Oli maaliskuun 19 p. 18.. Ja vaikka Rodolphe saavuttaisi yhtä korkean
iän kuin herra Raoul-Rochette, joka on nähnyt Niniven rakentamisen,
ei hän koskaan unohtaisi tätä päivämäärää. Sillä juuri tänä Pyhälle
Joosepille pyhitettynä päivänä ystävämme astui ulos pankkiirin luota,
miss oli nostanut viidensadan frangin suuruisen summan käypänä,
helisevänä rahana.
Rodolphe ei suinkaan ensiksi kiirehtinyt maksamaan velkojaan tällä
taskuunsa pudonneella Perun aarteitten sirpaleella, sillä hän oli
vannonut itsekseen rupeavansa tästedes säästäväiseksi, käyttämättä
mitään turhuuteen. Hänellä oli muuten tässä suhteessa perin jyrkät
mielipiteet, ja hän tuumi, että ensiksi oli pidettävä huolta
välttämättömistä tarpeista ja sitten vasta sopi ajatella ylellisyyttä.
Sen vuoksi hän ei maksanut velkojaan, vaan osti turkkilaisen piipun,
jota oli jo kauan himoinnut.
Tämä ostos mukanaan hän suuntasi askeleensa ystävänsä Marcelin asuntoa
kohti, jonka luona hän oli jonkin aika; oleskellut. Taiteilijan
ateljeehen tullessa Rodolphen taskuissa kävi helinä kuin kirkonkylän
kellotapulissa suurena juhlapäivänä. Kuullessaan niin oudon äänen
Marcel ajatteli, että sieltä oli kai tulossa hänen naapurinsa, suuri
pörssikeinottelija, pitäen paraikaa voittojensa katsastusta, ja mutisi:
— Siinä taas se juonittelija iankaikkisine pistosanoineen. Jos tätä
jatkuu, muutan pois. Mahdotonta on työskennellä moisessa melussa. Tekee
mieli heittää hiiteen koko taiteilijan ammatti ja ruveta katurosvoksi.
Ja osaamatta ollenkaan epäillä, että hänen ystävänsä Rodolphe oli
muuttunut Kroisokseksi, Marcel maalasi edelleen tauluaan _Kulkua
Punaisen meren poikki_, joka oli ollut telineellä jo melkein kolme
vuotta.
Rodolphe, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, mietiskeli
itsekseen, minkä kokeen tekisi toverilleen, ja arveli:
— Saammepa kohu nauraa! Voi helkkari, siitä tulee hauskaa! Ja hän
pudotti viiden frangin kolikon permannolle.
Marcel nosti silmänsä ja katsahti Rodolpheen, joka oli vakava kuin
jokin kirjoitus _Revue des Deux Mondesissa_.
Taiteilija kumartui hyvin tyytyväisen näköisenä sieppaamaan kolikon
ja soi sille kohteliaan vastaanoton, sillä vaikka hän olikin
värintuhertaja, hän osasi käyttäytyä ja olla säädyllinen kaikkia
vieraita kohtaan. Tietäessään muuten, että Rodolphe oli lähtenyt
rahanhakuun, ja nähdessään, että toveri oli onnistunut hankkeessaan,
Marcel tyytyi ihailemaan tulosta kysymättä, millä keinoin siihen oli
päästy.
Hän jatkoi siis sanaakaan sanomatta työtään ja hukutti lopullisesti
erään egyptiläisen Punaisen meren aaltoihin. Juuri kun hän viimeisteli
tätä miesmurhaa, pudotti Rodolphe toisen viisifrangisen. Ja
odottaessaan, minkä ilmeen maalari nyt ottaisi, hän alkoi salavihkaa
nauraa partaansa, joka oli kolmivärinen, kuten jokainen tietää.
Metallin kirkkaasti helähtäessä karkasi Marcel pystyyn kuin
sähköiskusta ja huudahti:
— Oliko viisussa toinenkin värssy?
Kolmas kolikko vieri pitkin permantoa, sitten taas yksi ja vielä yksi.
Lopuksi ne tanssivat katrillia huoneessa. Marcelissa alkoi ilmetä
selviä mielisairauden oireita, ja Rodolphe nauroi kuin permantoyleisö
Théâtre-Français»sa »Flanderin Johannan» ensi-iltana. Äkkiä ja
varoituksetta Rodolphe ammensi täysin kourin taskuistaan, ja kolikot
aloittivat satumaisen kilpajuoksun. Se oli runsauden virran tulva,
Jupiterin hurjastelu Danaensa luona.
