuttaa panttiin.
— Tänään, sunnuntaina, mahdotonta. Mummo Mansut Lebigre, kaikki
Saint-Jacques-kadun purnut ovat kiinni. Mitä kirjoja teillä on? Runoja,
joissa on tekijän kuva rillit nokalla? Niitä ei kukaan hullu osta.
— Jollei valaoikeus siihen tuomitse, myönsi toinen. — Mutta malttakaa,
tässä on vielä lauluja ja konserttilippuja. Jos niitä osaa taitavasti
käsitellä, lähtee niistäkin rahaa.
— Jokin muu olisi parempaa. Pari housuja esimerkiksi.
— No, sanoi kriitikko, — tässä on vielä Bossuet ja Odilon Barrotin
kipsikuva. Se on jo lesken ropo, kunniasanalla!
— Tunnustan hyvän tahtonne, sanoi Rodolphe. — Otan ne aarteet mukaani,
mutta jos saan niistä puolitoista frangia, pidän sitä Herkuleen
kolmantenatoista urotyönä.
Taivallettuaan sitten noin neljä tuntia sai Rodolphe
kaunopuheisuudellaan, jonka salat hänelle suurina hetkinä selvisivät,
panttaamalla runokokoelmat ja Barrotin rintakuvan pesijättäreltään
lainaksi kaksi frangia.
— No niin, ajatteli hän paluumatkalla, — kastiketta jo on, mutta mistä
ottaisi paistin? Mitähän jos menisin tapaamaan enoa!
Puoli tuntia myöhemmin hän oli enonsa Monettin luona, joka
sisarenpoikansa kasvoilta heti luki, mikä oli asiana. Hän asettuikin
siis varuilleen ja ehätti pyynnön edelle kaikenlaisilla valituksilla:
— Aika on tukala, leipä kallista, velalliset eivät maksa, vuokra
on suoritettava, kauppa ei vetele, jne., luetellen kaupustelijan
ulkokultaiset ruikutukset alusta loppuun.
— Uskotko, että minun oli tänään pakko lainata kauppa-apulaiseltani
maksaakseni erään vekselin? lisäsi hän.
— Mutta olisittehan voinut lähettää hakemaan minulta, vastasi Rodolphe.
— Minä olisin kyllä lainannut teille. Sain kaksisataa frangia pari
päivää sitten.
— Kiitos, poikaseni, virkkoi ukko, — mutta sinä tarvitset omasi
itse... Kuules, kun nyt kerran olet täällä, voisit kaiketi kauniilla
käsialallasi kirjoittaa puhtaaksi muutamia laskuja, jotka lähetän
perittäviksi.
— Voi hitto, se viitonen käy kalliiksi, tuumi Rodolphe ryhtyen työhön
ja supistaen sitä mahdollisuuksien mukaan.
— Kuulkaahan, eno hyvä, sanoi hän Monettille, — tietäessäni, että te
pidätte paljon musiikista, olen tuonut teille muutaman konserttilipun.
— Sepä on kovin ystävällistä, poikaseni. Tahdotko jäädä luokseni
päivälliselle?
— Kiitos vain, eno, mutta minua odotetaan päivälliselle Faubourg
Saint-Germainiin. Sattuu vähän ilkeästi, kun en enää ehdi mennä kotiin
hakemaan rahaa ostaakseni hansikkaat.
— Eikö sinulla ole hansikkaita? Haluatko, että lainaan omani? kysyi eno.
— Suurkiitos, mutta meillä kahdella on erikokoiset kädet. Tekisitte
minulle palveluksen, jos lainaisitte...
— ... kaksikyhnmentäyhdeksän souta, hansikkaiden ostoon? Kyllä,
poikaseni, tuossa on. Kun menee vierailulle, pitää olla hyvin puettu.
Parempi on herättää kateutta kuin sääliä, sanoi tätivainajasi. Kas,
kas, sinä liikut siis hienojen ihmisten parissa, sepä hauskaa... Olisin
mielelläni antanut enemmänkin, mutta minulla ei nyt ole rahaa täällä
myymälässä. Pitäisi kiivetä asuntooni, enkä voi poistua, sillä ostajia
saattaa tulla koska hyvänsä.
— Sanoitte, ettei kauppa vetele.
Eno Monetti ei ollut kuulevinaan, vaan lisäsi, kun sisarenpoika pisti
rahat taskuunsa:
— Maksulla ei ole kiirettä.
— Voi sinua kitupiikkiä! tuumi Rodolphe kiiruhtaessaan tiehensä. —
Vielä puuttuu kolmekymmentäyksi souta. Mistä ne saan? Mennäänpä taas
kerran sallimuksen kohdalle.