Marcel seisoi hievahtamatta, mykkänä, silmät selällään. Hämmästys
sai hänessä aikaan melkein saman muutoksen kuin se, jonka uhriksi
uteliaisuus kerran vei Lootin vaimon. Ja kun Rodolphe heitti lattialle
viimeisen sadan frangin käärön, oli Marcelin toinen kylki jo suolana.
Rodolphe nauroi vain yhä. Tämän myrskyisän hilpeyden rinnalla olisi
herra Saxin orkesterin ukkonen tuntunut rintalapsen kirkunalta.
Häikäistynä, huumautuneena, mielenliikutuksesta tyrmistyneenä Marcel
luuli näkevänsä unta. Karkottaakseen ahdistavan painajaisen hän puri
sormensa verille, mikä teki niin kipeää, että hän oli huutamaisillaan.
Silloin hän tajusi olevansa täysin valveilla, ja nähdessään kahlaavansa
kullassa hän huudahti kuin murhenäytelmissä:
— Voinko uskoa silmiäni?
Sitten hän lisäsi tarttuen Rodolphen käteen:
— Anna minulle tämän salaisuuden selitys!
— Jos selittäisin, ei se enää olisikaan salaisuus.
— Mutta kuitenkin?
— Tämä kulta on hikeni hedelmiä, Rodolphe sanoi kooten rahat ja
järjestäen ne pinoiksi pöydälle. Perääntyen sitten pari askelta hän
katseli kunnioittaen tuota viidensadan frangin kokoelmaa ja ajatteli
itsekseen:
— Nyt saan siis toteuttaa unelmani.
— Siinä on kai kuusituhatta frangia, tuumi puolestaan Marcel tarkaten
pöydällä kimaltelevia kolikoita. — Mieleeni juolahtaa eräs aate. Koetan
saada Rodolphen ostamaan teokseni _Kulku Punaisen meren poikki_.
Äkkiä Rodolphe otti mahtipontisen asennon ja lausui taiteilijalle
juhlallisin elein:
— Kuuntele minua, Marcel. Rikkaus, jonka olen antanut loistaa silmiesi
edessä, ei ole alhaisen keinottelun tulos. En ole kehnosti myynyt
kynääni. Olen rikas, mutta kunniallinen. Nämä rahat on minulle
lahjoittanut antelias käsi, ja minä olen vannonut käyttäväni ne
hankkiakseni työllä kunnon ihmisen vakavan aseman. Työ on pyhin
velvollisuuksista.
— Ja hevonen jaloin eläimistä, lisäsi Marcel keskeyttäen Rodolphen.
— Mitä tuo puhe oikeastaan merkitsee, ja mistä mokoma proosapätkä on
kotoisin? Terveen järjen koulun louhoksesta kai?
— Älä keskeytä minua, vaan jätä pilailut sikseen, vastasi Rodolphe. —
Ne kilpistyvät kuitenkin haavoittumattoman tahdon rautapaidasta, joka
tästedes on ylläni.
— No, riittää jo esipuheita. Mihin sinä oikeastaan pyrit?
— Tällaiset ovat suunnitelmani: Elämän aineellisilta vaikeuksilta
suojassa aion työskennellä vakavasti. Päätän mestariteokseni ja hankin
lujan aseman yleisessä mielipiteessä. Ensiksi luovun boheemielämästä
ja pukeudun kuten muutkin ihmiset. Sitten hankin frakin ja käyn
salongeissa. Jos haluat vaeltaa samaa tietä kuin minä, asumme
edelleen yhdessä, mutta sinun pitää omaksua minun ohjelmani. Ankarin
säästäväisyys olkoon valtiaana elämässämme. Jos oikein järjestämme
olomme, meillä on edessämme kolmen kuukauden huoleton työaika. Mutta
säästäväisyyttä tarvitaan.
— Hyvä ystävä, väitti Marcel, — säästäväisyys on tiede, joka on vain
rikkaiden saavutettavissa, mutta siksi juuri me molemmat emme tunne
sen ensimmäisiä alkeitakaan. Voimmehan aluksi sentään käyttää kuusi
frangia ostaaksemme herra Jean Baptiste Sayn teokset. Hän kuuluu olevan
hyvin etevä taloustieteilijä ja ehkä opettaa meille, kuinka tätä taitoa
käytännössä sovelletaan... Kas, sinulla on turkkilainen piippu?
— Niin on, myönsi Rodolphe. — Ostin sen kahdellakymmenelläviidellä
frangilla.
— Mitä! Tuhlaat kaksikymmentäviisi frangia piippuun... ja puhut
säästäväisyydestä?
— Mutta tämä on varmasti sitä, puolustautui Rodolphe. — Rikoin
joka päivä kahden soun piipun, ja vuoden kuluessa siitä tulee
paljon suurempi menoerä kuin mitä nyt maksoin... Se on siis todella
säästäväisyyttä.
— Oletpa tosiaan oikeassa, myönsi Marcel, — enpä olisi tuota keksinyt.
Samassa löi läheisen kirkontornin kello kuusi.
— Aterioidaan nopeasti, Rodolphe virkkoi. — Haluan jo tänä iltana
aloittaa hommani. Mutta päivällisestä johtuu mieleeni, että me
tuhlaamme joka päivä kallista aikaa valmistaessamme ruuan itse. Koska
aika on työmiehen rikkaus, on sitä säästettävä. Tästä päivästä lähtien
syömme kaupungilla.
— Juuri niin, sanoi Marcel. — Ja parinkymmenen askeleen päässä onkin
oivallinen ravintola. Siellä on hiukan kallista, mutta kun se on
lähellä, on matka lyhyempi, ja saamme kulut takaisin aikaa voittamalla.
— Mennään sinne tänään, myöntyi Rodolphe, — mutta huomenna ja vastedes
koetamme keksiä vieläkin säästeliäämmän tavan... Emme käy ravintolassa,
vaan otamme keittäjättären.
— Ei, ei, muistutti Marcel, — vaan palkkaamme pikemmin miespalvelijan,
joka samalla on kokkimme. Siitä johtuvat seuraavat tavattomat edut:
Ensiksi on taloutemme sitten aina kunnossa. Hän kiillottaa kenkämme,
pesee siveltimeni ja toimittaa tarpeelliset asiamme kaupungilla.
Koetanpa vielä ajaa hänen päähänsä taiteen ymmärrystä ja teen hänestä
oppilaani. Täten saamme yhdessä säästymään ainakin kuusi tuntia
päivässä, kun ei tarvitse huolehtia monista eri hommista, jotka ovat
haitallisia työllemme.
— Sepä se, sanoi Rodolphe, — mutta minulla on toinenkin aate...
Puhutaan siitä vasta päivällisellä.
Viittä minuuttia myöhemmin toverukset istuivat eräässä läheisen
ravintolan yksityishuoneessa ja jatkoivat säästäväisyyden pohtimista.
— Minun aatteeni on tällainen: mitähän jos palvelijan sijasta
otettaisiinkin rakastajatar? uskalsi Rodolphe ehdottaa.
— Yksi rakastajatar kahdelle? virkkoi Marcel hirmustuneena. —
Silloin saituus veisi tuhlaukseen, ja me menettäisimme kaikki
säästömme ostaaksemme veitsiä toistemme murhaamiseksi. Ei, minusta on
miespalvelija parempi. Sitäpaitsi se on säädyllisempää.
— Todellakin, Rodolphe myönsi. — Me hankimme siis älykkään nuorukaisen.
Ja jos hänellä on vähänkin hajua oikeinkirjoituksesta, opetan hänet
kirjoittamaan puhtaaksi.
— Siitä tulee hänelle vanhan päivän vara, tuumi Marcel tarkastaen
laskua, joka nousi viiteentoista frangiin. — Kas kun tuli kalliiksi.
Tavallisesti olemme molemmat syöneet päivällistä puolellatoista
frangilla.
— Niin, mutta silloin söimme huonosti, selitti Rodolphe, — ja meidän
oli pakko haukata vielä illallistakin. Tämä on siis säästäväisyyttä,
jos kaikki otetaan lukuun.
— Sinä olet sentään viisaampi, taiteilija mutisi tämän järkipäätelmän
voittamana, — sinä olet aina oikeassa. Teemmekö työtä tänä iltana?
— Ei helkkarissa! Minä menen nyt enoni luo, ilmoitti Rodolphe. — Hän on
kunnon mies, ja kun selitän hänelle uuden asemani, antaa hän minulle
hyviä neuvoja. Entä sinä, Marcel, minne sinä menet?
— Ukko Médicisin luo kysymään, eikö hänellä olisi vanhoja tauluja
korjattavana. Kuule, anna minulle viisi frangia!
— Mitä varten?
— Ajaakseni Arts-sillan poikki.
— Äh, sehän on turha menoerä ja vaikkakin verrattain vähäpätöinen,
poikkeaa se periaatteistamme.