Näin nimitti Rodolphe keskeisintä paikkaa Pariisissa, Palais Royalia,
jonka likellä on melkein mahdotonta viipyä kymmentä minuuttia
tapaamatta kymmentä tuttua, ensi sijassa velkojia. Rodolphe asettui
siis vartiopaikalleen Palais Royalin pylväskäytävään. Tällä kertaa oli
sallimus hidas saapumaan, mutta vihdoin Rodolphe sai sen näkyviinsä.
Sillä oli valkoinen hattu, vihreä päällystakki ja kultanuppinen
keppi... siis oivallisesti puettu sallimus.
Tavallisissa oloissa pidettiin tätä nuorta miestä varakkaana ja
herttaisena, vaikka hän oli hieman suulas ja pyrki filosofoimaan.
— Sepä hauskaa, että tapasin teidät, hän sanoi Rodolphelle. — Tulkaa
saattamaan minua, jutellaan vähän.
— Minun täytyy siis kärsiä sanatulvan kidutusta, mietti Rodolphe
mukaantuen valkohattuisen laahattavaksi ja kuunnellen joutavia
puheenparsia, niin että korvat olivat mennä lukkoon.
Kun he lähestyivät Arts-siltaa, sanoi Rodolphe toverilleen:
— Minun on nyt pakko erota teistä, sillä minulla ei ole mukanani rahaa
siltaveroon.
— Mitä siitä, virkkoi toinen heittäen kaksi vaskirahaa sillan
vartijalle.
— Nyt on hetki tullut, päätti _Iriksen vyön_ toimittaja sillan poikki
mentäessä.
Ja kun saavuttiin toiselle rannalle, Institut de Francen kellon
kohdalle, pysähtyi Rodolphe äkkiä, osoitti kiihkeällä viittauksella
kellotaulua ja huudahti:
— Helkkari, viittätoista vailla viisi, minä olen mennyttä miestä!
— No mitä nyt? kysyi sallimus ihmetellen.
— Teidän vuoksenne, kun olette vastoin tahtoani laahannut minut tänne
saakka, olen myöhästynyt eräästä kohtauksesta.
— Tärkeästä?
— Tietysti. Minun piti saada rahaa kello viideltä... Batignollesissa.
Nyt en ehdi sinne. Voi lempo sentään! Mitä tehdä?
— Kuulkaapa, tulkaa kotiini, niin saatte lainaksi.
— Mahdotonta. Te asutte Mont-Rougen puolella, ja minulla on kuuden
aikaan asiaa Chaussée d'-Antinille... Voi sun vietävä!
— Minulla on muutama sou taskussani, lohdutti sallimus arasti. — Hyvin
vähän...
— Jos saisin edes ajurimaksun, niin ehkä ehtisin ajoissa Batignollesiin.
— Tässä on kukkaroni koko sisällys, kolmekymmentäyksi souta.
— Antakaa tänne, pian, että pääsen lähteinään! huusi Rodolphe
kuullessaan kellon lyövän viittä.
Ja hän kiiti kohtauspaikalle.
— Sepä otti kovalle, hän tuumi rahojaan laskien. — Sata souta, kuin
kultavaa'alla punnittuna. Lopultakin olen kunnossa ja Laura saa
huomata olevansa tekemisissä miehen kanssa, joka ymmärtää elää. Mutta
sen vannon, etten tuo kolikkoakaan kotiin illalla. Pitää puolustaa
kirjallisuuden kunniaa ja osoittaa, ettei sen edustajilta puutu
rikkaudesta muuta kuin raha.
Rodolphe tapasi Laura-neidin odottamassa.
— Kas, vain! ihmetteli hän, — täsmällinen kuin vaarivainajan
kaappikello.
Hän vietti illan hauskasti Lauran kanssa ja uhrasi urhoollisesti
viitosensa tuhlaavaisuuden suuressa sulatossa. Neiti Laura oli niin
ihastunut hänen käytöstapaansa, että vasta silloin, kun Rodolphe
saattoi hänet oman huoneensa ovelle, hän huomasi joutuneensa muualle
kuin kotiinsa.
— Nyt teen erehdyksen, sanoi Laura. — Mutta älkää antako minun sitä
katua käyttäytymällä petollisesti kuten kaikki miehet.
— Madame, selitti Rodolphe, — minä olen kuuluisa uskollisuudestani.
Niin kuuluisa, että ystäväni sitä ihmettelevät ja nimittävät minua
rakkauden kenraali Bertrandiksi.