— Olen tosiaankin väärässä, vastasi Marcel. — Mutta voinhan mennä
Neuf-sillan kautta. Ajurin sentään otan.
Ja toverukset erosivat kumpikin eri taholle. Omituisen sattuman oikusta
he sittenkin joutuivat samaan paikkaan, missä taas tapasivat toisensa.
— No, etkö tavannutkaan enoasi? kysyi Marcel.
- Etkä sinä Médicisîa? uteli Rodolphe puolestaan. Ja he purskahtivat
nauruun.
Kuitenkin he palasivat kotiin hyvin aikaisin... seuraavana aamuna.
Pari päivää myöhemmin Marcel ja Rodolphe olivat kokonaan muuttaneet
muotoa. Puettuina kuin hienot, vastanaineet miehet he olivat niin
komeita, niin loisteliaita, että tullessaan kadulla vastatusten heidän
oli vaikea tuntea toisiaan.
Heidän säästäväisyysohjelmansa oli muuten täydessä voimassa, mutta
työn järjestelyä oli vaikea toteuttaa. He olivat ottaneet palvelijan.
Tämä oli isokokoinen kolmenkymmenenneljän ikäinen mies, kotoisin
Sveitsistä ja älyltään rajoittunut kuin huvinäytelmän hölmö. Muutenkaan
hän ei ollut syntynyt palvelijaksi, ja jos jompikumpi isännistä antoi
Baptistelle hiukankin huomiota herättävän käärön kannettavaksi, hän
punastui kiusaantuneena ja jätti sen jonkun lähetin huoleksi. Hänellä
oli sentään hyviäkin puolia. Jos hänelle esim. antoi jäniksen, valmisti
hän siitä hätätilassa kohtalaisen hyvää muhennosta. Kun hän sitä paitsi
oli ollut tislaajana ennen kuin rupesi palvelijaksi ja säilyttänyt
suuren mieltymyksen entiseen ammattiinsa, käytti hän melkoisen osan
isännilleen kuuluvasta palvelusajasta kokeisiin, keksiäkseen uuden
ja mainion suuveden, jolle hän aikoi antaa nimensä. Myös hänen
pähkinäviinansa oli erinomaista. Mutta yhdellä alalla Baptistella ei
ollut kilpailijaa, hän oli etevä polttamaan Marcelin sikaareja ja
sytyttelemään niitä Rodolphen käsikirjoituksilla.
Eräänä päivänä Marcel halusi käyttää Baptistea mallina faaraon puvussa
maalatessaan _Kulkua Punaisen meren poikki_. Tähän ehdotukseen Baptiste
vastasi ehdottomasti kieltäytymällä ja vaati lopputiliä.
— Hyvä on, vastasi Marcel. — Saatte palkkanne vielä tänä iltana.
Kun Rodolphe tuli kotiin, selitti Marcel, että Baptiste oli erotettava.
— Hänestä ei meillä ole vähintäkään hyötyä, väitti hän.
— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän on elävä taide-esine.
— Hän on tyhmä, vaikka paistettavaksi.
— Hän on laiska.
— Hänet on erotettava.
— No, erotetaan vain.
— Onhan hänellä sentään hyviäkin puolia. Hän valmistaa mainiota
jänismuhennosta.
— Entä pähkinäviinaa? Hän on pähkinäviinan suurmestari.
— Niin kyllä. Mutta muuhun hän ei kelpaakaan, eikä se riitä meille.
Kulutamme kaiken aikamme hänen kanssaan riidellessä.
— Hän häiritsee työtämme.
— Hänen syytänsä on, etten saa _Punaista merta_ valmiiksi näyttelyyn.
Hän on kieltäytynyt rupeamasta faaraon malliksi.
— Hänen takiaan en ole voinut lopettaa tilattua työtä. Hän ei halunnut
mennä kirjastoon tekemään tarpeellisia muistiinpanoja.
— Hän ajaa meidät vararikkoon.
— Emme totta tosiaan voi pitää häntä enää.
— Erotetaan siis... Mutta silloin hänelle pitää maksaa palkka.
— Maksamme, kunhan hän vain lähtee. Anna rahaa, että suoritan sen.
— Mitä, rahaa? Mutta enhän minä niitä hoida, vaan sinä.
— En suinkaan, vaan sinä. Sinähän olet ottanut talouden hoidon
huostaasi, väitti Rodolphe.
— Mutta minä vakuutan, ettei minulla ole rahaa! huudahti Marcel.
— Etteikö sitä enää olisikaan? Se on mahdotonta! Viittäsataa frangia
ei saa menemään viikossa, saatikka sitten kun elää, niin kuin me,
täydellisintä säästäväisyyttä noudattaen ja supistaen tarpeensa ihan
välttämättömimpään. (Ihan turhimpaan, olisi hänen pitänyt sanoa.) —
Pitää tarkastaa kirjanpitoa, jatkoi Rodolphe. — Kyllä me löydämme
erehdyksen.
— Niin kyllä, myönsi Marcel, — mutta rahoja emme löydä. Olkoon
menneeksi, tarkastetaan menopuoli.
Tällainen oli se mallikirjanpito, joka oli pantu alkuun pyhän
säästäväisyyden merkeissä:
— Maaliskuun 19. päivä. Saatu viisisataa frangia. Menoja: turkkilainen
piippu, viisikolmatta frangia, päivällinen, viisitoista, sekalaisia,
neljäkymmentä frangia!
— Mitä ne ovat nuo sekalaiset, kysyi Rodolphe Marcelilta, joka luki.
— Etkö muista, sinä iltana, kun palasimme kotiin vasta aamulla.
Siinähän muuten säästimme halkoja ja kynttilöitä.
— Entä sitten? Jatka.
— Maaliskuun 20. päivä. Aamiainen, yksi frangi viisikymmentä centimeä,
tupakkaa kaksikymmentä centimeä, päivällinen kaksi frangia, nenälasit
kaksi frangia viisikymmentä centimeä. Ahaa, lisäsi Marcel, — nenälasit
kuuluvat sinun tiliisi! Mitä sinä niillä teet, kun sinulla on hyvät
silmät...
— Muistathan, että minun piti arvostella taidenäyttelyä _Iriksen vyötä_
varten. Mahdotonta on arvostella maalauksia ilman nenälaseja. Se oli
ihan oikeutettu menoerä. Entä sitten?
— Ruokokeppi...
— Mutta se on sinun tiliisi, riemastui Rodolphe. — Et sinä keppiä
tarvitse.
— Siinä kaikki kahdennenkymmenennen päivän menot, virkkoi Marcel
vastaamatta. — Ensimmäisenäkolmatta söimme aamiaista, päivällistä ja
illallista kaupungilla.
— Silloin emme kai kuluttaneet paljon?
— Tosiaan hyvin vähän... Tuskin kolmeakymmentä frangia.
— Mutta mihin?
— En muista enää, vastasi Marcel. — Tänne on vain merkitty: sekalaista.
— Hämärä ja katala tilinimi! ärjäisi Rodolphe.
— Maaliskuun 22. päivä. Silloin tuli Baptiste palvelukseen. Annoimme
hänelle etukäteen palkkaa vastaan viisi frangia, posetiivin soittajalle
viisikymmentä centimea, neljän pienen kiinalaislapsen lunastukseksi,
jotka uskomattoman raa'at vanhemmat olivat tuominneet heitettäviksi
Jangtse-virtaan, kaksi frangia neljäkymmentä centimeä.
— Mitä ihmettä! huudahti Rodolphe. — Siinä on mielestäni jotakin
ristiriitaista. Ensin annat posetiivin vinguttajalle, mutta sitten
herjaat ihmisiä, joilla on positivistiset mielipiteet lapsistaan.
Ja mikä pakko meidän on lunastaa pikku kiinalaisia, pikemminkin
tarvitsemme kiinapillereitä?
— Olen kerta kaikkiaan jalomielinen, vastasi Marcel. — Tähän asti ei
ole paljonkaan poikettu säästäväisyyden periaatteesta. Siis eteenpäin.
Maaliskuun 23. päivänä ei ole merkitty mitään. Eikä myöskään 24.
päivänä. Siinä oli kaksi kelpo päivää. Maaliskuun 25. päivänä,
Baptistelle palkkaa vastaan kolme frangia. Minusta tuntuu kuin hänelle
olisi annettu kovin usein rahaa, lisäsi Marcel miettivästi.
— Vähemmän ollaan velkaa, vastasi Rodolphe. — Jatka.
— Maaliskuun 26. päivä: erilaisia taiteen kannalta hyödyllisiä menoja,
kolmekymmentäkuusi frangia neljäkymmentä centimeä.
— Mitähän niin hyödyllisiä lienemme ostaneet? kysyi Rodolphe. — En
ollenkaan muista. Lähes neljäkymmentä frangia! Mitähän siinä oli?
— Mitä, etkö muista? Silloinhan kiipesimme Notre Damen torniin
katsellaksemme Pariisia ylhäältä...
— Mutta torniin nousu maksaa vain neljäkymmentä centimeä, huomautti
Rodolphe.
— Niinpä kyllä, mutta sieltä tultuamme söimme päivällistä
Saint-Germainissa.
— No, silloin on asia liiankin selvä.
— Maaliskuun 27. päivä: ei mitään.
— Hyvä, se on säästäväisyyttä.
— Maaliskuun 28. päivä: annettu Baptistelle palkkaa vastaan kuusi
frangia.
— Nyt olen ihan varma, ettemme enää ole hänelle mitään velkaa. Sekin on
mahdollista, että hän on maksamassa meille... Saadaanpa nähdä.
— Maaliskuun 29. päivä: Kas, sitä ei olekaan merkitty. Menopuolen
kohdalla on alkuosa jotakin siveyssaarnaa. Maaliskuun 30. päivä:
Silloin meillä oli vieraita päivällä. Suuria menoja: kolmekymmentä
frangia viisikymmentäviisi centimea. Sitten 31. päivä, siis tänään,
emme ole nyt kuluttaneet mitään. Näethän, jatkoi Marcel, — että
tili on pidetty hyvin tarkasti. Loppusummaksi emme saa viittäsataa
frangia.
— Silloin täytyy olla rahaa kassassa.
— Voihan tuota katsoa, sanoi Marcel avaten laatikon. — Ei, lisäsi hän,
— ei enää mitään. Hämähäkki vain.
— Aamuinen hämähäkki tietää surua, muisti Rodolphe.
— Mutta hiiteenkö niin paljon rahaa on voinut mennä? ihmetteli
masentunut Marcel nähdessään rahaston tyhjänä.
— Helkkari, sehän on selvää, tiesi Rodolphe. — Kaikki on annettu
Baptistelle.
— Maltahan, huusi Marcel kaivellen laatikkoa, jossa näkyi paperinpala.
— Kuitti vuokrasta viime neljännekseltä!
— Mitä joutavia, epäili Rodolphe. — Kuinka se oli sinne tullut?
— Ja oikein allekirjoitettu, vakuutti Marcel. — Sinä siis olet maksanut
isännälle.
— Minäkö? Älä hulluttele! sanoi Rodolphe.
— Mutta mitä merkitsee...
— En varmasti ole...
— Mlk' on tää kumma siis? lauloivat he yhteen ääneen _Valkoisen naisen_
loppusävelellä.
Baptiste, joka piti musiikista, riensi heti saapuville: Marcel näytti
hänelle kuittia.
— Ah niin, sanoi Baptiste huolettomasti. - Unohdin mainita siitä.
Isäntä tuli tänä aamuna, kun te olitte ulkona. Maksoin hänelle, ettei
tarvitse tulla toiste.
— Mistä saitte rahaa?
— Otin tuosta laatikosta, selitti Baptiste, — kun se oli auki. Arvelin,
että herrat olivat jättäneet sen auki tahallaan, ja tuumin itsekseni:
isäntäni ovat lähtiessään unohtaneet sanoa: Baptiste, isäntä tulee
perimään vuokraa. Pitää maksaa hänelle. Tein, niin kuin minua olisi
käsketty... vaikkei oltukaan käsketty.
— Baptiste! Marcel karjaisi kalveten kiukusta. — Olette ylittänyt
määräyksemme. Tästä päivästä lähtien ette enää kuulu meidän talouteemme.
Baptiste otti päästään vahakankaisen lakin, joka teki liverin virkaa,
ja antoi sen Marcelille.
— Hyvä on, sanoi Marcel. — Nyt saatte mennä!
— Entä palkkani?
— Mitä te jupisette? Olettehan saanut enemmän kuin pitikään. Olen
maksanut neljätoista frangia vajaassa kahdessa viikossa. Mitä te teette
niin paljolla rahalla? Elätättekö tanssijatarta, vai?
— Nuoralla... lisäsi Rodolphe.
— Joudun siis palkattomaksi, valitti miesparka. — Ei jää kattoa pääni
päälle!
— Ottakaa lakaisin liverinne, sanoi Marcel heltyen vasten tahtoaankin
ja antoi lakin Baptistelle.
— Ja juuri tuo onneton on tuhonnut varallisuutemme, sanoi Rodolphe
nähdessään Baptiste-paran menevän. — Missä tänään syödään?
— Sen saamme tietää huomenna, vastasi Marcel.